KUVA: Irmeli Halinen. Kuva lainattu Oph:n Spektrin sivuilta.HEINÄKUUSSA esittelin tässä blogissa ns. parviälytekniikalla tuotettuja ajatelmia käsitteestä, jolla voisi kuvata yhden opettajan kaikelle opetukselle (useille oppitunneille) yhteisiä ominaisuuksia. Löysin netistä yhden osallistujan, Opetushallituksen perusopetuksen ja esiopetuksen päällikön Irmeli Halisen tästä keskustelusta innoittuneen alutuksen. Kun se kerran julkisesti on esillä (ks. http://209.85.135.104/search?q=cache:9yurzZUgp14J:www.cec.jyu.fi/kasvatusjaopetus/erityiskasvatus/kongressi2008/lm/ma_halinen_avaus+Irmeli+Halinen+Hellström+käsiala&hl=fi&ct=clnk&cd=2&client=safari) , ajattelin laittaa se tännekin. Olkaapa hyvät:
Kasvatuksen ja opetuksen kesäkongressi, Jyväskylä 5.8.2008
”Erityisesti sinulle”
Avauspuheenvuoro
Opetusneuvos Irmeli Halinen, Opetushallitus
Arvoisat kongressin osallistujat, hyvät kollegat
Minulla on ilo tuoda konferenssiin Opetushallituksen tervehdys ja toivottaa teille kaikille, ja aivan Erityisesti Sinulle, hyvää kouluvuoden alkua.
Alkukesästä rehtori Martti Hellström Auroran koulusta Espoosta käynnisti mielenkiintoisen keskustelun. Hän kertoi kirjoittavansa artikkelia vaikeasta teemasta, jolle hän ei oikein löydä osuvaa nimeä. Hän haastoi joukon opetusalan ihmisiä miettimään millä nimellä tulisi kutsua sitä, joka erottaa yhden opettajan oppituntien sarjan toisten opettajien oppitunneista. Hän totesi, että jokainen opettajahan rakentaa uransa aikana omaa opetustaan ja omaa tapaansa toimia oppilaitten kanssa. Mutta miten kuvata tai nimetä tämä ilmiö?
Asiasta syntyi verkkokeskustelu, jossa Martin hakemalle asialle ehdoteltiin sopivaa ilmaisua. Itse tarjosin ilmaisua ”opettajan pedagoginen ote”, mutta useimmat keskustelijat innostuivat enemmän termistä ”opettajan käsiala”. Mielenkiintoista kyllä, molemmat sanat – siis ote ja käsiala – liittyvät ihmisen käteen. Kysymys on aina jollakin tavalla ihmisen kädenjäljestä.
Ne jotka olivat sanan ”käsiala” puolella totesivat, että käsiala on aina ihmiselle ja hänen persoonalleen ominaista. Se voi olla selkeää, sujuvaa, epäselvää, norminmukaista, persoonallista, piittaamatonta, kuritonta, suurta, pientä, tuhruista, liioittelevaa, kaunista, jne. Käsialaa voi kehittää tietoisesti, mutta se muuttuu myös ilman tietoista ponnistelua. Se muuttuu iän, kokemuksen ja harjaannuksen sekä oman vireystilan myötä. Kun puhutaan opettajan käsialasta, korostetaan sitä, että opettaja toteuttaa persoonansa kautta käsitystä työstään.
Toisaalta nähtiin, että ”käsiala” –sana rajaa opettajan työn liiaksikin hänen persoonaansa liittyväksi ja antaa ehkä väärän kuvan opettajan mahdollisuuksista. Opetus riippuu aina myös olosuhteista, opetusryhmästä, käytettävissä olevasta tilasta ja muista resursseista, kollegojen tuesta, koulun ilmapiiristä ja johtamisesta jne. Opettajan työ on siis myös kokonaisuus tai osa kokonaisuutta, ei vain opettajan omaa käsialaa. Joku kertoi ahdistuvansakin käsiala-sanan käytöstä, sillä oman käsialan tuot-taminen on työlästä, siihen liittyy kielteisestä palautteesta syntyneitä huonoja muistoja ja toisaalta käsialan tuottaminen aidosti käsin on nykyään tietokoneiden aikana aina vain vähäisempää. Tämä pohdiskelija ehdottikin tilalle matkantekoon liittyvää termiä. Ammattitaidon kehittymisen suhteen olemme matkalla jonnekin – opetuksessa kuljemme toisaalta kohti itse asetettuja tavoitteita, toisaalta johdattelemme oppijoita kohti yhteisiä ja kunkin omia päämääriä. Reitit voivat olla erilaisia oman erityislaatumme ja olosuhteiden mukaisesti.
Olipa niin tai näin, ajatukset lähtivät keskustelussa kuitenkin hyvin liikkeelle ja totesin palaavani kesän aikana monta kertaa asian pohdiskeluun. Välillä ajatus karkasi miettimään yhtä aikaa pedagogista käsialaa ja ekologista jalanjälkeä. Mahtaako niillä olla mitään tekemistä toistensa kanssa? Jossain vaiheessa tulin myös ajatelleeksi, että yhtä hyvin kuin opettajan käsialasta, pedagogisesta otteesta tai ammatillisesta matkasta, me voisimme puhua samoista asioista suomalaisen koululaitoksen ja opetuksen suhteen. Menestys PISAssa on tuonut Suomeen suuren määrän muiden maiden kouluväkeä ja lukuisissa keskusteluissa heidän kanssaan on ollut mahdollista erottaa entistä selkeämmin, mikä on juuri meille ominaista.
Viime talvena valmistui myös Koulutuksen arviointineuvoston selvitys perusopetuksen pedagogiikasta, joka avaa hienolla tavalla suomalaisten perusopetuksen opettajien ajatuksia. Voisi sanoa, että suomalaisella koululla on ihan oma otteensa tai käsialansa, joka poikkeaa maailman kaikkien muiden maiden pedagogisista käsialoista. Tiivistäen sitä voi kuvata sanoilla vaativuus, oikeudenmukaisuus ja oppilasta kunnioittava yksilöllinen tuki, erityisesti heikoista huolehtiminen. Suomalaisessa koulussa oppilaiden todella odotetaan oppivan, tavoitteet asetetaan melko korkealle ja oppilaiden odotetaan tekevän työnsä ja käyttäytyvän ihmisiksi. Samalla opettajat kantavat suurta huolta siitä, miten he jaksavat, ehtivät ja osaavat nähdä oppilaidensa yksilölliset piirteet ja tuen tarpeen ja antaa oppilaan tarvitseman yksilöllisen ohjauksen ja tuen, ja miten he pystyvät samalla kohtelemaan kaikkia oppilaitaan tasavertaisesti ja oikeudenmukaisesti. Juuri heikoista huolehtiminen ja yleensäkin tuen antamisen filosofia, mm. osa-aikaisen erityisopetuksen vahva asema, näyttäisi PISA-arviointien yhteydessä tehdyn tutkimuksen mukaan olevan yksi keskeinen Suomen menestyksen selittäjä.
Lainaan vielä Perusopetuksen pedagogiikan arviointiraporttia, joka toteaa ”Oppilaan kohtaaminen yksilönä ja arvokkaana toimijana sekä hänen erityisyytensä tukeminen on opettajan ammattietiikan ydintä ja kuvastaa humanistista ihmiskäsitystä”. Eikä meidän tarvitse uskoa vain opettajien omaan arvioon. Suomi on ollut mukana WHO:n laajassa kansainvälisessä vertailututkimuksessa, jossa on kerätty tietoa oppilaiden kokemuksista. Kokemuksista, jotka liittyvät omaan terveyteen ja hyvinvointiin, koulunkäyntiin, vanhempien antamaan tukeen jne. Jyväskylän yliopiston (prof. Lasse Kannas ja muut) ja Opetushallituksen yhteistyönä syntymässä olevan raportin tulokset julkistetaan tänä syksynä. Ennakkotietona voi sanoa, että 1990-luvun alun jälkeen oppilaiden kokemus omasta terveydentilastaan sekä koulussa viihtymisestään on kulkenut parempaan suuntaan. Niiden oppilaiden määrä on kasvanut, jotka pitävät koulusta, kokevat opettajansa kannustavina ja oikeudenmukaisina ja kokevat myös saavansa tukea silloin kun sitä tarvitsevat. Samoin yhä useampi oppilas kokee suhteet luokkakavereihinsa hyviksi. Vuonna 2006 noin 70 % oppilaista viihtyi hyvin yhdessä muiden oppilaiden kanssa. Eli juuri sellaiset asiat, joihin opettajat voivat vaikuttaa, ovat parantuneet, vaikka esimerkiksi kouluterveydenhuollon ja yleensäkin oppilashuollon palveluissa on suuria huolenaiheita, suurta alueellista epätasa-arvoa. Ja muutenkin ongelmia toki riittää ratkottavaksi.
Kansallisilla peruskoulupäivillä viime keväänä professori Jarkko Hautamäki kiteyttikin suomalaisen peruskoulun menestyksen siihen, että meillä opettaja saa oppilaat vielä tarttumaan kynään ja ryhtymään työhön. Kouluvierailut, jotka itse tein perusopetuksen pedagogiikan arviointihankkeen yhteydessä kertoivat samaa: ilmapiiri kaikissa vierailemissamme kouluissa oli rauhallinen ja työorientoitunut. Niin yksinkertaiselta kuin tuo temppu ”saada oppilas tarttumaan kynään” kuulostaakin, tuon ilmiön takana on tosiasiassa valtava ilmiökenttä, jonka arvoa me emme ehkä aina tunnista emmekä osaa nostaa sitä esille. Siellä on pitkä historia, jossa sivistyksen ja osaamisen merkitys on suomalaisessa yhteiskunnassa korostunut – onpa sitten ollut kysymysmaan itsenäistymisestä tai selviämisestä nykyisessä globaalissa kilpailussa. Siellä on yhteiskunta, joka arvostaa koulutusta ja oppimista. On hallinto, joka luottaa opettajiinsa ja näiden ammattitaitoon ja näkee tehtäväkseen yhteisten linjausten rakentamisen ja koulutyön tukemisen, ei suinkaan jatkuvan kontrolloinnin, testaamisen ja arvioinnin kuten niin monissa maissa. Siellä ovat koulut, jotka pyrkivät tietynlaiseen työkulttuurin ja joissa rakenteet ovat suuntautuneet oppimisen edellytysten turvaamiseen. Siellä ovat opettajat, jotka arvostavat ammattiaan ja työtään ja tekevät kaikkensa oppilaidensa oppimisen eteen. Siellä ovat oppilaat, jotka ymmärtävät opiskelun hyödyn ja joskus jopa pitävät koulunkäynnistä. On siis kysymys arvoista ja tavoitteista. Yhteiskunta tekee arvovalintoja ja vaikka tähän asti tilanne on ollut koulutuksen ja opetuksen näkökulmasta hyvä, ei ole itsestään selvää, että niin on jatkossa. Myös yksilötasolla on kyse arvoista. Arvo- ja tavoitevalintojen kautta opettaja tekee päivittäiseen työhön liittyviä ratkaisujaan ja rakentaa omaa pedagogista otettaan.
Martti Hellström kirjoitti minulle loppuviikosta, kun vielä tästä asiasta sähköpostitse keskustelimme, että ”yksittäinen teko tai rutiini ei ole arvokas ilman yhteyttä arvoon. Opettajan käsiala tai pedagoginen ote elää hänen tavoitteidensa ja arjen rutiinien dynaamisessa kentässä. Jos haluamme kehittää opetusta, tarvitsemme jatkuvaa rutiinien ja arvojen reflektointia. Tätä tarvitaan myös opetussuunnitelman ja opetussuunnitelman perusteiden tasolla. "
Jokaisen opettajan pedagoginen käsiala siis vaikuttaa siihen, miltä suomalainen opetus näyttää arjessa ja toisaalta tämä kokonaisuus, suomalainen koululaitos säätelee olosuhteita, joissa jokainen opettaja työskentelee, vahvistaa opettajien työn joitakinpuolia, vaimentaa toisia ja haastaa kehittymään tietyillä alueilla. Takana on yhteinen pitkä matka ammatillista kehitystä ja haasteena on nyt miettiä, millaista pedagogista otetta tulevaisuus meiltä edellyttää, mihin suuntaan pitää mennä.
Onko meidän käsialamme sama tulevaisuudessakin, voiko se olla vielä parempi? Ja mitä silloin tarkoittaa parempi, missä asioissa ja millä tavalla parempi?
Opetushallitus kysyi viime keväänä rehtorien näkemyksiä perusopetuksen vahvuuksista ja kehittämistarpeista. Noin 1200 rehtoria vastasi. Kun rehtorit määrittelivät kolme keskeistä vahvuutta, 87 % mainitsi sen, että koulu pitää hyvä huolen perustie-tojen ja taitojen hallinnasta, 41 % katsoi, että huolenpito oppimisen taidoista ja harjaantuminen oman oppimisprosessin hallintaan on keskeinen vahvuus ja 37 % nosti esiin yhdessä työskentelyn ja yhteisössä elämisen taidot. Rehtorien mielestä jatkossa pitäisi kiinnittää huomiota oppimisen tukemiseen, joustaviin opetusjärjestelyihin ja eriyttämiseen, vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä tapahtuvaan oppimiseen, oppiaineiden väliseen integraatioon ja opittavan tarkasteluun laajemmasta näkökulmasta, työtapoihin ja opetusmenetelmiin, oppilaiden hyvinvointiin ja oppilashuoltoon sekäoppimisympäristön kehittämiseen.
Arvoisa kollega, mitä Sinä pitäisit tärkeänä? Mitä Sinä olisit vastannut Opetushallituksen pääjohtajalle, joka pari päivää sitten kysyi minulta: Mistä me tiedämme, että suomalainen koulu on tarpeeksi hyvä. Entä onko se tarpeeksi hyvä tulevaisuudenkannalta? Meidän on tärkeää tietää. Nykyiseen hallitusohjelmaan sisältyy hyvinkin vahva tahtotilan ilmaus perusopetuksen laadun kehittämisestä. Laadun parantamiseen tähtäävät toimet liittyvät pääasiassa oppimisen ja hyvinvoinnin tukemiseen eri tavoin ja siinä mielessä heijastelevat kyllä hyvin suomalaisen koulun eetosta. Kehittämisalueita, joilla opetuksen järjestäjät ovat tänä vuonna voineet saada valtionavustusta työnsä kehittämiseen, ovat tehostettu ja erityinen tuki, oppilaan ohjaus, kerhotoiminnan sekä kodin ja koulun yhteistyön kehittäminen sekä oppilashuollon palvelurakenteen kehittäminen. Koulupudokkuuden ja koulukiusaamisen vähentämiseen on omat ohjelmansa JOPO ja KiVa, ja koululaisten terveyden edistämiseen ja erityisesti liikkumiseen lisäämiseen pyritäänKoululaiset liikkeelle -ohjelmalla
Tärkeä askel suomalaisen koulun kehittämisessä sisältyy opetusministeriön erityisopetuksen strategiaan, joka valmistui viime talvena. Strategia lähtee siitä, että jokainen oppilas voisi onnistua oppimisessa omalla tavallaan ja pyrkiä mahdollisimman korkeisiin tavoitteisiin. Tästä syystä opetuksessa tulee turvata jokaisen mahdollisuus saada tarvitsemansa yksilöllinen tuki. Tuen tarve tulisi huomata ja tuki antaa mahdollisimman varhain. Luontevinta on tuoda tuki sinne missä lapsi on eli omaan kouluun ja opetusryhmään osaksi päivittäistä koulutyötä. Yhtä tärkeää kuitenkin on, että lapsen oman koulun ja opetusryhmän voimavarat ja osaaminen tuen antamiseen arvioidaan realistisesti. Tämä on sitä tärkeämpää, mitä suuremmasta tuen tarpeesta on kyse. Tarvitaan myös erityisopetuksen luokkia ja kouluja. Strategia on mielestäni kirjoitettu sillä suomalaisella pedagogisella käsialalla, jossa näkyy ymmärrys yhtä hyvin oppilaan, opettajan kuin koko kouluyhteisönkin tuen tarpeista ja halusta kannustaa jokaista kurottamaan omaan parhaaseensa.
Arvoisa kuulija. Millainen on Sinun pedagoginen otteesi tai käsialasi? Millainen haluat sen olevan? Mitä tarvitset käsialasi kehittämiseen ja miten ajattelet sen vaikuttavanyhteiseen käsialaamme? Jätän tämän pohdinnan erityisesti Sinulle. Kiitän ja toivotan voimia ja iloa työhönne kuvan myötä, joka kertoo, että hikisenkin urakan ja kovan ponnistelun jälkeen voi hymyilyttää, kun edessä siintävä näkymä on tarpeeksi palkitseva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti