KUVA: Onnistua vai epäonnistua? Kuva lainassa netistä
TÄMÄN aamun hesarissa on tärkeä pääkirjoitus: "Epäonnistumisen tuska ajaa epätoivoisiin tekoihin". Jutun lähtökohtana ovat toisiaan seuraavat synkät uutiset perhetragedioista. Yhdeksi tekijäksi pääkirjoittaja nostaa suomalaisen pärjäämisen pakon – ja nimenomaan yksin pärjäämisen pakkomielteen.
HIENO käsite. Suomessa arvostetaan korkealle asetettuja tavoitteita ja niiden saavuttamista. Onnistumista. Epäonnistuminen on häpeä, jota ei osata kohdata luhistumatta.
MYÖS koulutyössä olisi tunnistettava tämä onnistumisen pakkomielle. On fakta, että oppilaiden joukossa on yhä hurjempia asioita kokeneita lapsia, joille koululla ei ole luvata pikaista apua, kun sosiaali- ja terveyspuoli on tukossa. On tosi tärkeää, että koulu on yhteisö, jossa uskalletaan puhua tuskasta, jota työn hallinnan tunteen horjuminen aiheuttaa.
2000-luvun koulussa tarvitaan toisintekemisen, monella tavalla ja yhdessä opettamisen ja kasvattamisen ideoita. Yhteinen ammatillinen keskustelu, jossa se, joka on naarmuttanut itsensä ensin avaa tuoreille nahkoille ratkaisujaan.
Kuinka tärkeää onkaan oppia hyväksymään takaiskut. Jos haluaa, ne voi nähdä myös mahdollisuuksina kasvaa. Kuten Hesarin pääkirjoituksessa todetaan: suunnitelmia voi aina muuttaa, jos alkuperäisen toteuttaminen käy ylivoimaiseksi.
Hyvässä koulussa kaveria ei jätetä. Ei lasta, ei aikuista.
PERJANTAINA Auroran koulussa starttaa sisäisen koulutuksen prosessi jossa erityistä tukea tarvitsevien lasten opettajat jakavat kokemuksiaan perusopetuksen opettajien kanssa- ei ylhäältä saarnaten vaan rinnalle tullen. Prosessi on osa Espoon tehostetun ja erityisen tuen hanketta sekä oppimiskeskustoimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti