Kasvatustiede ja sen kehitys
Kasvatustiede siis tutkii kunakin aikana tieteellisiksi katsotuin menetelmin kasvatusta ja tarkemmin juuri tuona aikana tärkeinä pidettyjä kasvatuksen ilmiöitä. Tutkimusten tuloksena syntyy 1. kuvauksia siitä, miten kasvatus oikeasti tapahtuu tai 2. selityksiä kasvatuksen maailman eri tekijöiden välisistä suhteista tai 3. normeja sille, miten kasvatus tulisi toteuttaa.
Kasvatustiede on alusta saakka ollut sidoksissa koululaitokseen, ja siksi sen perinteinen ja keskeinen tehtävä on ollut ja on yhä tarjota opettajille tarvittavat tiedot ja taidot opettamisesta.
Johdatus kasvatustieteisiin- kirjasta syntyy kuva, että kasvatustiede on kehittynyt sekä määrällisesti että laadullisesti. Määrällisesti kasvatustiede on hitaan alkun jälkeen kiihdyttänyt laajenemisvauhtiaan. Tärkeä poiju oli 1800-luvun puoliväli, jolloin Suomessa käynnistyi opettajien koulutus sekä kansakouluun että opilliseen kouluun. Vielä tärkeämpi oli 1970-luku, jolloin luokanopettajien koulutus siirtyi yliopistoihin.
Laadullisesti eli sisällöllisesti kasvatustieteen kehitystä voi kuvata "transformaatioksi" (oma valintani). Se syntyi kasvatusoppina. Tuossa vaiheessa kasvatustiede ikäänkuin hapuili keskeisiä käsitteitään ja ajatusmallejaan spekuloimalla (ajattelemalla) taustanaan uskonto, käytäntö ja yleisfilosofia. Muunnos kasvatustieteeksi, jossa arjen kasvatusta ja sen pohjalta syntyneita kasvatusoppeja tutkitaan systemaattisesti, jatkuvasti kehittyvien ja monipuolistuvien tieteellisten menetelmien avulla, sijoittunee 1900-luvun alkuun. Kasvatustiede alkoi silloin irroittautua uskonnosta. Tuolloin käynnistyi kasvatuksen empiirinen tutkimus.
Tämän rinnalla kulkee toinen muutostie, joka ei ole yhtä yksiselitteisesti kehitystä. Kasvatustiede on maailmansotien jälkeen hajautunut tutkimaan yhä erilaisempia kasvatuksen ilmiöitä. Yhdestä kasvatustieteestä on lohkoutunut useita kasvatustieteitä ja tutkimusaloja.
Kolmas muutostie on paradigmojen - siis kunakin aikana oikeana tieteenä pidetyn tutkimusotteen- heilurimainen tempoilu. Aluksi kyse oli kahden vahvan perinteen: ihmistieteiden ja luonnontieteen, fenomenologis-hermeneuttisen ja empiiris-positivistisen metodin "valtataistelusta". Sittemmin on päädytty monien paradigmojen todellisuuteen, jossa mikään paradigma ei omaa monopoliasemaa.
Tekijät tiivistävät kasvatustieteessä tapahtuneet muutoksen megatrendeiksi:
1. kasvatustiede itsenäistyy ja erillistyy
2. tutkimusparadigma empiiristyy ja sekularisoituu
3. kiihtyvä määrällinen kasvu
4. kattava alueellinen laajeneminen
5. opetustyön ammattilaisten koulutuksen yhä kattavampi akateemistuminen
6. alusta asti mukana olleen opettajankoulutustehtävän laajeneminen
7. kasvatustieteen sisäinen hajautuminen.
Hyvin tiivistetty. Tekijät jakavat kasvatustieteen lähes 300-vuotisen kehityksen ajallisesti viiteen jaksoon:
1. Varhaisen kehityksen kausi 1640-1851 (Turun akatemia, Gezelius, väitöskirjoja, pedagoginen seminaari Turun akatemiassa).
2. Hitaan itsenäistymisen ja läpimurron aika 1852-1933. (Professuuri kasvatustieteelle, professori:oppikoulun opettajien valmistuksen johtajaksi ja opettajakokelaiden arvostelijaksi, Helsingin Normaalikoulu, professuuri historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, kansakoulunopettajaseminaari Jyväskylään, Suomen kasvatusopillinen Yhdistys, Kasvatusopillinen aikakirja, Kansakouluasetus, Kouluylihallitus, Piirijakoasetus, painopisteen siirto kristillis-filosofisista pohdinnoistakokeellisen psykologian piiriin, josta pian empirismiin, herbartilaisuus, mittausmania, älykkyystutkimus, pohjakoulukysymys, ”Lomakurssit” kansakoulunopettajille
ensimmäinen survey, Oppivelvollisuuslaki, kasvatusopin opetus myös Turkuun.)
3. Hitaan laajenemisen kausi 1934-1954 (kasvatusopin opetus laajenee muihin yliopistoihin: Turku, Jyväskylä, opetusta ruotsiksi ja suomeksi, kasvatuspsygologista, kasvatus-ja kouluhistoriallista sekä kasvatussosiologista tutkimusta, sodan jälkeen suuren ikäluokat ja suuri tarve pätevistä opettajista, ensimmäinen Kasvatusopin laitos Jyväskylään, kasvatusopin ensimmäinen akateeminen tutkinto, suojelu-ja parantamiskasvatuksen oppituoli (erityispedagogiikka), pääaine- eli laudaturopiskelun täydennyskoulutusta, kansansivistyksen oppituoli (nyk. aikuiskasvatus) Yhteiskunnalliseen korkeakouluun (nyk. Tampereen yliopisto), kansakoulunopettajien poikkeusvalmistus, va.opettajakorkeakoulut Helsinki (1947), Turku (1949), Oulu(1953), seminaareja Kemijärvelle ja Savonlinnaan).
4. Kattavan vakiintumisen ja itsenäistymisen kausi 1955-1973 (Kasvatustieteellinen tutkimuslaitos Jyväskylään, korkeakoulupolitiikka aluepolitiikaksi, yliopistolaitokset laajenevat ja hajautuvat: Yliopistot Ouluun (1958), Kuopioon (1969) ja Joensuuhun (1969). Tampereen Yhteiskunnalinen korkeakoulu yliopistoksi 1966, Kasvatustieteiden opetus ja tutkimus laajenee merkittävästi; Oppituoli Turkuun, Ouluun, Åbo Akademiin, Yhteiskunnaliseen korkeakouluun ja Joensuun korkeakouluun. Helsinkiin kasvatus- ja opetusopin apulaisen virkoja (apulaisprofessori), Jyväskylään yksityinen kasvatustieteen tutkimuslaitos, joka siirtyy valtiolle, laitosten antama pääainekoulutus laajenee ja monipuolistuu (pääaineiden haaroittuminen useisiin linjoihin), empirismin paradigma- ongelmana ”metodillinen keikarointi” tilastoinnilla, kasvatusoppi muuttui kasvatustieteeksi, Kasvatustieteellinen tutkimuslaitos valtiolliseksi ja nimi muuttui Kasvatustieteiden tutkimuslaitokseksi, yhtenäiskouluuudistus toteutetaan, OAJ, Joensuun korkeakouluun kasvatustieteiden osasto ja Jyväskylän yliopistoon ensimmäinen kasvatustieteiden tiedekunta).
5. Ekspansion ja eriytymisen kausi 1974- (Empiirisen paradigman kritiikkiä, kvalitatiivisien menetelmien yleistyminen 90-luvulle tultaessa, tutkimuksen tekotavat moninaistuvat pikkuhiljaa, pettajankoulutus akateemistuu, Muut kasvatustieteiden tiedekunnat aloittavat toimintansa, Lapin korkekoulu, Kuopiota lukuunottamatta kaikissa monitieteellisissä yliopistoissa kasvatustieteiden laitos, yhteensä 8 kappaletta lisäksi opettajankoulutusyksiköt Kajaaniin, Savonlinnaan, Raumalle ja Hämeenlinnaan, kasvatustieteiden pääainekoulutus, luokanopettajankoulutus ja aineen opettajien pedagoginen opetus saman katon (tiedekunnan) alle, tiedekunnissa opettajankoulutusyksikkö ja kasvatustieteiden laitos/osasto, opiskelijamäärät moninkertaistuvat 3%:sta korkeakouluopiskelijoista vaajaaseen kymmeeneen prosenttiin, professorimäärä kasvaa tällä aikavälillä 31:sta yli sataan, runsas lehtorien määrä verrattuna muihin tiedekuntiin, lehtorin virkoihin voitiin siirtää vanhat seminaari- ja opettajakorkeakouluopettajat, kasvatusalan tutkintouudistus, kasvatustieteiden pääaineesta KSHT eli Kasvatusalan hallinnon suunnittelun ja tutkimuksen koulutusohjelma, 1980-luvulla nimi kasvatustieteen koulutusohjelmaksi, kasvatustieteen sisäinen hajaantuminen yhä enenviin linjoihin).
2000-luvun alussa oltiin tekijöiden mukaan tilanteessa, jossa kasvatustieteellä on yleisesti hyväksytty asema osana yliopistolaitosta, ja tämä asema perustuu ensisijassa koululaitoksen vahvaan kasvuun. Suomalaisessa yhteiskuntapolitikassa on nähty keskeiseksi kehittää hyvinvointivaltiota investoimalla voimakkaasti sosiaaliseen pääomaan (osaamiseen), ja resursseja on siksi suunnattu koulutuksen. Opettajankoulutuksen lisäksi kasvatustieteen mielenkiinto suuntautuu useille kasvatuksen maailman erityiskentille.
ONKO tilanne yhä sama vuonna 2014? Arkisilmin näyttää vahvasti siltä, että kasvastustieteen kasvu olisi pysähtymässä. Mm. opettajankoulutusyksiköitä on yhdistetty. Täytyy kaivaa esiin tuorein painos teosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti