Kasvatuksen kiehtova käsitemaailma

Wilenius, Reijo. 1987. Kasvatuksen ehdot. 4. muuttamaton painos. Kasvatusfilosofian luonnos. Jyväskylä: Atena.

KASVATUKSEN EHDOT on myös kirjoja, joita jostain syystä olen kiertänyt. Olen sen ehkä joskus selaillut, mutta jostain syystä ja varmasti aiheetta luokitellut Wileniuksen kaltaiset steiner-ihmiset omaksi klaanikseen, jonka salaopit eivät voi minua kehittää. Väärin ajateltu. Kasvatuksen ehdot on tärkeä teos. En muista lukeneeni i yhtä hienoa kuvausta kasvatuksen käsitemaailmasta, ehkä Hollon Kasvatuksen teoriaa lukuunottamatta.

WILENIUS rakentaa teoksessa väljän käsiteverkon ja luonnehtii käsitteitä huokoisesti. Käsiteverkko kattaa keskeisimmät kasvatuksen ilmiöt, jäsentää kasvatusilmiön kokonaisuutta ja auttaa oivaltamaan peruskysymykset ja niiden taustalla olevat perusolettamukset.

KASVATUKSEN ydinkäsite on Wileniukselle (inhimillinen) kasvu. Wilenius kuvaa KASVUA luonteeltaan (sisäisesti )intentionaaliseksi, tarkoitukselliseksi. Inhimillisellä kasvulla on kaksi tarkoitusta: (1) jonkin kaikille ihmisille lajityypillisen toteutuminen ja (2) kullekin ihmiselle ominaisten yksilöllisten piirteiden, yksilöllisyyden toteutuminen. Määritelmä kutoo hyvin yhteen yksilöllisen ja yhteisöllisen kasvun.

Kasvu tähtää tietystä alkutilasta tiettyyn lopputilaan (tilojen sarjaan), mutta sen luonteeseen kuuluu myös mekaanisia prosesseja (jotka aiheutuvat jostain muusta tapahtumasta). Kasvun piirteitä ovat sen hitaus, kehitysvaiheet, monitasoisuus, se, että kasvava voi tulla tietoiseksi kasvutapahtumasta, sen tarkoituksista ja ehdoista- ja itsestään, jolloin kasvatuksen tilalle tulee itsekasvatus, tietoinen itsesäätely sekä lopulta riippuvuus ympäristöstä, kasvuvirikkeistä. Kasvu on - näin tulkitsen- sekä itseohjautuva prosessi että kasvuvirikkeiden seuraus, ja näitä virikkeitä voi antaa sekä kasvattaja että kasvava itse.

Kasvu on mahdollista, koska kasvavassa on kasvun aiheet. Ihmisen kasvussa voi toteutua vain sellaista, mikä hänessä on mahdollisuutena. Tässä mielessä Wilenius vaikuttaa jossain määrin kasvatuspessimiltä. Nämä aiheet tulevat esiin vain ympäristön kasvuvirikkeiden avulla.

KASVUVIRIKE on kokova termi, jolla Wilenius kuvaa suotuisaa ympäristöa ja ympäristötekijöitä. Virikkeet ovat monitasoisia, ja ne vastaavat inhimillisen kasvun monitasoisuutta: fyysis-biologisia ja psyykkisiä (sielullis-henkisiä ). Kasvuvirikkeitä antavat kielellinen ja eettis-emotionaalinen ympäristö sekä ympäriston toiminnalliset rakenteet ( esim. ruumiilliset suoritukset). Myös toiminta itsessään voi olla kasvuvirike- ja kasvattaja persoonana.

Kasvun ja kasvuvirikkeen suhde on kiinnostava. Kasvu edellyttää virikkeitä. Kasvuvirikkeen käsite saattaa Wileniuksen mukaan sisältyä jo kasvun käsitteeseen, koska kasvu ei ole mahdollista tyhjiössä.

KASVATUS on Wileniukselle vain tarkoituksellista kasvatusta, tietoista kasvatustoiminta. Rajaus on omaperäinen. Kasvatustoiminta on kasvuvirikkeiden tietoista muodostamista ja säätelyä, jonka tulisi suuntautua kasvun mukaan.

Wileniuksen mielestä inhimillisen kasvun ja kasvatuksen ilmiöt ovat erottamattomiä. Kasvutapahtuma on perusilmiö, johon kasvatustoiminta kohdistuu ja jonka mukaan sen pitäisi suuntautua. Ominsanoin: (toisen) kasvu on (toisen) kasvatuksen tarkoitus. Kasvatuksen ja kasvun suhde on sellainen, että vain osa kasvusta on tietoisen kasvatustoiminnan tuloksia. Koska kasvatus on kasvatusvirikkeiden tietoista muodostamista, kasvatus ei edellytä kasvua- näin tulkitsen.

Kasvatuksen ja kasvuvirikkeiden suhteen ymmärrän niin, että kasvuvirikkeet ovat välttämättömiä, jotta voidaan puhua kasvatuksesta. Kuitenkaan kaikki kasvuvirikkeet eivät ole kasvatusta, vain osa on. Kasvatus voi auttaa tai haitata kasvua. Oleellista on, pyritäänkö kasvatuksella manipuloimaan kasvua vai vapauttamaan se. Kasvutapahtuma musertuu Wileniuksen mukaan siitä vieraantuneen (manipuloivan) kasvatustoiminnan alle. Jos luonnolliset kasvuvirikkeet ovat köyhiä, niitä voidaan kompensoida kasvatuksella.

KASVATUSTOIMINNAN loogisena lähtökohtana, ensimmäisenä edellytyksenä on tieto kasvatuksen päämäärästä. Toisena edellytyksenä on tieto kasvutilasta ja -tilanteesta. Kolmantena edellytyksenä on tieto kasvatusmenetelmästä, annetussa tilanteessa tarvittavasta kasvuvirikkeestä. Kasvatustiedossa yhtyy tieteellinen tieto, tekijän tieto ja taiteellinen tieto.

KASVATUKSEN PÄÄMÄÄRÄ on edellytysten, kasvuvirikkeiden luominen inhimillisen kasvutapahtuman toteutumiselle. Toisin kuin monella muulla, Wileniuksella kasvatuksen päämäärän muodostamisen prosessi on jatkuva. Älykkäästi hän kritisoi Juho Holloa loogisesta virheestä, kun hän samaistaa kasvun ja kasvatuksen päämäärän (kasvamaan saattaminen).

KASVATTAJAA siis tarvitaan. Kasvattajan erityinen taito on osata lukea kasvutilannetta javalita tilanteen mukainen sopiva kasvuvirike tai menetelmä. Tämä valinta on luova teko. Wileniuksen mielestä Kasvattaja itse, hänen inhimilliset ominaisuutensa ja kykynsä, on tärkein kasvuvirike ja opetusväline. Kasvattajan itsekasvatus saattaakin rikastuttaa kasvatusta enemmän kuin minkään teknisen välineistön hankkiminen. Kasvatustekojen valinnan ja käyttämisen lisäksi kasvattajan tehtävä on todeta, mikä oli valitun teon tosiasiallinen seuraus. Oliko se askel päämäärän suuntaan? Kasvatuksessa tarvitaan siis myös evaluointia.

KASVAJA on myös itse kasvun subjekti. Hän on tarkoituksellisesti toimiva olento. Hänen oma osuutensa kasuun kasvaa, kun hän oppii tietoista itsesäätelyä, itsekasvatusta. Lapsen kasvutapahtuma voi nimittäin myöhemmin muuttua yhä enemmän tietoisen itsekasvatuksen säätelemäksi.

Kasvajassa on siis kasvun aiheet mahdollisuutena. Toteutakseen nämä aiheet tarvitsevta suotuisaa ympäristöä, kasvuvirikkeitä, joita kasvava voi saada tarkoituksellisesta kasvatuksesta, itsekasvatuksesta tai muutoin ympäristöstään. Wilenius puhuu kasvavan kehitystilasta, ja tällä hän viittaa mm. kehityspsykologisiin vaiheisiin. Tämä kehitystila vaikuttaa siihen, millainen virike on kulloinkin sopiva.