 |
| Kuva on feikki. Photofunian ohjelmalla on pudotettu Ligthartin kuva vanhaan kirjaan. Kuvassa muuten lapset rakentavat talon pienoismallia. |
ESITÄN väitteen tueksi Jan Ligthartin elämätyön omassa hollantilaiskoulussaan. Tietoa tästä mielenkiintoisesta pedagogiikasta löytyy suomeksi jo vuonna 1918 käännetystä Ligthartin teoksesta. Löysin sen Huutonetistä.
Ligthart, J. (1919 ). Kasvatuksesta. Kasvatusopillisia kirjoituksia. Sivistys ja tiede IV. Porvoo: WSOY
Jan Ligthart (1859- 1918) on Suomessa jokseenkin unohdettu pedagogi. Google-haulla saa 85 000 osumaa, mutta jos rajoittaa haun suomenkielisiin sivuihin, osumia tulee lopulta 32. Pääosa niistä kirjadivarien myyntilistoille.
HARMI, sillä hänellä on vallan mainioita ajatuksia.
Asiat käsitelytiin kokonaisuuksina. Kokonaisuudet muodostettiin asioista, joilla oli "elämänyhteys toisiinsa" (jonkun muun sanoin: luonnollisiksi kokonaisuuksiksi). Opetuksessa tuli soveltaa tiedettä helppotajuisesti niin, että lapset oppivat oikeasti ymmärtämään!. Ainesta ei saanut olla liikaa; eikä kaikkea käsitelty kerralla. "Pyrintö oli tietää kaikki jostakin, ei jotakin kaikesta". Käsiteltävät kokonaisuudet muodostettiin lähiympästtöstä. Paperipalasta, lattiasta tai kivestä voitiin avata vaikka mitä historiaa, fysiikkaa, kemiaa...
Vallankumouksellista verratuna muiden, perinteisesti toimineiden koulujen opetukseen, olivat menetelmät. Muissa koulussa opeteltiin ulkoa vuosilukuja, karttoja jne. jotta selvitään tutkinnosta. Sen jälkeen ne unohdettiin. Näissä kouluissa käsitteet opetettiin sanojen avulla (joita ei ymmärretty). Havainto-opetus oli niissä erillinen oppiaine, samoinkuin usein veisto. ”Käsityön yksinomaisena tarkoituksena on tehdä tavallinen opetus hauskemmaksi, havainnollisemmaksi, hedelmällisemmäksi ja antaa ystävllisesti auttava käsi leikkivälle lapselle sen kekseliäässä pikkuaskartelussa."
LIGTHARTINKIN koulussa tavoitteena oli käsitteiden muodostus, mutta niitä ei opetettu liian aikaisin, ei pelkillä sanallisilla määritelmillä eikä myöskään pestalozzilaisella havainto-opetuksella (siis harjoittemalla katsomaan esineitä, ja eri esineiden eroja). Ligthartin koulussa sanavarastoa kartutettiin ns. asiaopetuksena (joka oli uusi havainto-opetuksen muoto). Ligthart puhui kokemuskäsitteistä. Lapsille kerrottiin uusia asioita. Sanoihin tutustuttiin yhdessä asioiden kanssa. Asiat - esim. tiilitehdas- otettiin haltuun rakentamalla sellainen konkreetisti. Lapset tekivät pieniä tiilejä, niitä poltetiin ja kuivatettiin, muurattiin jne. Oleellista olivat aidot kokemukset. ” Sormet ovat tuntoaistin silmät”. Työtapoihin kuului opettajien aitojen ongelmakysymysten lisäksi, aito käsillä tekeminen, haistaminen, maistaminen, kuunteleminen.
Ligthartin keinovalikkoon kuuluivat mm:
- havainto ja kertaus (muisteleminen)
- itsekasvatus
- kirjat (joista tieto löytyy)
- kokemukset
- kosketteleminem, rikkominen ja valmistaminen
- koulua esittävä kartta
- (kuin) itsestään oppiminentoiminnan ohessa)
- kuvia
- käsityö
- leikki
- tehdään ei vain kuunnella : oppilaat leipovat, mittaavat, muovailevat
- omatunto
- pyrkimys yhä syvempään ja selkeämpää tietoon.
- taide: taiteen avulla herätyetään tunne-elämä 221
- konemaista lukemista
- liian laajoja oppikirjoja
- muistista kartan piirrättämistä
- määrätöntä ulkolukua/tyhjää ulkolukua
- teennäisiä palkintoja ja rangaistuksia
- toistamista vanhoista kirjoista
- ulkoaopettelu tutkintoja varten
Ligthart erotti - niin kirjaa luen - kasvatuksen ja opetuksen toisistaan. Koulun tehtävä oli opettaa hyödyllisiä asioita havainnollisesti ja niin, että ne jäivät ymmärrettyinä mieleen.
Kasvatuksessa kohteena oli lapsen luonne. Kasvattaja oli kasvatuksessa puutarhuri (toisin kuin opetuksessa, jossa hänellä oli todella iso rooli). "Emme luo lastemme luonnetta - Se on jo olemassa". Lasta ei ole kasvatettava pakkokurilla muovatuksi työkaluksi, eläväksi hengittäväksi koneeksi. Lapsi on elävä sielu, joka tulee paljastaa. Kasvattajan oli oleellista osata lukea lasta - ei kirjoittaa häntä täyteen. Sieluntaimet kasvoivat vapaasti. Kasvattaja tuki kasvua, kun tukea tarvitaan. Hän huolehti raittista ilmasta, tilasta, hyvästä maaperästä ja jätti lopun Jumalan sateen ja auringinpaisteen asiaksi.
Ligthartille kasvatus oli huoletonta - vaikkakin täynnä huolenpitoa. Kasvattajan tuli pysyä syrjässä, jotta voi kasvattaa lapsen sellaiseksi, jommoiseksi hän voi tulla. Lapset tuli päästää vapaiksi, mutta heitä tuli pitää silmällä, heidän käytöstään pitää punnita ja vaikutteita etsiä.
Kodin ensijaisesti, mutta myös koulun tehtävänä oli kasvattaa lapsen luonnetta. Ligthartin mukaan lapsessa on erilaisia siveellisiä alkuaineita, joita kasvattaja tunnistaa seuraamalla häntä aktiivisesti. Nämä alkuaineet (esim. vilpittömyys, vaiteliaisuus, totuudenrakkaus, kavaluus) tulevat näkyviin yhteentörmäyksissä elämän kanssa. Ne ovat oikeita hetkiä kasvattaa, käyttää keinoja, joilla joko edistää tai ehkäisee niitä. "Parasta on, että uinuvat viat pysyvät uinuvina".
Yhteenvetoa
Ligthartin nimeä kantavia kouluja on yhä Hollannissa, mutta muutoin hänen pedagogiikkansa nykytilasta en ole löytänyt tietoa. Siinä yhtyi monia 1900-luvun alun uuden koulun ideoita. Vapautta, toiminnallisuutta, käsillä tekemistä, tutkimista. Tässä pedagogiikassa aivan omanlaistaan on mielestäni tasapaino oppilaan toiminnallisuuden ja opettajan hallinnan tunteelle tärkeä, tapahtumaa hallitsevan subjektin roolin (opettaja ei ollut tiedon lähde, mutta hän oli kuin selkeän oppimisretken fakiirimaisesti rakentanut opas. Hän hämmästytti oppilaita kysymyksillä, ongelmilla, kokemuksilla (päästi esim. savua luokkaan) ja vekottimilla. Pedagogiikassa ei myöskään hylätty uskoa objektiivisten käsitteiden arvoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti