KUVA: Hytönen, J. (2008). Lapsikeskeisen kasvatuksen ydinkysymyksiä. Helsinki: WSOY.AJATTELIN ryhdistää omaa ammattikirjallisuusharrastustani sitoutumalla esittelemään kuukauden kirjan. Ensimmäiseksi olen valinnut professori Juhani Hytösen juuri ilmestyneen teoksen "Lapsikeskeisen kasvatuksen ydinkysymyksiä." Dynamiittia.
Teos on eräänlainen uuden tuotantokauden versio vuonna 1992 ilmestyneestä teoksesta "Lapsikeskeinen kasvatus". Sen esittelyssä Luokanopettaja-lehdessä Hytönen silppusi kovassa suosiossa olleen eheyttämisen periaatteen maanrakoon. Toimittamani juttu on omasta mielestäni päätoimittajan urani huippuja, ja niitä harvoja, joista syntyi oikein juttusarja. Tuolloin Luokanopettaja ilmestyi kuusi kertaa vuodessa.
HYTÖNEN on jatkanut "pahantekoaan" ja perehtynyt edelleen moderniin lapsikeskeiseen pedagogiikkaan pyrkimyksenään ymmärtää sen perusteemat. Monen vuoden uurastus tuottaa huikean lopputuloksen, tiiviin, pinnalta käsin helppolukuisen mutta monia rakkaita uskomuksia haastavan jäsennyksen lapsikeskeiselle pedagogiikalle/ kasvatusteorialla/kasvatusnäkemykselle/ kasvatusideologialle - millä nimellä sitä nyt itsekukin haluaa kutsua.
LAPSIKESKEINEN kasvatus osoittautuu Hytösen analyysissä avainsanaksi, joka antaa väljästi toisiinsa liittyville suuntauksille yhteisen myönteisen identiteetin. Se on yhdistelmä useista eritasoisista ja osin erilaisista aineosista koostuvista ajatusrakennelmista. Yhteistä niille on se, että kasvatustilanteissa pyritään ottamaan huomioon lasten ja lapsuuden erityisluonne ja turvamaan lapsille kasvatustilanteissa erityinen asema ja kohtelu. Suuntauksen sisään mahtuu vastakkaisiakin olettamuksia ja näkemyksiä lapsista, heidän oppimisestaan ja kehittymisestään. Kun kasvatukselliset valinnat ja toimenpiteet perustellaan lapsen tarpeilla, kiinnostuksen kohteilla tai kasvulla syntyy emotionaalisesti hyvin vaikuttava suuntaus. Kukapa kehtaisi vastustaa lapsikeskeisyyttä?
Lapsikeskeisyyden yhteinen ydin näyttäisi löytyvän lähinnä tavasta valita sisällöt, ei niinkään esim. kasvatuksen päämäärästä. Sisällöiksi hyväksytään asioita, jotka aidosti kiinnostavat lapsia (sisäinen motivaatio). Kasvatukselle esitetyt tavoitteet ovat eri suuntauksissa kovin erilaiset, joskin niissä kaikissa korostuu lapsen nykyhetken tarpeiden merkittävyys. Ja se, että yhteiskuntaan sopeutumiseen ei pyritä. Ja se, että akateemiset taidot eivät ole kasvatuksen tärkein päämäärä. Jokainen lapsi on hyvä, ja hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Lapsia ja lapsuutta arvostetaan. ja kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti.
Yhteisintä on ehkä se, että kasvatuksen käytännöissä pyritään ottamaan huomioon lapsen kehitysvaiheet. Lapsuus nähdään omalaatuisena ikäkautena, jossa mm. käsityskyky on rajoittunut. Oppilaan rooli opetuksessa halutaan aktiiviseksi (aktiivisuuspedagogiikka). Opettajan työ ei ole esiintymistä vaan olososuhteiden järjestelyä. Oppimisen uskotaan perustuvan lapsen aitoihin kokemuksiin, joita hän saa mm. leikkimällä, työtä tekemällä ja ilmöitä tutkimalla - ei niinkään perinteisesti muodollisesti opiskelemalla. Lisäksi halutaan turvata lasten mahdollisuudet osallistua oman toimintansa ohjaamiseen.
Monesta muusta asiasta ollaankin eri mieltä. Kasvatuksen päämäärästä riidelläään: Onko se onnellinen yksilö vai esim. lasten kasvatuksen avulla uudistettu demokraattinen yhteiskunta? Kasvatuksen sisältöjen osalta ei olla yksimielisiä siitä, kuinka itsenäisesti lapsi voi kasvuaan ohjata ja kuinka vapaasti lapsen voidaan antaa valita asiat, joita hän haluaa oppia (vapauspedagogiikka) ? Kyse on uskon vahvuudesta itsesäätelyyn. Kasvatuksen keinoissa on vaihtelua mm. sen mukaan, nähdäänkö oppiminen yksilöllisenä vai yhteisöllisenä tapahtumana (sosiaalipedagogiikka)? Kysymyksiä, joista ollaan eri mieltä riittää. Mikä on tehokkain keino luoda oppimiseen johtavia kokemuksia? MIhin kasvattajaa tarvitaan? Kuka kasvattaa: luonto, oppiaines, aikuinen vai muut lapset? Millaista valtaa kasvattaja saa käyttää?
Hytönen etsii kirjallisuuden, ennen muuta kolmen klassikon Rousseaun, Deweyn ja Neillin tuotantojen ja niistä esitetyn kritiikin pohjalta lapsikeskeisyydelle koordinaatteja. Lopulta hän yhtyy ajatukseen, että eri suuntaukset voidaan jäsentää kahden pääakselin avulla.
1. VAPAUS VAI AUKTORITEETTI
Lapsikeskeiset suuntaukset eroavat toisistaan sen suhteen, kuinka tärkeänä niissä pidetään kasvatettavan vapautta tehdä itsenäisiä valintoja ja ratkaisuja kasvatustilanteissa ilman, että toiset siihen puuttuvat. Kuinka paljon lapseen ja itseohjautuvuuteen tässä suhteessa luotetaan? Toisena ääripäänä on kasvattajan auktoriteetti ja valta. Missä määrin kasvattajalla on oikeus, velvollisuus ja tarve osallistua lapsen kasvatustapahtuman muuttamiseen?
Esim. Rousseaun Emilessä Emileltä salattiin kasvatusohjelmaan sisältynyt kontrolli. Emile uskoi olevansa vapaa. Todellisuudessa kasvattaja muokkasi tilanteen hänelle haasteelliseksi. Emileä ohjattiin salaa. A. S. Neill on ilmeisesti huomannut Rousseaun kasvatusajattelun sovellutuksiin kätketyn autoritäärisyyden. Rousseaulle vapaus oli vapauden tunnetta. Mutta myös Neillin oma vapauden käsite on ongelmallinen. Vaikeutena on erottaa vapaus ja mielivalta? Vaarana on mm. välipitämättömyys.
Hytönen pohtii myös kysymystä, mitä on auktoriteetti ja kuinka se syntyy. Syntyykö mielenkiinto johonkin asiaan "luonnollisesti" ilman kasvattajan vaikutusta? Neill siirtää auktoriteetin yhteiskokoukselle. Dewey pehmentää aukotoriteetin myönteiseksi kyvyksi vapauttaa ja antaa elintärkeää ohjausta.
2. LAPSESTA VAI OPETUSSUUNNITELMASTA LIIKKEELLE?
Suuntaukset eroavat toisekseen sen suhteen, missä määrin lapsen kasvun ja kehityksen olennaisten ainesten ajatellaan olevan lapsessa vai edellyttävätkö kasvatustilanteissa tehtävät valinnat ja ratkaisut aikuisten asiantuntijoiden arvovalintoja, etukäteissuunnitelmia ja suunnittelua.
Joissain suuntauksissa, mm. Rousseaulla, lapsen kasvatusta verrataan kasvin kasvutapahtumaan. Metaforassa on osuvia piirteitä, mutta se johtaa myös harhaan. On totta, että sekä kasvatus että kasvu ovat koko iän jatkuvia prosesseja. On totta, että liiallinen vaikuttaminen ja virikkeet ovat yhtä tuhoisia kasvatukselle kuin liika vesi ja ravinteet kasvulle. Mutta kaikissa suhteissa metafora ei toimi. Ihmisessä kasvavat myös henkiset ominaisuudet, joihin voidaan huomattavasti vaikuttaa. Lapsi ei voi koskaan kasvaa täydeksi itsekseen, koska osa piilevistä ominaisuuksista ja mahdollisuuksita on toisensa poissulkevia. Ihmisen geeneihin ei sisälly kätkettyjä viestejä siitä, millainen lapsesta aikuisena tulee.
Kasvun metafora korostaa liikaa synnynnäsiä ominaisuuksia. Se on yksipuolisen myönteinen näkemys ihmisluonnosta. Eikö mikään ole kieroutunutta? Metafora on liian yksilökeskeinen. Siinä unohdetaan vuorovaikutus vanhempien ja toisten lasten kanssa. Lasten yhteisöllisyys on oppimisen ja kehittymisen kannalta perustavanlaatuinen tekijä. Metafora on liian deterministinen ja epämääräinen. Ei meillä ole yksmielisyyttä siitä, millainen on hyvä ihminen.
Se, että tavoitteet, sisällöt ja menetelmät johdettaisiin yksittäisistä opetettavista lapsista saattaa vaarantaa julkisen kasvatusjärjestelmän avoimuuden. Opetussuunnitelmat ovat osa kasvatusjärjestelmän demokraattista kehittämistä. Etukäteen tasapainoisiksi laaditut opetus- ja kasvatussuunnitelma ovat tutkitusti paras tapa turvata kaikkien lasten tasapainoinen kehitys julkisessa kasvatusjärjestelmässä.
Usein lapsikeskeisessä pedagogiikassa kannatetaan eheytettyä opetusta. Hytönen kokoaa kritiikkiä tätä ajatustapaa vastaan. Lasten on aihetta tutustaa tiedon perusmuotoihin tai erilaisiin tapoihin orientoitua ilmiöihin, niiden käsitteisiin ja periatteisiin, joilla niissä jäsennetään käsitteiden välisiä suhteita.
Lapsikeskeinen kasvatuksen ydinkysymyksiä nostaa armotta esiin lapsikeskeisen pedagogiikan puutteita. Metafora, jossa inhimillinen kasvatus rinnastetaan biologiseen kasvutapahtumaan, jossa siemenestä oikealla huolenpidolla saadaan kasvi kukintoineen, on romanttinen mutta vain osin osuva. Ihminen ei ole kasvi. Elämän päämäärää ei ole kirjoitettu ihmisolemukseen samalla lailla kuin kasveilla. Oppiminen ei ole luonnonmukainen kehitystapahtuma vaan sosiaalista vuorovaikutusta. Ihmisen henkiseen kasvuun voidaan ja tulee vaikuttaa. Lapsikeskeisen kasvatuksen mallit eivät toteuta ideaa koko lapsen kasvattamisesta. Tunteet ja taiteet usein unohtuvat- ja moraalikasvatus. Ja ihmisen irrationaalinen puoli. Ne eivät kykene vahvistaman heikossa asemassa olevien yhteiskunnallista asemaa
On vaarana, että lapsikeskeisen pedagogiikan kannattajat eivät toteuta idelogiaansa avoimesti. Tällöin lapsikeskeisyys taantuu uskonkappaleeksi tai sanahelinäksi, jota ei uskalleta testata.
Lapsikeskeisessä kasvatuksessa ei esimerkiksi juuri puhuta työrauhongelmista, eikä niihin ole kehitetty ratkaisumalleja. Strategiana on usein kieltää koko ongelma, vaikka oppimistilanne olisi sekasortoinen. Ongelmaa vältetään myös retorisin keinoin. Työrauhasta käytetään kiertoilmauksia kuten turvallinen oppimisympäristö. Meteliä kutsutaan työn ääniksi tai myönteiseksi meluksi. Häiriöitä selitellään. Terveillä nuorilla on luontainen taipumus vastustaa auktoriteetteja. Oppilaat eivät vielä hallitse työtapaa. Tai sitten syylliseksi valitaan opettaja, joka on tehnyt jotain väärin. Työrauhaongelma on lapsikeskeisyyttä kannattaville pedagogeille arka asia, koska se haastaa lapsikeskeisen kasvatuksen peusnäkemyksen oppimisesta vaivattomana ja luonnonmukaisena tapahtumana
Hytösen teoksessa kuvia ammutaan alas kuin Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa. Lapsikeskeisyyden ikoni Jean Jacques Rousseau putoaa komeasti. Hytönen ei vetoa kirjailijan moraalittomaan elämään vaan siihen, että Emilen kasvatusidea perustuu manipulointiin. Kuinka indoktrinaatio voisi olla lapsikeskeisyyttä?
No, mitä lapsikeskeisyydestä jää jäljelle? Kuitenkin paljon kaikelle kasvatustyölle arvokasta. Itse poimin mm. seuraavia oivalluksia:
- Todellinen kasvatus tapahtuu kokemuksen kautta.
- Kaikki kokemukset eivät ole kasvattavia.
- Kasvatuksellinen kokemus on sosiaalinen vuorovaikutustapatuma, Ihmisten välistä kanssakäymistä ja keskustelua
- Teoriaa ei saa irroittaa käytännöstä.
- Lasten kanssa kannattaa lähteä liikkelle arkipäivän asioista, mutta ei jää vain siihen.
- Lasten tulisi oppia tutkailemaan omaa oppimistaan.
- Lapset tarvitsevat monipuolista toimintaa: leikkiä, työtä, tutkimistehtäviä, opettelua ja yhteisvastuuta synnyttäviä projekteja.
- Aikuisia tarvitaan ohjaamaan ryhmää.
- Kasvattajaa tarvitaan: lapsia ei saa jättää touhuamaan keskenään ja erilaisin materiaalein.
- Opettaa voi suoraan ja mielellään epäsuorasti, jolloin oivaltamisen ilo jää lapsille
- Opetusta kannattaa suunnitella yhdessä lasten kanssa.
- Lasten tulisi saada vaikuttaa koulussa tehtäviin päätöksiin.
- Oppimisympäristö tulisi valikoidaja muokata kasvatustavoitteiden mukaisesti.
- Opettaja tarvitsee oppilaan tuntemusta.
- Oppiaines tulee muokata lapsille sopiviksi.
- Sisältöjen organisoinnissa on tärkeää, että lapsi oppii erilaisia orientaatiota kohdata ilmiöitä.
- Oppiaineksen henkilökohtainen merkittävyys on tärkeää oppimiselle.
- Älyllinen haastavuus on tärkeää oppimiselle.
- Yhteistoiminnallisesti kannattaa toteuttaa hankkeita, jotka on tehtävä yhdessä, koska muutoin niitä ei kyetä toteuttamaan.
- ihannetapauksessa auktoriteettiasemassa oleva opettaja on myös auktoriteetti, joka ei toimi autoritaarisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti