Kuntavaalit 2017

Kuntavaalit 2017

sunnuntaina, heinäkuuta 20, 2014

Yritys ymmärtää didaktiikan kehitys. Osa 2: Keskiaika

Päivitetty 22.7.14  ja 26.6.-14, 30.7.14 ja 1.8.-14
MAANINEN tutkimusretkeni ymmärtää didaktiikan (käytännön kasvatusta ohjaavan opin)  kehitystä jatkuu. Tarkoitus on etsiä mm. filosofian historiasta sellaisia paradigmaattisia muutoksia, jotka ehkä heijastuisivat kasvatus-oppeihin (myöhemmin) niissä tunnistettaviksi  didaktisiksi ratkaisuiksi. Kutsun tällaisia  löydöksiä  pedagogisen teeman kasvualustaksi.

TÄSSÄ blogilastussa käyn  läpi muistiinpanojani sekä muutamia filosofian teoksia eritellen niissä esitettyjä todellisuus-, tieto-, ihmis- ja oppimiskäsityksiä kirkon hallitsemakeskiajan osalta. Mutta sitä ennen kertauksen vuoksi lähtökohta: vanhan ajan perintö nyt eeppisesti esitettynä.
Vanhalta ajalta löysin mielestäni kasvualustaa seuravanlaisille opetukseen asti ulottuville  ajatuksille.  Kasvatusta ohjaava ihmisihanne voidaan tiivistää "hyvä ihminen ja hyödyllinen kansalainen". Hyödyllisyys tarkoittaa usein taitavaa puhetta, mutta myös sijoittumista oikealle paikalle yhteiskunnassa.  Kasvatus tähtää sekä kansalaisuuteen että omaan täyteen mittaan kasvuun (potentian aktualisoituminen). Oma mitta riippui syntyperästä.   
Ihmisolennon kasvun tavoitteena on onnellinen elämä ja/tai mielenrauha. Antiikissa onnellinen elämä on tämänpuoleista (mutta vanhalla ajalla syntyvässä kristinuskossa pikemminkin tuonpuoleisessa). Onneen kasvatuksella haluttiin antaa eväitä.  Kasvatusta annettiin  kotona, armeijassa  ja osalle poikia kouluissa.  
Kotona isä kasvattaa poikaa, äiti tyttöä. Ylipäätään tyttöjä ja poikia kasvatetaan erikseen.
Kouluja on monenlaisia. Vanhalla ajalla ideoidaan jo systemaattista koulujärjestelmää, josta valtio vastaisi. Malli oli säätypohjainen.
Kouluopetuksessa on (ulkopuolinen) opettaja ja oppilas/joukko oppilaita (poikia).  Opettajan rooli on useimmiten  tiedon(opin) lähde (vrt. guru) tai välittäjä. Tuntuu, että opetuksen työnjako vastaa hyvin Salomaan 1900-luvulla esittämää: tarvitaan myös kasvatettavan myötävaikutusta. Mutta rinnalla on myös majeutiikka,  jolloin opettajan tärkeä tehtävä on rohkaista ja auttaa huomaamaan ristiriitaisuuksia,  mutta päätoimija on oppilas itse. Ajatellaan, että tieto on jo oppilaassa. Oppiminen nähdään mieleenpalauttamisena. Keksitään, että oppilailla on luonnollinen halu oppia. 
Opettelun idea vaihtelee nöyrästä vastaanottamista, kokemuksellisuuteen, itse löytämiseen, kriittisyyteen jopa epäilyyn. Ideat itsekasvatuksesta ja luonnollisesta kasvusta esitetään sekin jo antiikin aikana.
Oppiaineksenä on totuus, joka on saatu jumalilta- ja hieman myöhemmin tosi tieto, joka saadaan luontoa tutkimalla. Opittavana on myös oman kansan traditiota. Osa uskoo, että tiedolla on (hyvettä) kasvattava merkitys. Tavoitteena on vahvistaa järkeä niin, että se hallitsee muita sielun voimia. Tositiedon rinnalla annetaan aineksia myös ruumiille. Kasvatus ymmärretään  pysyvän tradition (tiedon) siirtona, mutta rinnalla on myös käsitys, että tieto on dynaamista, jatkuvasti muuttuvaa. Kouluissa opetetaan laajasti erilaisia oppiaineita: filosofiaa, (liikuntaa), luonnontieteitä, matematiikkaa, musiikkia, tieteellistä, loogista ja syysuhteita paljastavaa tietoa ja uskontoa...
Idea opettajan taitavuuden merkityksestä huomataan. Opettajiksi aletaan haluta parhaita. Hänen on oltava itse siveellinen, koska hän on esikuva. Opettaja on  tiedon lähde tai välittäjä oppilaalle (aineenhallinta). Hänen tehtäväkseen ymmärretään jo aineksen järjestäminen niin, että vaatimukset ovat oppilaille kohtuullisia. Opettajan tulee ottaa huomioon oppilaiden ja luokan taso. Eri-ikäisiä on opetettava eri tavoin ja  eri asioita: keksitään herkkyyskauden idea. Huomioon on otettava myös oppilaiden harrastus. Antiikin aikana luodaan jo sen ajan oppimiskäsityksen pohjalta opetuksen kaava, joka muistuttaa paljon herbarttilaista. Opetustapahtuman muodolliset vaiheet, jotka perustuvat oppimiskäsitykseen. Opettajaa neuvotaan olemaan johdonmukainen ja vahva.
Aluksi opetus on hyvin vakavaa. Kuri voi olla tiukkaa. Myöhemmin huomataan, että opetuksen tulisi olla iloista. 
Opetuksessa käytetään laajaa menetelmäkirjoa, jonka ytimenä on kysymys- vastaus-malli. Puhe, elävä sana on menetelmien ydin, sen rinnalle tulee teksti.  Tiedon rinnalla tarvitaan totuttamista- ja karaisua. Niinikään esimerkit ovat tärkeitä, opettajan esimerkki,  mutta myös urotekoja tehneiden esi-isien  esimerkki. Opettajan monologin rinnalle tulee dialogi oppilaan kanssa. Toisaalta opetetaan deduktiivisesti, toisaalta induktiivisesti. Kirkkaiden käsitteiden, havaintojen,  kokemuksen ja ymmärtämisen merkitys on huomattu. 
Opettajan tehtävä on motivoida oppilasta. Tähän on monia keinoja mm. innostukseen ja kunnianhimoon vetoaminen sekä vaihtelu. Keinovalikossa otetaan huomioon oppilaan luonne. Toisiin tehoaa myös pelottelu. Pakon ja rangaistusten käyttöön aletaan suhtautua myös kriittisesti. Hyvä opettaja osaa varoittaa niin, ettei rangaistusta edes tarvita.
Huomataan, että opettajan ja oppilaan suhteella on merkitys. Opettajaa neuvotaan rakentaamaan kiintymyssuhde oppilaisiin.
Oppilasryhmän pedagoginen merkitys on huomattu. Ryhmä stimuloi sekä opettajaa että oppilaita. Oppilaiden kannalta stimulaatio liitetään tiedon siementen leviämiseen  keskustelun avulla myös kilpailuun. Huomataan myös, että toisia opettamalla oppii itse.
Käytännössä julkisen koulujen opetus herättää paljon kritiikkiä, jopa ajatuksen, että siellä opitaan vain koulua ei elämää varten.
Didaktiikan kasvualustoja keskiajalla


Augustinus on  toinen tämän blogi-
lastun keskeinen auktoriteetti.
ON kirjoitettu, että keskiaika ei kasvatusopissa edusta mitään  erikoisesti uutta ja että tuolloin oltiin kokonaan vailla järjestelmällistä pedagogiikkaa. Ihan näin ei ollut. Keskiajalla on esitetty myös mielenkiintoisia uusia avauksia- jo ennen renessanssia.

Kasvatusta ei keskiajalla ymmärretty ensisijaisesti tietojen antamiseksi vaan tahdon kehittämiseksi sisäisen ihmisen taivuttamista uskoon ja kuuliaisuuteen. Totteleminen oli tärkeämpää kuin osaaminen. Opetussisältö käsitettiin jumalalliseksi, ja siksi se oli painettava sanatarkasti mieleen.

Kirkko hallitsi kasvatusta. 1000-luvulla koko Eurooppa oli kristillinen.

MUTTA katsotaan.  Näyttäisi siltä, että myös keskiajan filosofian perusteemoista löytyy jokin juuri suomalaisen(kin) didaktiikan ideoille. Liitteenä tarkemmin "todisteet".

1. Todellisuuskäsitys (Metafysiikka, ontologia)
Mitä olevainen on? Mitä eri luonnon ilmiöt ovat?
Kristillinen usko jakoi todellisuuden kahtia: On tämä maallinen maailma ja tuonpuoleinen, joka on todellisempi maailma. Todellinen maailma on henkinen todellisuus (Augustinus). Keskiajalla yritettin rakentaa sopusointuista kokonaiskuvaa. Platonin ideoiden maailma saa uuden sisällön: Jumala. Platonille tämä maailma oli varjojen maailma, nyt siitä tuli pahan maailma.

Keskiajalla myös haastetaan platonilainen ideoiden idea. Esitettiin ajatus, että ideoita ei oikeasti ole olemassa on vain yksittäisolioita. Ihminen vain kutsuu samanlaisia asioita samalla nimellä, koska järjellä on kyky luoda todellisuutta luokittelevia käsitteitä (William Ockham).

Mitä tästä seuraa opetuskäsitykseen:
- opetus on ennen muuta sielunpelastustyötä ja kirkkoon rekrytointia
- uskon opetus nousee keskeiseksi sisällöksi. Kuuliaisuus Jumalalle  ihanneihmisen ominaisuudeksi ja Jeesuksen elämäntapa malliksi.

2. Tietokäsitys (epistemologia, logiikka)
Mitä voimme tietää? Mitä tieto on?

Idän kirkossa ajateltiin, että kirkon oppi on täydelliseksi tullut totuus, jota ihmisten älyllinen ponnistelu ei voi lisätä. Oikein ajattelun tärkein kriteeri oli Raamattu.

Auktoriteetteja ei kyseenalaistettu. Teksti ymmärrettiin jumalalliseksi perusteiltaan.

Tiede muuttui filosofis-teologiseksi. Antiikin filosofiasta otettiin työkalut ajatteluun. Kristillinen usko muuttitietokäsitystä. Aisteilla saatua tietoa (Aristoteles) epäillään. Totuuden käsite liitetään pikemmin uskoon kuin järkeilyyn.

Järkeä ei kielletty. Järjen avulla ymmärrettiin se, mikä jo uskottiin ilmoituksen pohjalta.

Syntyi ajatus, että voi olla kahdenlaista totuutta: järjen ja uskon. Luonnollinen järki ei kykene kuitenkaan tavoittamaan  jumalallista totuutta. Jokin väite voi yhtä aikaa olla totta filosofiassa ja erehdys teologiassa. Vastakkain ei ole enää niinkään tieto ja luulo, vaan tieto ja usko, ymmärrys ja usko.  Ihmisen on mahdollista saavuttaa totuus, joka asuu ihmisen sielussa- Jeesuksessa.

Kuitenkin jo Augustinus 400-luvulla alkaa epäillä pelkkien sanoja voimaa, ja palaa aistien merkitykseen. 1200-luvulla  Tuomas Akvinolainen (n. 1225- 1274) päätteli: Ihmiset saavat tietoa aistien avulla.  Ihmisen mieli on syntyessä tyhjä taulu (vrt. Locke).  Myös näkyvien asioiden tarkastelu on tärkeää.Mutta aistit  kertovat asioista pinnallisesti.

Sydänkeskiajalla esitetään yksinkertaisuuden periaatteena tunnettu tietoteoreettinen ohje: kahdesta ilmiötä koskevasta selityksestä on valittava yksinkertaisempi.

Mitä tästä seuraa opetuskäsitykseen:
-  usko on tärkeää.  Mieleen painettin määritelmiä ja tekstejä. Kertaus oli  tärkeää. Ulkoaoppiminen oli  tärkeää. Pelkkä ulkoaoppiminen ei kuitenkaan riitä, asiat on ymmärrettävä (jo Augustinus) - työkaluna looginen ajattelu.
- oppilaan omaa ponnistelua tarvitaan (oppiminen ei tapahdu automaattisesti vrt. Herbart)
- syntyy metodi: skolastikkaa, jonka tavoitteena on osoittaa, että tieto ja usko eivät ole ristiriidassa.
- looginen ajattelu edelleen tärkeä taito.
- oppiaineita olivat trivium (opittiin käyttämään kieltä) ja quadrivium (perehdyttiin matemaattiseen ajatteluun). Yliopistoissa  jatkettiin näitä ja kolmea filosofista ainetta. Jos jatkoi maisterista tohtoriksi opiskeltiin teologiaa, lääketiedettä tai oikeustiedettä.
- havainnollistamista ei pidetty tärkeänä. Asiat opittiin sanoista.

3. Ihmiskäsitys (mm. etiikka
Mitä ihminen on? Miten meidän tulisi elää?

IHMISKÄSITYS muuttuu. Sielu ja ruumis ovat erilliset, mutta jollain lailla sidoksissa toisiinsa.
Ruumista tulee huono ja paha. Ruumiin tarpeet on hillittävä. Ihminen on  perisynnin turmelema, koska sukupuoliyhdyntään tarvitaan himoa. Pelastuakseen  ihmisen tuli elää Jumalalle pyhitettyä elämää. Selibaatti rules. Koska ihminen on perisynnin vallassa, hän ei kykene omin voimin hyveeseen tai onnellisuuteen. Ihmisen on asetettava itsensä (oma tahtonsa)  Jumalan tahdon palvelukseen. Ihmisellä on vapaa tahto.

Hyveen idea omaksutaan  antiikista. Hyveitä ovat mm. käytännöllinen viisaus, kohtuullisuus, oikeamielisyys ja rohkeus,  usko, toivo ja rakkaus. Ihanneihminen oli askeettinen ja hiljainen.

Keskiajan lapsikäsitys oli hyvin  negatiivinen.  Lapsen pahuus näkyi siinä, että ”imeväinen huutaa ruokaa, valittaa ja parkuu järjettömästi ja huitoo ilkeästi ympärilleen. ”

William Ockham
Mm. William Ockham (n. 1285- 1349) väitti, että ihmisillä ei ole yhtä olemusta, joka yhdistää heitä. Esim. ihminen on yleiskäsite, nimike samankaltaisille. (vrt. tietokäsityksen muutos: ideat eivät ole oikeasti olemassa). Näin ei tarvitse olettaa mitään olemusta, piilevää kykyä, potentiaa.)

Ockham luopui myös käsityksestä, että järki  ohjaa ihmistä. Vaikka ihminen tietää, mikä on oikein, hän voi toimia toisin. Ihminen voi valita myös pahan.  Näin ihmisen määrääviin piirre onkin tahto. Ihmisen on oltava moraalinen, koska se on Jumalan tahto.

Tuomas Akvinolainen jakoi aristotelelaisen käsityksen ihmisen tarkoituksesta toteuttaa oma potentiansa. Opettajan tehtävänä on ainoastaan herättää oppijalla jo olevat, mutta ehkä piilotetut kyvyt (vrt. Sokrates).

Oppimisvaikeuksia torjuttiin ankaralla kurilla ja tiukalla valvonnalla.

Mitä tästä seuraa opetuskäsitykselle?
-  ruumiinkasvatuksen laiminlyöminen
-  motivaation merkityksen kieltäminen
-  rakkauden idea, mutta toisaalta
-  koska jo pieni lapsi oli perisynnin saastuttama, häntä piti kasvattaa ja valvoa ankarasti.
-  ankara kuri ja tiukka valvonta
-  uskon korostaminen järjen sijaan.

5. Oppimiskäsitys
Mitä oppiminen on? Miten ihminen oppii?

Keskiajalla oppiminen oli opettajan sanelemien määritelmien ja tekstien muistiin painamista. Se oli luonteeltaan kuuliaista vastaanottamista. Palattiin siis pythagoralaiseen käsitykseen.  Oppiminen: tärkeintä ei ollut osaaminen vaan totteleminen.  Toistaalta mm. Augustinus korostaa havainnollisuutta (ehkä reettorin taustansa vuoksi). Tuomas Akvinolanen piti oppimista keksimisenä (vrt.  Sokrates). Jeesuksen tapa opettaa toimi myös mallina.

Mitä tästä seuraa opetuskäsitykselle?
-  oppilaan  roolissa hämmennystä. Toisaalta se oli kuuliaista vastaanottamista, toisaalta tarvittiin
oppilaan omaa ponnistelua.

Mikä siis jatkuu, mikä muuttuu keskiajalla?

Toinen keskeinen auktoriteetti on
Tuomas Akvinolainen.
MONESSA suhteessa keskiaikainen didaktiikan olettamusperusta on kristinuskon ja antiikin ajan uskomusten mixaus. Kouluista tulee nyt pappienkoulutuslaitoksia.

Edelleen kasvatusta ohjaavaan ihmisihanteeseen kuuluu  "hyvä ihminen". Hyvä on hyveellinen. Ihanteeseen kuuluu edelleen hyödyllinen kansalainen- mutta nyt Jumalan valtakunnan kansalainen.  Kasvatus ei enää tähtää kansalaisuuteen tässä maailmassa, mutta edelleen omaan täyteen mittaan kasvuun (potentian aktualisoituminen). Ihmisolennon kasvun tavoitteena on onnellinen elämä- mutta ei tässä maailmassa vaan kuoleman jälkeen.  Onneen  kasvatuksella halutaan antaa eväitä- ja keskiajalla se tarkoittaa sielunpelastamista "vaikka väkisin". Kasvatusta annetaan  edelleen kotona, töissä ja osalle poikia uusiassa kirkkoon kuuluvissa kouluissa.  Tyttöjä ja poikia kasvatetaan edelleen erikseen.

Kouluopetuksessa on opettajana nyt usein pappi.  Opettajan rooli on välittäjä (ei alkuperäinen lähde). Opettaja opettaa kanonisoidun kirjan, ennen muuta Raamatun pohjalta. Opetuksen työnjako vastaa edelleen hyvin Salomaan 1900-luvulla esittämää: tarvitaan myös kasvatettavan myötävaikutusta. Mutta rinnalla on myös antiikista  tuttu majeutiikka,  jolloin opettajan tärkeä tehtävä on auttaa oppilasta löytämään omat kykynsä. Luonnollisesta  halusta oppia ei enää puhuta.

Opettelu on nyt pääasiassa  nöyrää vastaanottamista, mutta jonkin verran yhä puhutaan  itse keksimisestä. Ymmärtämisen merkitys ymmärretään kyllä. Epäily sen sijaan on kiellettyä. Tai epäillä pitää vain aisteja.  Idea itsekasvatuksesta  elää. Sen sijaan idea luonnollisesta kasvusta tyrehtyy-  luonto kun on paha.

Oppiaineksena on totuus, joka on saatu yhdeltä jumalalta. Tällä tiedolla on sielua pelastava merkitys. Tavoitteena  ei ole  enää vahvistaa järkeä niin, että se hallitsisi muita sielun voimia. Tavoittena on alistaa järki uskolle. Ruumiin kasvatus laiminlyödään, toisin kuin antiikin aikana. Kasvatus ymmärretään  pysyvän tosi tiedon siirtymisenä. Tieto on staattista. Dynaaminen tieto on harhaoppia.  Oppiaineiden määrä supistuu (trivium ja qvadrivium).

Opettajan taitavuuden merkitys kyllä tiedetään, mutta se ei ole yhtä tärkeää, koska lopullisena opettajan pidetään Jumalaa.  Opettaja itse ei ole enää  tiedon lähde vaan välittäjä. Itse opettava aines on (harvinaisissa) kirjoissa. Havainnollistaminen tapahtuu vertauksilla ja esimerkeillä. Antiikin monet ideat eriyttämisestä eivät kiinnosta. Oppilaiden tasolle pitää kuitenkin opetuksessa pyrkiä. Pitkälti opettelu on omatoimista mieleenpainamista.

Opetus on vakavaa touhua, vaikka ilon merkityksestä kirjoitetaankin. Menetelmävalikko supistuu oleellisesti. Luento ja väittely ovat tärkeitä. Oma tahto on syntinen, se vaikuttaa käsitykseen motivaatiosta. Pedagoginen suhde ei ole oleellinen. Ryhmää ei käytetä pedagogisesti hyväksi. Jokainen opiskelee itsekseen, rinnakkain.

Hmm. Siis mitä kokonaan uutta? Ankara kurikasvatus.

Todisteet
Augustinus (354- 430): Todellinen maailma on henkinen todellisuus.

Augustinus (354- 430): Maailmassa oli  vastakkain maallinen ja Jumalan yhteisö. Tämän ajattelun taustalla oli manikealaisuus, jossa uskottiin  vanhan  persialaisuskonnon tapaan, että   valo ja pimeä käyvät taistelua maailmassa.  Valo on ihmisen sielu ja pimeys ruumis. Ihmisen sielu ottaa osaa tähän taisteluun taistelemalla hyvän puolella omaa ruumista vastaan, jossa pimeydellä on ylivalta.

Augustinus (354- 430) suhtautui uskoon tultuaan valtioon hyvin kielteisesti. Se oli hänestä synnin paikka. Teoksessaan ”De civitate dei” (Jumalan valtakunnasta) Augustinus  kuvasi historiaa suureksi taisteluksi, jonka kahta osapuolta: hyvää ja pahaa hän nimitti Jerusalemiksi ja Babyloniaksi. Jumalan valtakuntaan kuuluivat enkelit, autuaat vainaat ja ihmiset, jotka ovat tulleet pelastuksesta osallisiksi.

Augustinus (354-430): "Uskon, jotta ymmärtäisin ja ymmärrän, jotta uskoisin.” Totuus tavoitetaan elämällä hyvin ja ajattelemalla loogisesti, ei luottamalla aisteihin. Totuus on mahdollista tavoittaa, koska  totuus  asuu ihmisen sielussa. Ei kuten Sokratesilla siksi, että sielu vaeltaisi vaan, koska  jokainen on  osallinen Kristuksesta ja  Kristus on totuus. Raamattu oli tiedon ehdoton auktoriteetti

Augustinuksella (354-430) oli ajatus kahdesta totuudesta. Sen mukaan jokin väite voi yhtä aikaa olla totta filosofiassa ja erehdys teologiassa.

Averroes (1126-1198):  Filosofia ja uskonto eivät ole yhteensovittamattomia. Hän erotti toisistaan jumalliseen ilmoitukseen perustuvan ja  järkeen perustuvan totuuden.

Tuomas Akvinolainen (n. 1225- 1274):  Ihmiset saavat tietoa aistien avulla. Ne kertovat asioista pinnallisesti. ” Ihmisen ymmärryksessä ei voi olla mitään, mitä ei ensin olisi ollut aisteissa; vastasyntyneen mieli on tyhjä taulu (tabula rasa), johon kokemus kirjoittaa jälkensä. ”

Tuomas Akvinolainen (n 1225-1274)  näki kovasti vaivaa osoittaakseen, etteivät usko ja tieto ole ristiriidassa keskenään. Tuomaksen mukaan totuuteen tarvittiin sekä uskoa että järkeä. Ihmisen ei tarvitse tehdä valintaa järjen ja uskon välillä vaan asiat voi omaksua kummalla tavalla tahansa. Tiede muodosti eteisen, jonka kautta tullaan uskon temppeliin. Uskon totuudet ovat raudanlujat, mutta järkemme saatta erehttyä. Kristinuskon ydinkohtia ei ihminen kuitenkaan voi aistimuksista päätellä. Niiden ymmärtämiseen ihminen tarvitsee Jumalan apua.

Tuomas Akvinolainen (n. 1225- 1274): oli myös rationalisti. Vasta järjen muokkauksella aistihavainnoista muodostuu todellista tietoa.

Augustinus (354-430): ihmisellä vapaa tahto tehdä hyvää tai pahaa. 

Augustinus (354-430): Ihminen oli  perisynnin turmelema, koska  sukupuoliyhdyntään tarvitaan himoa. Pelastuakseen  ihmisen tuli elää Jumalalle pyhitettyä elämää. Ruumiin tarpeet oli hillittävä. Koska ihminen on perisynnin vallassa, hän ei kykene omin voimin hyveeseen tai onnellisuuteen. Ihmisen on asetettava itsensä (oma tahtonsa)  Jumalan tahdon palvelukseen

Avicenna (980-1037), merkittävä  arabifilosofi ajatteli, että  ruumis ja sielu  ovat erilliset. Minä on olemassa ilman ruumista (vrt. myöhemmin Descartes).

Tuomas Akvinolainen (n. 1225- 1274):  sielu ja ruumis ovat läheisemmin sidoksissa toisiisna.

Tuomas Akvinolaisen (n. 1225- 1274) kasvatusihanne näkyy hänen hyveopissaan. Hän määritti neljä kardinaalihyvettä ja kolme teologista hyvettä, joita ihmisen tulisi tavoitella. Kardinaali- hyveet olivat antiikin hyveiden mukaan käytännöllinen viisaus, kohtuullisuus, oikeamielisyys ja rohkeus. Ne koskivat kaikkia ihmisiä. Teologiset hyveet olivat usko, toivo ja rakkaus.

Augustinus (354-430): Koska jo pieni lapsi oli perisynnin saastuttama, häntä piti kasvattaa ja valvoa ankarasti. Lapsen pahuus näkyi siinä, että ”imeväinen huutaa ruokaa, valittaa ja parkuu järjettömästi ja huitoo ilkeästi ympärilleen. ”

Augustinuksen (354-430): pedagogiikka: Augustinus korosti opetuksessa kolmea periaatetta: (1) huippukohta-, (2) havainnollisuus- ja (3) oppilaiden omatoimisuusperiaatetta. On keskityttävä siihen, mikä on tärkeää. 

Vaikka Augustinus (354-430) oli puhetaidon opettaja, hän alkoi epäillä sanojen merkitystä tiedon välittäjänä. Vain havaintojen avulla saamme tietoa maailmasta. Oppilaiden on itse ponnistettava voimansa äärimmilleen.  Opettaja ei voi siirtää tietoa. Asiat on ymmärrettävä, ei vain opittava ulkoa.  Kertaaminen on tärkeää. Menetelmistä hän nosti esiin mm. vertaukset, vaihtelun ja ominpäinopiskelun merkityksen.  Opetuksen tuli olla miellyttävää.

Opettajan tuli Augustinuksen (354-430) mukaan asettua oppilaan käsitystasolle ja tehdä opetuksensa vaihtelevaksi. Opettajan  tuli  olla iloinen. 

Tuomas Akvinolaisen (n. 1225- 1274): pedagogiikka. Hän uskoi itsekasvatukseen, luonnollisen järkeen. Ihmisessä on synnynnäisiä, ihmisluontoon kuuluvia piirteitä, joita voidaan kehittää antamalla esimerkkejä ja vertauksia.  Itse oppiminen oli Tuomaksesta keksimistä.

Tuomas Akvinolainen (n. 1225- 1274): jakoi Aristotelen käsityksen kasvatuksen inten-tionaalisuudesta. Kasvu oli hänelle omaksi itseksi kasvua. Ihminen pyrkii toteuttamaan mahdollisuutensa täydellisesti, siirtymään potentiaalisuudesta aktuaalisuuteen. Järki oli tärkeää, mutta se on alistettava tahdolle. 

Tuomas Akvinolainen pohti (n. 1225- 1274):, kuka voi olla opettaja, siis opettaa toista. Hänen mukaansa tietoa ja hyveitä ei voida opettaa ulkopuolelta. Opettajan tehtävänä on ainoastaan herättää oppijalla jo olevat, mutta ehkä piilotetut kyvyt. Opettaja on kuin katalyytti. Kun oppija löytää itsestään nämä kyvyt, ne aktivoituvat ja tulevat todellisiksi. Todellinen opettaja on silloin ihmiselle järjen antanut Jumala.

Metodi: skolastiikka: Skolastiikalla tarkoitetaan metodia, jolla yritetään löytää tosi tieto  loogisen ajattelun avulla.

William Ockham (n. 1285- 1349) esittää yksinkertaisuuden periaatteena tunnetun tietoteoreettisen ohjeen: kahdesta ilmiötä koskevasta selityksestä on valittava yksinkertaisempi. Ohje tunnetaan nimellä Ockhamin partaveitsi.



Ei kommentteja: