Kuntavaalit 2017

Kuntavaalit 2017

sunnuntaina, marraskuuta 09, 2014

Koulu on instituutiona kuollut. Se ei vain itse sitä tiedä ? Osa 1

Koulukone-sanan keksijä professori Risto Rinne.
eli Koulukoneen nousu ja tuho (?)

MIKÄ  on koulukone? Käsite esiintyy Risto Rinteen ym. Johdatus kasvatustieteisiin- teoksessa. Hauska käsite. Tässä määrittelen koulukoneen useasta koulusta koostuvaksi koulutussysteemiksi kaikkinen rakenteineen, ohjausjärjestelmineen ja niiden taustalla olevine olettamuksineen. Koulukoneen osia ovat mm. koulut, koulu-rakennukset välineineen ja materiaaleineen, opettajat ja heidän koulutuksensa sekä työehtonsa,  oppilaat, kouluhallinto, rahoitusjärjestelmät, opetussuunnitelmat, opetusta ohjaavat kasvatus- ja opetusopit sekä muut tavat ja järjestelyt, jotka liittyvät opetukseen tai sen tukemiseen.

Tiettävästi ensimmäisenä tallaisen koulukoneen mallin rakensi Platon "Valtio"-teoksessaan. Sitä ei toteutettu. Uudella ajalla Comenius esitti oman mallinsa. Se toimi monessa maassa niiden omien koulukoneiden esikuvana.

Koulukoneen  perustehtävä on säilyttää yhteisön/yhteiskunnan/kansan/heimon toimintakyky sukupolvien vaihtuessa. Keskeistä on säilyttää yhteisön yms. hankkima osaaminen, etsiä ja sijoittaa ihmiset oikeille paikoille työnjaossa ja varmistaa, että heillä on tuossa tehtävässä tarvittava kapasiteetti.

Avaan tässä blogilastusarjan, jossa käyn läpi koulukoneen historiaa niinkuin olen sen ymmärtänyt.  Tässä ensimmäisessä osassa keskityn kouluaihioihin, joita oli ennen "oikeita" kouluja ja ennen kuin niistä muodostui systemaattinen kokonaisuus.

Mitä meillä oli ennen koulukonetta?

Varsinaisesti ja oikeasti koulukoneista on mielekästä puhua vasta 1800-luvulla. Ennen koulukonetta - siis koulusysteemiä-  oli monenlaisia kouluja, mutta ne elivät omaa elämäänsä toisistaan erillään ja toisistaan riippumatta. Vähän samaan tapaan kuin koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta tänään.

On aihetta määritellä koulu.  Koulun kriittisinä tunnusmerkkeinä pidetään tässä seuraavia tekijöitä:
  • on jokin oppi (jotakin arvokasta, jota voidaan  opettaa ja oppia)
  • on joku jolla on tuo oppi ja joka jakaa sitä muille (eri syistä)
  • on joku, joka opettelee tuota oppia (yleensä omasta tahdostaan)
  • tuo opettelu tapahtuu  muusta, luonnollisesta elämästä ajan ja paikan suhteen eristetynä.
Kaikissa yhteisöissä ja yhteiskunnissa on aina ollut arvokkaita asioita- siis tässä oppeja- joita on opetettu uudelle polvelle. Ennen koulukoneen ja koulujen aikaa, opettelu tapahtui osana normaalia arkea, työntekoa ja juhlaa. Ei ollut erillisiä opettajia eikä oppilaita. Isä opetti poikaa miesten töissä tarvittaviin taitoihin, äiti tytärtä. Paimen paimenpoikaa, suutarimestari oppipoikaa, pappi noviisia.

Mitä meillä oli ennen kouluja? Kouluaihiot

KOULU sellaisena kuin me sen tunnemme, syntyi 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa.  Tästä syystä puhun tätä vanhemmista kouluista kouluaihioina.

Ensimmäiset koulun alkuaihiot syntyivät vanhalla ajalla Etelä-Euroopassa ja Lähi-idässä. Olen löytänyt ainakin seuraavia aihioita. Olen antanut niille omat nimet. Sorry
  • Sisäkoulu
  • Ulkokoulu
  • Kotikoulu
  • Valtiokoulu
  • Velvollisuuskoulu
  • Opettajakoulu
  • Vapaakoulu (osassa 2)
Nämä alhiotyypit  eroavat toisistaan opetuksen kolmen keskeisen tekijän: opettajan, oppilaan ja opin suhteiden suhteen.

Pythagoras
Sisäkoulu

Sisäkoulun nimi voisi olla myös OPPIkoulu- mutta se on jo varattu toiseen tarkoitukseen.  Nimi voisi olla myös lahkokoulu.

Tällaisessa koulussa Oppi on keskeisin elementti. Koulussa ei vain opeteta ja opetella oppia, vaan sen mukaan  eletään. Koulu on sisäkoulu, koska se vetäytyy ulkopuolella olevasta maailmasta. Sisäkoulussa opettaja ja oppilaat elävät yhdessä toverielämää.

Oppi on opettajan itsensä luomus. Oppi voi olla uskonnollinen,  hengellinen tai elämänfilosofinen.  Oppi on esimerkiksi ilmestyksissä saatua jumalallista ilmoitusta,  tosi tietoa, joka on salaista ja johon vihitään vain huolellisesti valitut  oppilaat. Oppi voi olla myös salakielistä. Opettajaa kutsutaan mestariksi tai guruksi. Oppilaat ovat opetuslapsia.

Opettaja on  tässä aihiossa aidosti tiedon lähde. Hän on tuon opin omistaja. Oppia ei ole muualla kuin opettajalla. Opettaja  perustaa koulun, jotta oppi ei hänen kuoltuaan unohdu. Siksi oppilaiden on opittava oppi  sanatarkasti, usein korvakuulolta ulkoa.  Oppi siirretään  suullisesti sanoina ja lauseina.

Sisäkoulu lakkaa olemasta tässä alkuperäisessä merkityksessä, kun opettaja kuolee. Koulu kuitenkin jatkaa usein  toimintaansa. Vastuu opin säilymisestä siirtyy vanhemmille opetuslapsille, jotka nyt opettavat sitä uusille.

Mainio esimerkki vanhimmista sisäkoulusta on Pythagoraan koulu. Oppilaat valittiin sinne hyvin  huolellisesti.  Vain vahvaluonteisimmat kelpasivat. Opettaja  opetti puhumalla  verhon takaa.  Oppilaat kuuntelivat häntä hiljaa. Kysyä häneltä sai vasta muutaman vuoden kuluttua.

Oppi oli aforismeja,  mutta myös tapa elää. Siihen kuului mm. kasvissyönti.

Muita varhaisia sisäkouluja oli mm. Qumranin veljeskunta.  Sisäkouluksi luokittelen myös  Jeesuksen liikkuvan koulun ajanlaskumme alussa. Sisäkoulun kriittisin elementti oli opettajan ja opin saumaton sidos. Jeesus kuvasi itseään  tienä, totuutena ja elämänä.

Jeesuksen ”koulussa” omaleimaista oli sen avoimuus kaikille. Kuka tahansa sai kuulla pelastavaksi kuvatun sanoman.  Jeesus edellytti, että ihmiset tekevät kääntymyksen; ja alkavat elää tuon opin mukaan. Jeesusta oli seurattava ja muu elämä oli jätettavä. ”Antakaa kuolleiden haudata kuolleensa”

Sisäkouluissa tapahtui merkittävä muunnos, kun suullisesta kulttuurista siirryttiin kirjoitettuun kulttuuriin. Muunnos ajoittuu Antiikin Kreikan kulta-aikaan, noin 500-400 eaa. Tämä edellytti kirjoitustaidon keksimistä ja sen käyttöönottoa. Oletetaan, että kirjoitustaito keksittiin jo noin 3000 eaa. Sumerissa ja Egyptissa. Käyttökelpoisuus lisääntyi huomattavasti, kun seemiläiset ottivat käyttöön aakkoset noin 2000 eaa. Lisäksi oli keksittävä aines, jolle teksti kirjoitettiin muistiin. Egyptiläiset keksivät papyruksen noin 3000 eaa.  Toinen aines oli nahka eli pergamentti. Se korvasi papyrukseen 300 jaa. Paperi keksittiin Kiinassa noin 100 jaa. Ketjussa saman koko luokan keksintö oli myös kirjapaino irtokirjasimineen 1400-luvulla.

Muutos oli tosi merkittävä. Kirjoitettu teksti helpotti ratkaisevasti oppilasten muistityötä. Se myös  laajensi opin käsitettä.  Alkuperäisen elämänopin rinnalla opittavaksi tuli myös välineellisiä taitoja kuten lukeminen ja kirjoittaminen, joilla tuo varsinainen oppi opeteltiin. Oppi alkoi laajentua ja   eriytyä oppiaineiksi.

Myös tavat oppia monipuolistuvat: oppia saattoi kuuntelemalla esiluentaa, toistamalla  yhteen ääneen perässä, lukemalla oppia, laulamalla sitä, jäljentämällä oppia.

Esimerkkejä  kirjoitettua tekstiä hyödyntäneistä sisäkouluista ovat  mm.  keskiajan luostari- ja katedraalikoulut.

Sisäkoulujen historia ei päättynyt  keskiajalle. Merkittäviä sisäkoulujen muunnelmia  olivat yksittäisten opettajien  koteihinsa tai maaseudulle perustamat  asumakoulut. Niissä opettaja eli toverielämää pienen oppilasjoukon kanssa jopa vuosikausia. Niissä elettiin opin mukaan, mutta tuo oppi alkoi olla muutakin kuin  valmistautumista  kuolemanjälkeiseen elämään. Yhä useammin tuo oppi oli oppia hyvästä maanpäällisestä elämästä ja oppia opetuksesta, jonka avulla vahvistettiin siinä tarvittavia taitoja. Jälkimmäinen oppi alkoi saada yhä enemmän huomiota.

Tunnettuja asumakouluja pitivät keskiajan lopulta alkaen mm. Vittorino da Feltre,  Pestalozzi, Tolstoi ja  A.S. Neill (Summerhill).  Niitä ovat myös mm. Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa yhä toimivat sisäoppilaitokset.

Sokrates
Ulkokoulut

Ulkokoululla tarkoitetaan tässä koulua, jota käydään, mutta jossa ei asuta.  Oppilaat ovat tällöin Cygnaeuksen sanoin käymäläisiä. Niissä ei vaadita, että opettaja ja oppilaat elävät  yhdessä oppia- muuta kuin koulupäivän ajan. Opettaja ei ole enää alkuperäinen tiedon lähde, vaan sen välittäjä. Oppia  opetetaan ja opetellaan. Opettaja harjoittaa, ja oppilas harjoittele.

Ulkokouluja oli  jo Antiikin Kreikassa. Alkeisopettaja saattoi pystyttää katoksensa kolmen tien risteykseen ja opetti maksusta vaihtuvia oppilaita esim. lukutaidossa. Taitava sofisti taas opetti nuoria miehiä voittamaan väittelyt.  Sokrates taas pysäytti kenen tahansa  kansalaisen ja haastoi tämän pohtimaan käsitteitään.

Myös keskiajan kirkollisten koulujen yhteyteen syntyi ulkokouluja, osastoja, joissa ei vaadittu sitoutumaan oppiin eikä ryhtymään papiksi tai munkiksi.  Niissä opetettiin hyödyllisiä taitoja kuten esim. latinan kieltä.

Keskiajan ulkokouluja olivat myös kaupunkikoulut ja pedagogiot.

Ulkokoulujen mutaatioita ovat olleet myös monet yksityisten ihmisten usein vain muutaman vuoden toimineet yksityiset koulut. Tällaisia ovat olleet erilaiset mamsellin koulut, tehtaan koulut, sunnuntaikoulut jne. Niiden käyminen on ollut vapaaehtoista ja rahoittaja on itse päättänyt niissä tarjottavan opin. Ulkokouluja olivat myös 1800-luvun lopulla syntyneet yksittäisten henkilöiden yhdessä perustamat opilliset koulut (esim. SYK).

Aristoteles
Kotikoulut

Kotikoululla  tarkoitetaan tässä  - erotukseksi ikiaikaisesta kotona opettamisesta - koulumaista, suunnitelmallista opetusta, joka järjestetään jonkin oppilaan kotona ja jota antaa kotiin palkattu opettaja, kotiopettaja, informatöri.

Ensimmäiset kotikoulut olivat hovikouluja (mm. Kaarle Suuren palatsikoulu), ja sieltä idea siirtyi ensin aatelisperheisiin ja myöhemmin myös porvariperheisiin.

Monet erittäin merkittävät historian suurmiehet ovat olleet kotiopettajia. Mm. Aristoteles, Erasmus Rotterdamilainen, John Locke, F. Fenelon, R. Ascham, Étienne Bonnot de Condillac , J.-J. Rousseau, F. Fröbel, T. Arnold, J. C. F. Guts Muths, I. Kant, W. Harnisch, J.F. Herbart, N.F. S.Grundtvg ja  R. Steiner.

Tämän koulumuodon kehityksessä merkittävä muutos koettiin 1700- ja 1800-lukujen taitteessa, kun
kotikoulun opettajille alettiin järjestää koulutusta Turun Akatemiassa. Opettajakoulu oli syntymässä.

2000-luvulla kotikoulut tarkoittavat, että lapsi käy koulua kotonaan. Opettajina voivat olla  omat vanhemmat, mutta oppi, jota opetellaan on sama kuin julkisissä kouluissa.

Kuningas Kustaa Vaasa.
Valtiokoulut

Ruotsi-Suomessa koulun historiassa tapahtui hyvin merkittävä käänne, kun kuningas Kustaa Vaasan johdolla irtauduttiin katolisesta kirkosta ja sen kouluista.  Uusi köytynyt luterilainen kirkkolaitos otti vastuun kouluista,  mutta nyt valtion ohjauksessa.

Kirkon omaan pappisrekrytointiin perustunut sisäkoulu korvattiin nyt  kirkollisvaltiollisilla ulkokouluilla.

Oppina elivät  rinnakkain puhdistettu kristinoppi - mutta myös yhä enemmän taidot, joita tarvittiin valtionhallinnossa ja myöhemmin valtion kansalaisina.

Kirkon valtaa kouluihin ohennettiin 1800-luvulla:  koulujen hallinto siirrettiin  kirkolta kunnille (ja valtiolle). Kirkon kieli: latina vaihdettiin valtion kieleksi: ruotsi. Asteittain myös oppia maallistettiin. Uskon(non)  rinnalle tuli yhä uusia oppiaineita.

Näissä valtiokouluissa opettaja, oppi ja oppilas  eriytyivät  toisistaan. Opettajan ja oppilaan edellytettiin toki  yhä elävän uskonnollissiveellisesti. Koulupäivään kuului yhä mm. hartaushetkiä, mutta myös aivan maallisia osia, oppitunteja.

Opettaja ei ollut enää sitoutunut  oppilaisiinsa. Opettajuus oli keino rahoittaa opintoja tai pätevöityä varsinaiseen ammattiin (esim. kirkkoherraksi). Oppilaat opettelivat yhä useammin myös  asioita, joita voi käyttää kouluajan jälkeen ja koulun ulkopuolella kansalaisina hyväkseen.

Valtiokoulun perustehtävän kuvaus tiivistyy hyvin O.K. Kyöstiön sanoissa: ”Julkisen koulun tehtävänä on kasvattaa käyttökelpoisia kasnsalaisia valtiolle, ja sitä varten jokaisen on harjoitettava ammattia, tehtävä hyväksyttyä ja hyödyllistä työtä.”

Merkittävä poiju valtiokoulun  historiassa oli, kun koulunopettajille alettiin järjestää Suomessa koulutusta opettamiseen 1800-luvun alussa. Pääosalle opettajia  riitti yliopistotutkinto, joka osoitti että opetettava oppi oli omaksutytu.  Tilanne muuttui  uudelleen 1850-ja 1860-luvuilla, jolloin  yliopistoon perustettiin kasvatus- ja opetusopin professuuri ja normaalikoulu. Tällöin myös opillisen koulun puolella tunnustettiin, että opettajalle ei riitä opin hallinta. On hallittava myös oppi opettamisesta eli opetusoppi.

Velvollisuuskoulu

Koulua  sellaisena, kuin me sen tänään ymmärrämme, alkaa jo voimakkaasti muistuttaa velvollisuuskoulu. Tässä merkittävä rooli oli J. Gezeliuksella.

Ensimmäiset velvollisuuskoulut olivat rahvaalle tarkoitetut lukkarinkoulut, pitäjänkoulut, lukukinkerit, myöhemmin pyhä- ja rippikoulut jne. Niille oli tyypillistä, että opin opettelu muuttui vapaaehtoisesta velvollisuudeksi. Jo 1600-luvulta alkaen  rahvaan  oli opittava rangastusten uhalla  puhdistetun kristinuskon pääkohdat ja ymmärtävä lukutaito. Pian ne säädettiin edellykseksi  naimisiinmenolle.

Opettajakoulu

Opettajakoulu oli koulu, jossa oppilaina olivat tulevat opettajat. Heille opetettiin oppia mutta myös oppia opetuksesta:  kuinka tuota oppia tulee opettaa.

Ensimmäisinä opettajakouluina voidaan pitää puhetaidon opettajien kouluja, ns. reettorikouluja. Antiikin sofistinen opeista syntyi oma taitolajinsa retorikkaa, jonka perusidea oli kaunopuhe, puhe joka "menee läpi". Syntyi teoria ethoksesta, pathoksesta ja logoksesta. Syntyi idea siitä, että puhe on sovitettava kuulijoille. Näistä aineksista syntyi myöhemmin didaktiikka.

Ensimmäinen opettajakoulu Suomessa oli H.G. Porthanin opetusopin luennot. 1800-luvun alussa Tutussa toimi muutaman vuoden ajan erillinen opettajaseminaari.

Opettajakoulun kannalta aivan merkittävä käänne tapahtui 1850- ja 1860-luvuilla, jolloin organisoitiin kansakoulun opettajien ja opillisen koulun (tässä valtiokoulun) opettajien koulutus. Edellisen muodoksi syntyivät kansakoulunopettajaseminaarit, jälkimmäisen kasvatus- ja opetusopin professorin ohjaama auskultointi normaalikoulussa.

Aluksi  opetusoppia opeteltiin luentoja seuraamalla. Sittemmin seuraamalla taitavaa opettajaa ja harjoittelemalla opettamista hänen ohjauksessaan. Aluksi alkoi tulla 1800-luvun lopulla myös ulkomailta käännettyjä opetusopin teoksia.

Opettajakoulut mullistivat opettajuuden. Opettajuudesta tuli ammatti, ura ja myöhemmin professio. Opettajalta edellytettiin paitsi opin hallintaa, myös opin opettamisen taitoa siis opetusopin hallintaa. Tuon ajan opetusopeissa korostui opettajan ja opettamisen osuus. Opettaja ei enää vain kuulustellut, osaavatko oppilaat opettelemansa (vanha läksy), vaan keskeisemmäksi  tehtäväksi tuli siirtää oppi oppilaiden päähän. Opettajan työkaluiksi syntyi erilaisia opetusmenetelmiä. Opetusopeissa uskottiin tuon ajan psykologiaan nojaten, että opettaja -aikuisten oikeasti- voi muovata  oppilaitten pään. Oppiminen ymmärrettiin aivojen automaattiseksi toiminnaksi, jossa uudet (opettajan luomat) mielteet sulautuvat vanhoin (oppilaan omin) kunhan oppilas on tarkkaavainen.

Jatkuu....


Ei kommentteja: