Vertaisryhmän huikea merkitys

KUVA: Raina, L.  ja Haapaniemi, R. (2007). Yhteisöllinen pedagogia.”...ettei tarvitse tehdä yksin.” Sipoo: Arator.

Professori Veikko Aalbergin Aulangolla pitämän luennon keskeisimpiä viestejä oli, että lapset ja nuoret tarvitsevat ikätovereitaan kehittyäkseen. Samassa paikassa seuraavana päivänä puhunut nuorisotutkimusverkoston vetäjä Leena Suurpää kertoi, että nuorille syrjäytyminen on ennen muuta syrjäytymistä ystävyyssuhteista.

Koulun tärkein lisäarvo tuleekin siitä, että se mahdollistaa ryhmäsuhteiden syntymisen. Koulu on keskeisin paikka, jossa voi rakentaa kasvulle elintärkeitä vertaissuhteita. Suhteet toisiin nuoriin ovat paitsi oppilaitten kasvun myös heidän hyvinvointinsa keskeisimpiä tekijöitä. 2000-luvun suomalaiskoulun suuri haaste onkin Pisa-tulostenkin mukaan oppilaitten viihtyvyys. Näin vaikka, kuten Iivisniemen koulun rehtori Juhani Kurronen huomautti: Espoon oppilaille tehdyssä kyselyssä viihtyvyys on nyt jo 4,23 asteikolla 1-5. Kuinka korkea sen pitäisi olla?. Ratkaisukin on ihan nenän alla: siirrytään tekemään koulutyötä ryhmissä.

OPASKIRJOJA on tarjolla. Monella on hyllyssään tai ainakin muistissaan Kalevi Kaipion kirjoja yhteisökasvatuksesta. Yksi tuoreista on kouluttaja Liisa Rainan ja luokanopettaja Rauno Haapaniemen teos Yhteisöllinen pedagogia.”...ettei tarvitse tehdä yksin.”. Kirjan avainsana on yhteisöllisyys, joka nähdään ryhmän (esim. luokan) kehittyvänä ominaisuutena. Lapsikeskeisen sosiaalipedagogiikan tradition mukaisesti lapset nähdään kumppaneina, jotka kaikki tarvitsevat toisaan.

Ryhmät voivat olla joko luonnollisia tai tietoisesti rakennettuja. Kun ryhmämuodostus pedagogisoidaan, yhteisöllisyys valjastetaan tietoisesti kasvun yhdeksi dynamoksi. Vertaisryhmälle annetaan aktiivisesti vastuuta yhteisön hyvinvoinnista ja toiminnoista aikuisten ohjauksen rinnalla. Ryhmää ja sen jäseniä kasvatetaan vuorovaikutuksen avulla. Rainan ja Haapaniemen mukaan lapsi ei kykene hallitsemaan kokonaisen luokan, lauman, ryhmäsuhteita, siksi he suosittelevat kasvattavia pienryhmiä.

Tämä teos vakuuttaa kyllä paatuneenkin lukijan siitä, että ryhmä ei muodostu kasvua tukevaksi itsekseen. Ja siitä, että opettaja voi omilla toimillaan luoda luokkaansa yhteisörakenteita ja ohjata ryhmien prosesseja toivottuun suuntaan. Ja että pienryhmät, joiden sosiaalisen verkoston lapsi pystyy hallitsemaan, lisäävät oppilaitten turvallisuutta.

Siitäkin vakuuttuu, kuinka tärkeitä taitoja ryhmässä voidaan oppia. On mahdollisuus oppia itsekuria, tekemään kompromisseja ja sietämään vähemmistöön jäämistä. Voi oppia johtamaan, tottelemaan, ottamaan vastaan ohjeita ja palautetta. Saa harjoitella tekemään työtä yhdessä sovussa ja tehokkaasti, tuleman toimeen toisten ja erilaisten kanssa, ratkomaan riitoja ja tekemään kompromisseja. Silmät saattavat avautua näkemään monen näkökulman rikkauden ja suu sulkeutumaan kuuntelemaan toisia, silloinkin ja erityisesti silloin, kun oma mielipide on varma. Saa harjoitella toisille työrauhan antamista, vuorovaikutustaitoja (sopiminen, neuvotteleminen, palautteen antaminen) ja tunnetaitoja (toisten kunnioittaminen, arvostaminen ja kiittäminen, omien virheiden tunnustaminen ja hyväksyminen).

Kun koulutyötä tehdään ryhmässä, saadaan kokemuksia työn eri vaiheiden hallinnasta: työhön ryhtyminen, työnjakaminen kunkin osaamisalueita optimaalisesti hyödyntäen, virikkeiden antaminen toisille, oman osaamisen antaminen toisten käyttöön, ohjeiden noudattaminen, työn loppuunsaattaminen ja aikataulussa pysyminen. Ja jos hyvin käy, onnistutaan myös hallitsemaan kiusaukset sooloilla, pihdata tietoa, riidellä, jättää toinen yksin, määräillä, laiskotella sosialisesti, siirtyä korviketoimintaan ja käyttää aikaa jutusteluun, valitteluun sekä vastaan vänkäämiseen.

RYHMISSÄ voidaan siis oppia paljon ja tärkeitä taitoja. Yhteisöllisen kasvatuksen keinoja ovat mm. keskustelu, yhteinen toiminta ja ryhmäkisailut. Yhteistä toimintaa vahvistavat harjoitukset ryhmän työntekorooleissa (johtaja, sihteeri, tiedottaja, kellokalle, toisten ideoiden kehittelijä, yhteenvetäjä jne.) sekä ryhmän ”hoidollisissa” rooleissa (kyseenalaistaja, myötävaikuttaja, innostaja, sovittelija jne.). Ryhmä voi laatia myös erilliset vuorovaikutussopimukset esim. siitä, miten toisia johdetaan ja kuinka palautetta annetaan.

Rainan ja Haapaniemen mukaan sopiva ryhmäkoko on 2-4. Ryhmän tulisi saada olla koossa riittävän kauan, jotta se saisi kypsyä. Ryhmien muodostaminen on pitkä prosessi. Toimivan ryhmän löytyminen voi kestää jopa kuukausia. Ryhmä ei ole hyvä tai huono. Ryhmä on koko ajan liikkeessä, aina jossain vaiheessa, joko eteenpäin tai taaksepäin. Koko ajan esiin nousee ryhmää hajottavia voimia. Kaikista vaiheista voidaan oppia ja selvitä.

Samaa ideaa ryhmistä tekijät suosittelevat myös meille aikuisille. Opettajien tulisi muodostaa kasvattajayhteisö, jossa oltaisiin kiinnostuneita kollegoiden työstä ja sanoitettaisiin omaa hiljaista ja arvokasta ammatillista tietoa.

KIRJASSA on kokeiltu rakennetta, jossa yhteisöllisen pedagogiikan arkea, sen taustalla olevaa terminologiaa ja yhdessä toimimista pitkään harjoitusta saaneiden oppilaitten kokemuksia kuljetetaan limittäin. Rakenne on lukijalle jonkin verran haastava. Nuorten palaute on todella jatkoon kannustavaa, innostavaa ja julkaisemisen arvoista.