IHAN KAIKKEEN, mihin pyydetään, ei kai pitäisi suostua. No, nyt on suostuttu olemaan "Lapset ja tietoyhteiskunta"-seminaarin puheenjohtajana ensi torstaina ja perjantaina Tampereella. Puheenjohtaja on kai kuin Teija Sopanen, joka kuuluttaa elegantisti esiin varsinaiset luennoitsijat. Sen lisäksi puheenjohtaja valmistelee 15 minuutin avauspuheenvuoron ja vetää myös perjantain paneelin. KUITENKIN sitä haluaa jollain syvyydellä ottaa myös omakohtaisesti kantaa seminaarin teemaan. Ennenkuin voi pohtia, mitä mediasta tulisi kasvatuksen näkökulmasta nostaa esiin, on ratkaistava, mitä media käsitteenä tarkoittaa. Etymologisesti media on tiedonkantaja; sana viittaa ”välillä” olemiseen. Vaikka "oikeaa" määritelmää ei olisikaan, minusta median alaan kuuluu vain ilmiö, joka täyttää seuraavat ehdot: (1) On oltava joku, jolla on mielestään tärkeä viesti muille. (2) On oltava muiden ryhmä, joka halutaan tavoittaa. (3) On oltava tekninen väline, jonka avulla tuo tärkeäksi koettu välitetään muille. Näin määriteltynä media on väline jolla erityisesti välitetään kuvaa, tulkintaa tosiolevaisesta.
Kaikki kolme ehtoa täyttää suurin osa joukkoviestinnästä: tiedonvälitys, mielikuvien välitys- jopa tekninen intentionaalinen taide mahtuvat käsitteen alaan. Käsitteen ulkopuolelle jäävät kuulopuheet, teatteri, pelit ja myös viihde. Siihen mahtuu itsensä ilmaiseminen muille Andy Warholin ennustamalla tavalla: "Tulevaisuudessa jokainen on maailmankuulu 15 minuutin ajan."
MEDIAKASVATUS olisi "johdonmukaisesti" kasvatusta, joka vahvistaa kasvatettavien kapasiteettia käyttää mediaa kasvunsa tukena. Kasvu taas on joko itsen toteutumista tai sopeutumista omaan yhteisöön. Kumpaa vaan.
Mediakasvatus on medialukutaidon opetusta. Se on median käyttötaitojen opettelua. Se on media ja maailman suhteen ajatuksellista haltuunottoa. Se on median ymmärtämistä. Se on maailman ymmärtämistä sellaisena kuin media sen kuvaa. Ja lopulta maailman ymmärtämistä toisin kuin media, sitä ilman.
OMASSA pedagogisessa ajattelussani keskeinen työväline on satoja vuosi vanha didaktinen kolmio. Kolmio kuvaa opetuksen minimiä: opettajaa, oppilasta ja oppiainesta. Aineestaan innostuneella opettajalla on paremmat mahdollisuudet onnistua työssään saada oppilas kohtaamaan aines kuin opettajalla, jota aines ei sytytä.
Mediakasvatus edellyttää siis innostusta mediasta. Palanko minä sille? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kriittisemmin jopa kyynisemmin maailmaan suhtaudun. Sitä näkee mediassa yhä enemmän vastenmielisiä piirteitä: Julkkiskultin. Paparazzit. Big Brotherit. Levylistat. Lapsipornon. Haaskajournalismin. Rahan.
POSTMODERNISSA maailma ei kuitenkaan ole joko tai. Se on sekä että. Mediakasvatuksen suuri vaara on kapeutua tekniikkaeuforiaksi tai tätimoralismiksi. Elämässä hyvä ja paha ovat molemmat läsnä. Hyväkin niin. Kaiken vaaran ja vastenmielisen rinnalla media on tiedon kulun vapautta, historian muistia, yhdessä ymmärtämistä. Media on myös ongelmat paljastavia yleisönosaston kirjoituksia, Karpon puhetta sirkkeliin kompastuneista orvoista. Elämme globaalin median ja hallitsemattoman mediaynamiikan aikaa. Elämme uuden ajan rajalla.
Media on tärkeä, värikäs osa ihmisen maailmaa. Sytyttäkäämme yhdessä nuoriin innostus ottaa media haltuun. Luodaan edellytykset sille, että Jukka Kajavat, Arto Tuomiset, Leif Salmenit, Clark Kentit, Tintit ja monet muut toimittajaikonit saavat seuraajia. Kasvatus on soihdun siirtoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti