Kuntavaalit 2017

Kuntavaalit 2017

maanantaina, marraskuuta 10, 2014

Koulun on instituutiona kuollut. Se ei vain itse tiedä sitä? Osa 2

Kinkerit - roolileikki Seurasaaressa.
MIHIN  jäimme? Siihen, että 1800-luvun puolen välin jälkeen Suomessa alkoi lähes "oikeita" kouluja, joiden opettajat saivat oikein koulutuksen  opin opettamiseen.

Vapaakoulu

Velvollisuuskoulut, siis rahvaalle tarkoitetut lukkarinkoulut, pitäjänkoulut, lukukinkerit  jne. korvautuivat maalla hitaasti kaikille vapaa-ehtoisilla kansakouluilla.  Niitä ei ollut pakko käydä.

Myös tuon ajan oppikouluja: alempia ja ylempiä tiviaalikouluja ja lukioita voi pitää vapaakouluina. Niin myös kirkon organisoimia kansakoulun kilpailijoita: kiertokouluja.

Maaseudulla kansakoulut olivat vapaakouluja vuoteen 1898 saakka. Niiden perustaminen oli siihen saakka kunnille vapaaehtoista. ja niissä käyminen oli oppilaille vapaaehtoista vielä pidempään.  Ns. piirijakoasetuksessa tuona vuonna 1898 säädettiin kunnille koulupakko. Jos kunnan alueella oli tietty määrä 5 km:n säteellä, koulu oli perustettava.

Kaupungeille  kansakouluopetuksen järjestäminen oli ollut  pakollista 1860-luvulta alkaen- ja siellä piti järjestää myös alkuopetus. Maalla alkuopetus- johon kuului velvollisuus opettaa lapset lukemaan- oli kotien vastuulla. Vanhemmilla oli siellä opetusvelvollisuus. Lasten koulunkäynnin vapaus päättyi vuoden 1921 oppivelvollisuuslakiin.

Opettajat olivat opetuksen suhteen hekin kansakoulussa  varsin pitkään varsin vapaita. Kansakouluasetuksessa säädettiin vain oppiaineet. Cygneus jätti myös menetelmäratkaisut opettajille. Koulun tasolla päätettiin pitkään oppituntien määrät, sisällöt ja jopa todistusten arvosanaskaalat.

Tätä vapautta rajoitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1881, kun kouluille lähetettiin ns. mallikurssit. Niissä määriteltiin tuntijako ja sisällöt vuosiluokittain.  Tässä näytteenä uskonnon oppimäärä toisella luokalla:
Ensimmäisen luokan kurssi piplianhistoriassa laajennetaan, jonkun laveamman oppikirjan, esim. ,,Kouluraamatun", mukaan, tahi suorastaan lukemalla raamatusta, varsinkin uudesta testamentista *. Rinnakkain tämän kanssa yleisimmät pääpiirteet raamatuntiedossa. Piplianhistorian päätteeksi: kristillisen kirkon perustammen, Apostolien tekoraamatun mukaan, sekä lyhyt silmäys sen myöhempiin vaiheihin, joko opettajan suullisen esityksen tahi supistetun oppikirjan, esim. ,,Lastenraamatun", mukaan. Lutheruksen vähään katekismukseen luetaan tarpeellisimmat ,,selityksistä", kussaki paikkakunnassa käytetyn oppikirjan mukaan. Kirkkovuoden sunnuntaitekstejä läpikäydessä otetaan myöskin niitä epistoleita, jotka siihen huomattaneen sopiviksi, jonka ohessa semmoiset sekä evankeliumit että epistolat luetaan ulkoa, jotka parhaiten soveltuvat piplianhistoriasta ja katekismuksesta saadun uskonopin täydentämiseksi ja valaisemiseksi.  (Lähde: http://www.koulumuistoja.fi/pdf%20tiedostot/Mallikurssit%201881.pdf)

Mallikursseja pidetään ensimmäisenä opetussuunnitelmana. Varsinainen ensimmäinen opetussuunnitelma ilmestyi kuitenkin vasta v. 1925.

Opetusopeissa innostuttiin nyt kehittämään nimenomaan koulumaista, formaalia oppimista. Syntyi erityisen koulurakennuksen idea. Siihen kuului kouluhuone ja opettajan asunto. Syntyi eriytyisen kouluhuoneen idea kateedereineen, liitutauluineen ja pulpetteineen. Opetuksen avuksi keksittiin laitteita, joita ei käytetty muualla kuin koulussa: oppikirjat, kouluvihkot, helmitaulut, päiväkirjat, kuvataulut, työkirjat, täytetyt eläimet, episkooppi… (Muuten: Viimeisin nimenomaan koulua varten tehty keksintä lienee Smartboard.)

Oppikirjan merkitystä ei voi vähätellä. Oppi oli siinä sanatarkasti tarkistettuna (ennakkosensuuri). Opettaja ei voinut opettaa väärin, eikä oppilas oppia. Jokaisella oli pian mahdollisuus omaan kirjaan, ja se mahdollisti lukemisen omaan tahtiin. Teksti voitiin myös annostella aikaisempaa paremmin ja laatia tietynikäisille sopiviksi. Kirjaan voitiin myös laittaa tekstiä havainnollistavia kuvia.
Näiden rinnalla otetaan käyttöön toki mualle suunniteltuja välineitä: kartat, mallit...

Hieman laskutavasta riippuen vapaakoulujen ajanjakso kesti siis noin 20 - 60 vuotta.

Pakkokoulu

Suomi itsenäistyi vuonna 1917, ja pitkään, pitkään valmisteltu oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921.  Siirtymäajan jälkeen kaikkien lasten tuli suorittaa  vähintään kuusivuotisen kansakoulun oppimäärä. Vaikka oppimäärän saattoi suorittaa muuallakin kuin kansakoulussa, koulun luonne oli pysyvästi muuttunut. Jos menit kouluun, se koulu oli pakkokoulu.

Kansakoulu oli nyt ulkokoulun, valtiokoulun ja velvollisuuskoulun leikkaus, jonka ylle oli puettu pakkopaita.

Pakkokoulua oli käytännössä pakko käydä. Pelkkä käyminen ei kuitenkaan riittänyt, oli myös opittava. Opettajilla oli oikeus käyttää rangaistusvaltaa, jos et käynyt tai jos et oppinut. Ruumiillinen kuritus oli  poistettu lakiteksteistä, muttei koulun arjesta.

Opettaja oli ehdoton auktoriteetti. Kuri oli kovaa.  Usko kouluun itsenäisen Suomen rakennustyössä oli vahvaa. Usko formaaliin opetuksen oli lujaa.  Luokkiin tuotiin rainat ja vähän myöhemmin radio, televisio, nauhurit,  piirtoheitin, videolaitteet…

Kansakoulun oppi maallistui, tai sanotaanko isänmaallistui kiihtyen. Opin sisältöa koottiin tieteellis-poliittisesti. Kansakoulu kasvatti nyt hyviä ihmisiä ja kelpo kansalaisia.

Oppilaan velvollisuudet oppia laajenivat. Nyt oli osattava yhä enemmän ja yhä vaikeampia asioita. Oppilaita alettiin yhä useammin jakaa heterogeenisiin osastoihin, luokkiin, joita opetetaan erikseen.
Ne, jotka eivät pysyneet mukana, jätettiin luokalle tai siirrettiin erityisluokille.

Koulukoneen rakennustyö

Pitkään erilaiset koulumuodot elivät ikäänkuin rinnakkain, toisistaan riippumattomina ja oppilaille vapaaehtoisina.  Esim. yliopistoon oli vielä 1800-luvulla mahdollista päästä suoraan kotiopetuksesta käsin, kunhan läpäisi yliopistossa pidetään ylioppilastututkinnon.  Myös oppikouluun saattoi pyrkiä käymättä kansakoulua.

Koulukoneen aihiot olivat periaatteessa  olemassa jo 1600-luvulla. Tuolloin Suomessa oli muutamia pedagogioita, triviaalikouluja, lukioita ja Turun akatemia. Niiden rinnalla eli monia muitakin yksittäisiä kouluja. 1800-luvulla koulumuotojen nimet elivät ja vaihtuivat taajaan.

Varsinainen koulukone, jossa eri koulumuodot kytkettiin toisiinsa, alkoi  varsinaisesti syntyä ns. pohjakoulukysymyksestä. 1900-luvun alussa päätettiin että oppikouluun pääsyyn edellytettiin (ylemmän) kansakoulun kahden luokan oppimäärää. Itse kansakoulun käyntiä ei edellytetty. Monissa kaupungeissa syntyikin vaihtoehto: yksityiset ns. valmistavat koulut.

Suomalainen koulujärjestelmä pysyi varsin vakaana aina 1970-luvulle saakka. Oli kaksi linjaa: teoreettisesti lahjakkaan eliitin (niiden, joilla oli iso pää ja pienet kädet)  koulupolkuun kuului kansakoulu/valmistava koulu, oppikoulu ja yliopisto. Käden töihin sopivien (niiden joilla oli isot kädet ja pieni pää) koulupolkuun kuului kansakoulu, jatkokoulu- kansalaiskoulu ja ammattikoulu. Polkujen väliin syntyi myös uusia malleja; mm. kunnallinen keskikoulu.

Koulukonetta säädeltiin laeilla ja muulla normiohjauksella, opetussuunnitelmilla, opettajien pätevyysvaatimuksilla, opettajankoulutuksella ja mm. valtionosuuksilla kunnille ja koulutuksen järjestäjille. Kouluihin tehtiin tarkastuksia.

1970-luvulla koulukoneemme uudistettiin perinpohjaisesti; kansa-, kansalais- ja oppikoulujen viidesta alimmasta luokasta muodostunut keskikoulu sekä kunnalliset keskikoulut yhdistettiin peruskoulun ala- ja yläasteeksi. Oppikoulujen ylimmistä luokista muodostettiin itsenäiset, tavallisesti kunnalliset lukiot. Toisen asteen ammatillisia kouluja kehitettiin. Syntyi esikoulun idea. Yliopistolaitos laajeni huikeasti. 2000-luvulla perustettiin ylimmälle asteelle yliopistojen rinnalle ammattikorkeakoulut…

Koulun oppia säädeltiin oppiennätyksissä ja opetussuunnitelmissa. Oppia pidettiin puhtaana myös  ennakkotarkistamalla oppikirjat aina 1990-luvun alkuun saakka.  Oppi opetuksesta eli vahvasti opettajankoulutuksessa, erityisesti kun tieteenalan nimi vaihtui kasvatusopista kasvatustieteeksi. Opetusopin kirjoista tuli didaktiikan kirjoja.

Samaan aikaan alkavat purkutyöt

Koulukonetta - siis opetuksen järjestämisen kokonaissysteemiä- on rakennettu aivan viime aikoihin saakka. Esimerkkejä tuoreista ratkaisuista ovat perusopetuksen tuntijakopäätös vuonna 2012  ja juuri meneillään oleva ops-uudistus. Sitä on ollut myös 2000-luvun alussa luotu koulujen aamu- ja iltapäivätoiminta sekä tuore ajatus esiopetuksen tekemisestä pakolliseksi.

Kaikki sellainen on koulukoneen rakentamistyötä, joka  lujittaa systeemiä ja lisää sen omannäköisyyttä, siis formaaliutta tai vahvistaa uskoa koulukoneeseen. Rakennustyötä olivat mm. 1970-luvun opettajankoulutuksen akateemistaminen, 1990- luvun pyrkinys yhtenäiseen peruskouluun ja  2000-luvun alun  kaksoiskelpoisten opettajien palkankorotukset. Myös  Pisa-tulokset olivat tärkeä osa rakennustyötä.

Mutta, mutta...

Rakennustyön rinnalla on koko ajan ollut käynnissä myös formaalin pakkokoulun purkutyötä - joskus tilapäisesti, mutta viime aikoina yhä peruuttamattomammin.

Rankkaa purkua tehtiin erityisesti 1930-luvun lamavuosina (ns. supistettu kansakoulu, opettajien palkkojen leikkaukset...), sotavuosina ja mm. 1990-luvun alun ennätyksellisen syvässä lamassa.

Purkutyöllä tarkoitan tässä kaikkia toimia, joilla koulusysteemin toimintakykyä sellaisena kuin se on, heikennetään tai koneen omannäköisyyttä, formaaliutta  vähennetään. Purkutyötä on tehty sekä koulukoneen ulko- että sisäpuolelta. Purkutyö on ollut sekä konkreetteja ratkaisuja että puhetta, jolla heikennetään uskoa koulukoneeseen.

Koulukoneen purkutyötä ovat olleet aakkosjärjestyksessä mm. 
  • koulunkäyntiavustajien määrän vähentäminen, 
  • koulurakennusten huollon laiminlyöminen (homekoulut), 
  • kouluverkon harventaminen, 
  • kuntien valtionosuuksien leikkaukset, l
  • luopuminen koulutuksen korvamerkityistä määrärahoista
  • lähiopetuksen vähentäminen, 
  • miljardileikkaukset koulutoimen rahoitukseen, 
  • opettajapätevyyksien väljentäminen ammatillisiissa oppilaitoksissa, 
  • opettajien täydennyskoulutuksen laiminlyöminen, 
  • opetushallituksen toimintakyvyn vaarantavat leikkaukset, 
  • oppikirjojen monivuotinen kierrättäminen, 
  • sijaisten palkkaamisen kieltäminen, 
  • työtehtävien määrän lisääminen ja niiden autenttisuuden väheneminen.  
  • Tuorein purkutyö liittyy toisen asteen koulujen avohakkuisiin.
Purkutöitä ovat olleet myös monet myönteisesti vastaanotetut muutokset kuten luopuminen koulujen tarkastusmenettelystä, oppikirjojen ennakkotarkastuksesta.

Purku ei koske vain rakenteita, vaan myös oppia ja oppia opetuksesta. 1900-luvun alussa uskottiin vielävahvasti siihen, että tiede on löytänyt oikean opetusmetodin: Herbartin muodolliset asteet, jotka seurasivat sen ajan psykologista apperseptioteoriaa. Se oli formaalin opetuksen huippu, ja käännekohta.

Nimittäin  jo ihan samaan aikaan, kun tuo malli teki Suomeen maahanlaskun,  se myös kyseenalaistettiin. Sen haastoi 1900-luvun Uusi koulu lapsikeskeisellä pedagogiikallaan tai oikeastaan pitäisi sanoa: pedagogiikoillaan. Koulun suunta omaan kohti formaalia oppimista, haluttiin kääntää kohti kohti luonnollista oppimista. Pedagogiikassa tehtiin kopernikaaninen kumous: Kun astronomiassa  siirrettiin maa kiertämään aurinkoa, opetuksessa oppilas siirrettin keskiöön.

Itse luonnollisen oppimisen periaate ei ollut uusi. Amos Comenius esitti sen jo 1600-luvulla. Sanojen  sijaan olisi opittava havainnoista. Opetus piti järjestää niin, että se seuraa lapsen luonnollista kehitystä. Gezelius toi idean Suomeen tuoreena. Rousseau nosti niinikään luonnollisen oppimisen ihanteeksi 1700-luvun Emile-romaanissaan. Lapsen oli luettava kirjan sijasta luonnon kirjaa.

Maailmalla oli nipuittain yläluokan ihmisiä, jotka palkasivat koteihinsa kotiopettajia kasvattamaan lapsia Emilen mukaan. Mutta kouluja, joissa näin olisi toimittu, ei juuri ollut - ehkä Pestalozzin kouluja lukuunottamatta. Vasta  1900-luvun alussa yksittäiset pedagogit alkoivat perustaa kouluja, joissa opetus järjestettiin informaalisti. Niissä opettaja oli hiljaa, ja oppilaat opettelivat itsekseen (esim. Montessori, Parkhurst). Niissä oppilaat saivat opetella, mitä halusivat (esim. Neill). Niissä oppilaat saivat opetella asioita tutkimalla yhdessä ja jakamalla tietonsa muilla (esim. Freinet). Niissä kunnioitettiin kunkin omaa persoona (esm. Steiner).

Monet uudet ideat tunkeutuivat myös suomalaiskouluihin horjuttamaan pakkokoulun asemaa- toki  usein kesytettyinä. Monissa suomalaisluokissa kokeiltiin 1930-luvulla mm. työkoulun ideoita (työkortit, tehtäväohjeet, työkirjat laboroinnit). 1900-luvun puolivälissä pulpetteja pantiin yhteen ja otettin käyttöön ryhmätyö (Koskenniemi). Koulurakennuksesta lähdettiin jo varhain ulos puutarhaan, retkille ja  opintomatkoille ja 1980-luvulla myös leirikouluun.

Uusi koulu-liike halusi riisua opettajan auktoriteettiaseman.  Luokista  purettiin  kateederit.  Opettajan ei enää edellytetty olevan esikuvallinen ihminen. Hän sai tulla töihin ilman kravattia.  Uusi koulu haastoi oppiaineiden aseman eheyttävillä kokonaisuuksilla ja myöhemmin ilmiölähtöisyydellä. Oppimateriaalit saatiin valita ilman ennakkosensuuria.

Myös koulun uskottavuutta ravisteltiin.  Usko koulun oppiin kyseenalaistettiin. Vaadittiin lisää valinnaisuutta.  Koulu ei ole enää tänään  totuusinstituutio. Tiedon sijaan keskeiseksi termiksi nousi informaatio. Oleellista oli, että jokainen rakentaa omaa tietämystään. Pahimmillaan tai parhaimmillaan "kaikki käy"- paitsi luonnontieteellisissä aineissa.

Myös usko oppiin opetuksesta on rapautunut. Oppilaat eivät enää (kuulema) opi opettajalta. Kaverit tietävät paremmin. Opetuksesta on alettu  puhua yhä vahvemmin psykologian eikä didaktiikan kielellä myös opetussuunnitelmissa.  Opin opetuksesta on korvannut oppi oppimisesta.  Opettaja on vain yksi osa oppimisympäristöä. Uudeksi doktriiniksi on noussut  psykologiasta ns. situationistinen sosiokonstruktivismi, jossa yhdistyy eksistentialistinen elämänfilosofia episteemiseen käsitykseen tiedosta yhteisenä tilanne- ja kulttuurisidonnaisena tulkintana.

OPETTAJA ja hänen oppinsa ja opetusoppinsa on siirretty kylmästi sivuun. Näyttämön päärooli on nyt oppilaalla ja hänen omalla tulkinnallaan opista.

jatkuu...

Ei kommentteja: