Kenestä tulee hyvä opettaja? Osa I

KUVA: "Helsingin toinen raittiusopettaja Martti Hellström työssään. Siilitien neljäsluokkalaiset harjoittelevat dramatisoinnin avulla kieltytymään tupakantyrkytyksestä". Kuvaaja: Jorma Hellström. Kuva vuodelta 1977, Martin ensimmäiseltä opettajavuodelta.

SUNNUNTAIN HESARISSA oli taas kerran komeasti luettavaa. Erityisesti innostuin Johanna Tikkasen kirjoittamasta jutusta: "Joka kolmannelta opettajalta puuttuu ammatin vaatimia ominaisuuksia".

Opettajankouluttaja Pekka Kosonen ja psykologi Pekka Räihä kuuluvat Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen tutkimusryhmään, joka kehittelee opetusministeriön rahoittamassa projektissa opettajankoulutuksen valintakokeita. Herrat pitivät Psykologi 2008 -kongressissa Helsingissä esitelmän vuonna 2003 alkaneesta (ilmeisesti toiminta)tutkimuksesta, jossa he yrittivät tosissaan kehittää opettajaksi opiskelevien vuorovaikutustaitoja. Pieleen meni. Kaikki eivät oppineet sietämään erilaisuutta. Yksi poltti päreensä. Toinen vetäytyi tilanteista.

Nykyopettajan työssä on tärkeää osata kohdata toinen ihminen, sietää erilaisuutta ja luoda suhteita muun muassa vanhempiin, tutkijat sanovat. Ilman tätä asiantuntemusta tulee ongelmia. Kokeilussaan tutkijat kuitenkin havaitsivat, että kaikki opettajankoulutukseen hyväksytyt eivät koulutuksesta huolimatta oppineet käyttäytymään ongelmatilanteissa niinkuin opettajan tulee käyttäytyä. Kosonen ja Räihä menevät jopa niin pitkälle, että sanovat Hesarin mukaan: " ...eivätkä kaikki olleet koulutettavissa".

Johtopäätös on aika hurja. Tutkijoiden mukaan lähes joka kolmannelta suomalaisopettajalta (tarkoittavat varmaan Jyväskylän OKL:lle tuolle vuosikurssille valituista) puuttuu ominaisuuksia, joita ammatti vaatii. Kosonen ja Räihä pohtivat, että jospa syy jopa koulun järjestyshäiriöihin ei olisikaan välttämättä oppilaissa, kodeissa tai liian suurissa luokissa, vaan siinä, että moni opettaja on väärällä alalla.

YLIOPISTOILLA on Suomessa tosi vaikea tehtävä valita tuhansien hakijoiden joukosta parhaat opettajiksi koulutettaviksi. Muualla maailmassa tätä ongelmaa ei ole, koska opettajan ammatissa ei ole siellä vetovoimaa. Niinkauan kuin meillä on, on mistä valita.

Perinteisesti mm. luokanopettajiksi on valittu hyvin koulussa menestyneitä, opetuksesta motivoituneita ja ja ulospäin suuntautuneita moniharrastajia. Kosonen ja Räihä haluaisivat vaihtaa valinnan perusteita. He haluavat päivittää käsityksen hyvästä opettajasta. Heidän mukaansa hyvä opettaja ei enää ole auktoriteetti, jonka tärkein tehtävä on pitää porukka kurissa.

Kun hyvän opettajan käsitys on "väärä", "vääriä" ihmisiä valitaan myös koulutukseen. Kososen ja Räihän mukaan moni opettajaksi aikova on pienestä asti nauttinut siitä, että saa käyttää valtaa tai saa olla esillä. Heidän ongelmansa on, että he eivät osaa kuunnella.

Väärä valinta on väärin myös valittua kohtaan. Esiintymishaluinen ja vallanhaluinen turhautuu, kun pitää luopua esilläolosta ja kuunnella toista. Tutkijoiden mukaan opettaja, joka lähtee liikkeelle perinteisenä auktoriteetilla, joutuu ongelmiin. "Suojelemme tämän ihmisen terveyttä, jos emme päästä häntä siihen työhön. Parhaimmillaan estämme tämän ihmisen loppuun palamisen", he sanovat.

Hesarin mukaan Jyväskylässä onkin muutettu valintakriteerejä. Uusi hyvä opettaja selviää kiperistä tilanteista. Hän osaa vastaanottaa ympäristön viestejä, kuunnella oppilaita ja vanhempia. Se, että haluaa opettajaksi, on eri asia kuin se, että sopii opettajaksi. Erityisesti tutkijat haluavatkin karsia hakijat, joilla on kova halu opettajaksi, mutta ei kykyä tai halua kohdata toista ihmistä, ts. hakijat, joiden kyky vastaanottaa ympäristön viestejä on vaurioitunut ja joilla sen sijaan on kyky nähdä vika jatkuvasti toisessa. Kyky vastaanottaa ympäristön viestejä voi Räihän mukaan pilaantua esimerkiksi traumaattisten kokemusten takia, jolloin ihmiseen muodostuu liian vahvoja puolustusmekanismeja.

Hmmm. Mielenkiintoista. Täytyypä kuulostella Helsingin opettajankouluttajien näkemyksiä asiasta. Vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä, tosi tärkeitä. Oleellisen kysymys on, ovatko vuorovaikutustaidot opittavissa olevia taitoja vai kohtalonomaisesti opiskeluaikaan mennessä betoniin valettuja kykyjä, kvaliteetteja.