Ilon pedagogiikka osa 2

KUVA: Hytönen, J. (2008). Lapsikeskeisen kasvatuksen ydinkysymyksiä. Helsinki: WSOY.

TÄSSÄ lastussa analysoin Ilon pedagogiikkaa Juhani Hytösen (2008) löytämiä modernin lapsikeskeisen pedagogiikan perusteemoja vasten.

Hytösen mukaan lapsikeskeinen kasvatus on yhdistelmä eritasoisia ja erilaisista aineosista koostuvia ajatusrakennelmia. Yhteistä lapsikeskeisyydelle on, että kasvatustilanteissa pyritään ottamaan huomioon lasten ja lapsuuden arvokas erityisluonne ja turvamaan lapsille kasvatustilanteissa erityinen asema ja kohtelu. Jokainen lapsi on hyvä, ja hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Kaikkia lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti. Tämä näkemyksellinen peruslähtökohta toteutuu selvästi myös ilon pedagogiikassa.

Lapsikeskeisen opetuksen piirteitä

Lapsikeskeisen opetuksen yhteinen ydin löytynee tavasta valita sisällöt. Sisällöiksi hyväksytään tavallisesti asioita, jotka aidosti kiinnostavat lapsia. Ilon pedagogiikassakin sisäinen motivaatio on tärkeä. Tästä huolimatta sisällöiksi hyväksytään demokraattisesti valitut tavoitteet ja opetussuunnitelman sisällöt. Tavallisesti akateemisia taitoja ei näissä suuntauksissa pidetä tärkeimpinä. Opetusta eheytetään usein reippaasti yli ainerajojen. Ilon pedagogiikassa akateemisia taitoja ja oppiaineita ei kuitenkaan vähätellä. Lapsikeskeisen kasvatuksen malleissa unohdetaan usein tunteet, taiteet ja moraalikasvatus. Ilon pedagogiikassa tunteet saavat näkyä ja kuulua. Vastuullisuutta korostetaan, mutta moralisointia vältetään. Taidekasvatus ei erityisesti korostu.

Lapsikeskeisen kasvatuksen tavoitteissa korostuvat usein lapsen nykyhetken tarpeet. Yhteiskuntaan ei pyritä erityisesti sopeutumaan. Ilon pedagogiikka on tässä suhteessa tasapainoisempi. Jokaisella on oikeus kasvaa omaksi itsekseen, tehdä omia ratkaisujaan, mutta samalla koulun perustehtävä on kasvattaa yhteiskuntaan. Koululaisen perustehtävä on hankkia elämässä tarpeelliset tiedot ja taidot. Lapsen itsesäätely on tärkeää, mutta se on suunnattu ennenmuuta tapaan jaksottaa ja tehdä työtä.

Lapsikeskeisen kasvatuksen menetelmissä korostuu usein toiminnallisuus pänttäämisen vastakohtana. Oppimisen uskotaan perustuvan lapsen aitoihin kokemuksiin, joita saadaan leikkimällä, työtä tekemällä ja ilmiöitä tutkimalla - ei niinkään perinteisesti muodollisesti opiskelemalla tai passiivisesti kuuntelemalla ja läksyjä pänttäämällä. Oppilas halutaan opetuksessa aktiiviseksi subjektiksi. Hänen halutaan osallistuvan oman toimintansa ohjaamiseen ja oppivan tutkailemaan omaa oppimistaan. Menetelmät vaihtelevat sen mukaan, nähdäänkö oppiminen yksilöllisenä vai yhteisöllisenä tapahtumana. Ilon pedagogiikassa käytetään työkasvatuksen retoriikkaa, mutta oppiminen ei niinkään perustu aitoon työhön kuin koulutyöhön. Koulutyö on opiskelua, tehtävien tekoa, tutkimusta mutta ei pänttäystä. Leikki ei kuulu työtapoihin. Oppiminen ymmärretään ilon pedagogiikassa pikemmin individualististi kuin sosiaalisti. Tämä näkyy hyvin multigrade-, eriyttämis-ja inkluusioratkaisuissa.

Lapsikeskeisen kasvatuksen kaksi pääulottuvuutta

Hytösen mukaan eri lapsikeskeiset suuntaukset voidaan jäsentää kahden pääakselin avulla: (1) vapaus vai auktoriteetti ja (2) lapsesta vai opetussuunnitelmasta liikeelle.

Ilon pedagogiikassa vapaus ja auktoriteetti ovat varsin tasapainossa. Lapsilla on paljon vapautta tehdä itsenäisiä valintoja ja ratkaisuja kasvatustilanteissa ilman, että toiset siihen puuttuvat. Mutta koulutyöt on tehtävä. Tässä suhteessa kasvattajalla on auktoriteetti ja valta. Vapauden ideaalin tautalla on usein usko siihen, että oppimista ohjaava motivaatio syntyy "luonnollisesti" ilman kasvattajan vaikutusta. Tähän uskotaan ilon pedagogiikassakin, mutta sisäinen motivaatio lassotaan kuitenkin virallisen opetussuunnitelman kehykseen. Kasvattaja ei käytä rangaistuksia, hänen valtansa on pitkälti puhevaltaa.

Toisekseen suuntaukset eroavat sen suhteen, missä määrin lapsen kasvun ja kehityksen olennaisten ainesten ajatellaan olevan lapsessa vai edellyttävätkö kasvatustilanteissa tehtävät valinnat ja ratkaisut aikuisten asiantuntijoiden arvovalintoja, etukäteissuunnitelmia ja suunnittelua. Lapsesta lähtevässä kasvatuksessa ihmisen kasvatusta verrataan usein kasvin kasvutapahtumaan, jossa liiallinen vaikuttaminen ja virikkeet ovat tuhoisia. Päinvastaisesti ajattelevien mielestä metafora on liian yksilökeskeinen ja deterministinen. Elämän päämäärää ei ole kirjoitettu ihmisolemukseen samalla lailla kuin kasveilla. Oppiminen ei ole luonnonmukainen kehitystapahtuma vaan sosiaalista vuorovaikutusta. Ihmisessä kasvaviin henkisiin ominaisuuksiin voidaan huomattavasti vaikuttaa. Ja sitä paitsi lapsi ei voi koskaan kasvaa täydeksi itsekseen, koska osa piilevistä ominaisuuksista ja mahdollisuuksista on toisensa poissulkevia. Demokraattisesti laadittuihin opetussuunnitelmiin uskovien mielestä etukäteen tasapainoisiksi laaditut opetus- ja kasvatussuunnitelma ovat paras tapa turvata kaikkien lasten tasapainoinen kehitys julkisessa kasvatusjärjestelmässä.

Ilon pedagogiikka näyttäisi löytävän tasapainon sisäsyntyisesti ohjautuvan kasvun ja julkisen kasvatusjärjestelmältä vaadittavan avoimuuden välillä. Yhtäältä siinä hyväksytään virallinen opetussuunnitelma opetuksen lähtökohdaksi. Toisaalta jokaisella laaditaan siitä henkilökohtainen versio.

Summa summarum

Ilon pedagogiikka on selvästi lapsikeskeinen kasvatussuuntaus. Se kuuluu yhtäaikaa yksilökeskeisten suuntausten mutta myös yhteiskuntakeskeisten suuntausten joukkoon. Mielenkiintoisella tavalla ilon pedagogiikka näyttää löytävän tasapainon vapauden ja auktoriteetin (sisäisen motivaation ja vastuun) ja opetuksen aineksen lapsi- ja opetussuunnitelmalähtöisyyden ulottuvuuksen välillä.

Retoriikan ja käytäntöjen välillä on sopivasti rosoisuutta. Opetusta jäsennetään työkasvatuksen sanastolla, mutta todellisuudessa oppiminen perustuu oppiaineiden opiskeluun ja koulutehtävien tekoon. Keskeistä on oppia itse hallitsemaan omaa opiskeluaan (oppimaan oppiminen). Perustelupuheessa viitataan vahvasti vapauden arvoon, mutta samaan aikaan myös vastuuseen.

Ilon pedagogiikka on eräissä suhteissa hyvin omaleimainen. Opettajan rooli on Ilon pedagogiikassa tällainen. Kuten lapsikeskeisessä kasvatuksessa yleensäkin opettajan työ ei ole esiintymistä vaan olosuhteiden järjestelyä. Ilon pedagogiikassa kasvattajalla on sen lisäksi tärkeä kontrolloijan ja rajoista kiinnipitäjän tehtävä. Vastuuttoman vapauden käsittelyyn kuuluu periaate antaa seurauksien kehittyä niin pitkälle, että lapset itse huomaavat ne. Tämä Rousseaun esittämään luonnolliseen rangaistukseen palaava periaate ei kai juuri muualla ole käytössä. Tätä yksityiskohtaa lukuunottamatta varovaisellekin lukijalle syntyy kuva Ilon pedagogiikasta hyvin vastuullisena lapsikeskeisenä opetusoppina. Ilon pedagogiikkaa pyrkii edistämään sekä yksilön onnellisuutta että yhteiskunnan kehittymistä hyvään suuntaan. Hienoa.