Aamupalaksi kasvatusfilosofiaa

LAUANTAIN AAMUPALAKSI annostelin itselleni kasvatusfilosofiaa. Kokosin muistiinpanoni Tapio Puolimatkan vuonna 1999 ilmestyneestä teoksesta "Kasvatuksen mahdollisuudet ja rajat. Minuuden rakentamisen filosofia." Onneksi on kirjasto. Teos on kuulema loppuunmyyty.

KAIKESSA en lainkaan pysynyt perässä. Kun lukee tällaista teosta, ymmärtää hyvin konstruktivismin yhden periaatteen: jokainen meistä löytää vain sen, jolle on aiempaa kosketuspintaa. Ja kaiken minkä löydän sekoitan omiin ajatuksiini. Se, mitä löysin oli kuitenkin arvokasta. Kirjaan löytöni oikein tähän.

1. KASVATUKSEN MÄÄRITELMÄ(T)

Puolimatka kirjan nimessä kasvatus on minuuden rakentamis- ja rakentumisprosessi. Kasvatus on hänestä aina tekemisissä prosessin kanssa, jossa ihminen herää tietoiseksi itsestään ihmisenä. Ihmisessä on luontainen taipumus tällaiseen tietoisuuden syvenemiseen ja kasvatus voi toimia katalysaattorina. Jokainen kehitysvaihe merkitsee omien rajojen ylittämistä, tietoisuuden laajenemista. Omien rajojen ylittäminen edellyttää, että ihminen pääsee osalliseksi sellaisesta näkökulmasta, joka on hänen omaansa laajempi - ja tähän tarvitaan kulttuurin tuomia virikkeitä.

Moni väittää, ettei mitään yleispätevää käsitystä kasvatuksesta voi olla olemassa, koska ihmisillä on erilainen käsitys siitä, mihin kasvatuksessa tulisi pyrkiä. Puolimatka on erimieltä. Hänelle kasvatus on toimintaa, joka edistää arvokkaiden valmiuksien kehittymistä käyttäen menetelmiä, jotka kunnioittavat kasvatettavien ihmisarvoa.

Kasvatus voidaan nähdä monin tavoin. Eräät tärkeät näkemyserot voidaan palauttaa filosofisiin perusvalintoihin siitä, miten suhtautua kysymykseen objektiivisista arvoista. Kasvatus voidaan Puolimatkan mukaan ymmärtää kahdella ratkaisevasti eri tavalla, joko prosessina, joka tapahtuu ilman ennalta aseetettuja merkitysnäkökenttiä (arvoja ) tai prosessina, joka edellyttää niitä. Edellisessä vaihtoehdossa yksilöllä on rajoittamaton vapaus kasvaa. Perustelu voi olla luonnontieteellinen, kulttuurihistoriallinen tai kommunikatiivinen.

2. KASVATUS ILMAN OBJEKTIIVISIA ARVOJA

Luonnontieteellisessa mallissa kasvatuksessa edistetään elämän luontaista kehityssuuntaa, ja lapsen luontoperäiset taipumukset ovat kasvatuksen lähtökohta. Lapsi ymmärretään perinnöllisten taipumustensa ja ympäristön ehdoilla luontoperäisesti kehittyväksi organismiksi joka ohjautuu tarpeidensa pohjalta. Kasvatus on perinnöllisyyteen kätkeytyvien voimien auttamista esiin. Kasvatus on suotuisten olosuhteiden luomista. Kasvattaja virittää lapsen sopivaan toimintaan tarpeiden välityksellä. Tarpeita viritetään ja tyydytetään antamalla sopivia ärsykkeitä. Tarve on luonnollinen jännitystila, joka yhdessä virikkeellisen kasvuympäristön kanssa tuottaa normaalin kehityksen. Tarpeiden tyydytystä seuraava nautinto edistää sopeutumista.

Tässä mallissa pedagogiikan tulisi perustua kokeelliseen tutkimukseen. Yksilön kehitystä ohjataan psykologisen tiedon avulla, jotta estettäisiin epäterveiden taipumusten kehittyminen epätoivottavan ympäristön vaikutuksesta. Vinoutumat eivät johdu vääristä moraalisista valinnoista vaan siitä, että luonnonmukainen tapahtumakulku on estynyt. Epäedullinen perimä ja ympäristö tuottavat häiriintyneen luonteen, jota voidaan muovata parantavalla käsittelyllä.

Kulttuurihistoriallisessa mallissa käytäntö on kasvatuksen perustana. Pragmatismissa ne kokemukset, jotka avaavat uusia kokemuksia, ovat arvokkaita. Kasvatuksen ainoa päämäärä on monipuolinen kasvu. Lähtökohtana ovat tässäkin lapsen tarpeet. Lapsi kasvaa moraalisesti, kun tutustuu toisten näkökulmaan ja suhteuttaa niitä omaansa.

Kommunikatiivisessa mallissa on kyse mm. hermeneutiikan useista suuntauksia. Oppiminen tapahtuu toisistaan seuraavissa tulkinnallisissa kehissä. Opettaja, oppilas ja asia ovat tulkinnallisessa suhteessa toisiinsa, ja aluksi opettaja ja oppilas ymmärtävät toistensa ajattelumaalmaa hyvin puutteellisesti.

Kasvatus on siis ymmärtämisprosessi. Varsinkin 1900-luvulla ymmärtäminen alettiin ymmärtää kriittisesti. Kasvatukseen liittyy etunäkökohtia, jotka tulee paljastaa. Vallanpitäjät muokkaavat oppilaita ideologisesti. Tässä mallissa
reflektiivinen asenne on tärkeää. Reflektiolla tarkoitetaan toiminnan ehtojen havainnointia uudistavalla tavalla. Oppiminen edellyttää yhteisöä, jossa keskustellaan järkevästi ja ennakkoluulottomasti. Ihanteeksi nousee avoin väittely. Koulun olisi annettava valmiuksia myös kyseenalaista yhteiskunnallisia ja taloudellisia käytäntöjä.

Valtakulttuurin ylivaltaa halutaan rajoittaa kehittämällä kasvatusyhteisöä avoimeksi ja kriittiseksi keskusteluyhteisöksi, joka arvioi vallitsevia käsityksiä ja käytäntöjä. Kasvatuksen tulee olla luonteeltaan argumentoiva prosessi (erilaiset aatteet ottavat mittaa toisistaan).Näin opitaan tuntemaan perusteluja ja vastaperusteluja.

Kommunikatiivisen mallin haastavin suuntaus lienee postmoderni hermeneutiikka. Se kun kiistää mahdollisuuden ymmärtää toista. Ei ole ydinihmisyyttä, joka olisi sama kaikkina aikoina. ihmiset ovat erilaisia, ja jokainen ihminen on sisäisesti ristiriitainen olento, joka muuttuu hetkestä ja tilanteesta toiseen. Minuus on epäjatkuvaa. Ihmisellä ei ole yhtä merkitystä jollekin asialle mielessään, vaan monta. Niinpä tekstit ovat monimerkityksisiä, eikä ole oikeaa merkitystä. Riittää, että lukiessa syntyy uusia merkityksiä, joilla on yhteys alkuperäiseen tekstiin.

Dekonstruktivistit ovat samaa mieltä, että alkuperäistä merkitystä on teksteistä mahdotonta selvittää. Niinpä kannattaa etsiä uusia oivalluksia-ja niiden lisäksi epäyhtenäisyyksiä. Derridan mukaan puhe ei kerro, millainen maailma on. Puhe luo maailman, jota se kuvaa. Puhumme omista ajatuksistamme.

Yhteisymmärryksen ei pidä pyrkiä. Tietämättämyys tarjoaa mahdollisuuden ajatella vapaasti. Pyrkimys yhteisymmärrykseen johtaa ideoiden köyhtymiseen.

Postmodernismi pyrkii häiritsemään käsitysten siirtoa sellaisenaan sukupolvelta toiselle ja epäilemään jokaista lopullista näkemystä. Se pyrkii vapauttamaan kasvatusta leikillisyyteen ja edistämään subjektiivisuutta. Oppituntien pitäisi olla ajatuksilla leikittelyä eikä informaation siirtoa käsitteellisessä muodossa. Tulkinta on vallankäyttöä.


3. MINUUS VAPAANA LUOMUKSENA

Jos kasvatus nähdään prosessina, joka tapahtuu ilman ennalta astetettuja merkitysnäkökenttiä (siis objektiivisia arvoja), ihmisen minuus on vapaa luomus. Kasvatuksella ei tällöin voi olla kovin ohjaavaa roolia. Luonnontiedekin on vain yksi totuuspeli, jonka kautta valtaapitävät ajavat omia etujaan tiedon nimissä.

Eksistentialismiin kuuluu ajatus yksilön rajattomasta vapaudesta. Sarten mukaan hminen ei olemitään ennenkuin hän luo itsensä. Häntä ei ole ennenkuin hän elämänsä ja valintojensa kautta määrittää, kuka hän on. Jokaisen on tehtävä tämä luomistyö itse. Tämä luomistyö jatkuu koko elämän ja päättyy vasta ihmisen kuollessa.

Tällaisessa ajattelussa jää avoimeksi, millaiseksi lasta tulisi kehittää. Mikä tahansa ratkaisu on yhtä hyvä.

Oman itsensä luomisen eräs huipennus on Nietzschen yli-ihmisajatus. Nietzchen mukaan kasvatus on vallantahtoa.
Aidossa kasvatuksessa vallantahto ilmaistaan avoimesti. Vääristynyt kasvatus on piilovaltaa. Perinteinen kasvataja haluaa hallita kasvatettaviaan, mutta on liian heikko käyttämään valtaa avoimesti, siksi hänen täytyy turvautua petokseen, oveluuteen, harhauttamiseen ja manipulointiin. Aito kasvattaja käyttää avoimesti auktoriteettia ja vaatii kuuliaisuutta, koska sillä tavalla hän paradoksaalisesti vapauttaa kasvattettavan.

Nietzschen kasvattaja on kivenhakkaaja. Kasvattaja on luova taitelija, jokakäyttää raaka-aineenaan ihmisiä. Hän on tinkimättömästi omistautunut muokkaamaan oppilaitaan mielessään olevan kuvan mukaisesti välittämättä ihimillisestä raaka-aineesta sinkoilevista palasista. Aito kasvattaja ei välitä oppilaiden itsenäisestä persoonallisuudesta. Kasvattajan avoimesti harjoittaman vallan käytön tarkoitus on ärsyttää oppilas vastarintaan ja saada hänet kapinoimaan kasvattajan ylivaltaa vastaan. Oppilas on kiinnostava ainostaan jos hän haastaa opettajansa. Oppilaan täytyy oppia seisomaan omilla jaloillaan. Kasvatuksen tulee olla viha-rakkaus-suhde.

Nietzschen yli-ihminen on itsensä toteuttava ihminen. On tärkeämpää löytää itsensä kuin saavuttaa yhteisymmärrys toisten ihmisten kanssa. Yksinäisyys on hinta tästä vapaudesta. Suuret yksinäiset ottavat vastuun teoistaan vapaina auktoriteeteista ja yleisestä mielipiteestä. Heidän vastakohtanaan ovat massaihmiset, jotka elävät harhaluuloissa ja elävät orjaelämää.

Nietzschen sankari rikkoo moraaliset säännöt. Hän pilkkaa, rikkoo ja tuhoaa. Tuhkasta nousee uusi järjestelmä. Uuden ajan suurin tapahtuma: jumala on kuollut (ihmisten mielissä) . Hän korostaa tiedostamatonta, Ajattelevaa minää ei ole. Minuus on vain viettien ja tunteiden koostuma, jossa vaikuttaa erilaisia tahtoja. Persoona rakentuu joidenkin määrävien piirteiden varaan, ja vietit ja tunteet järjestäytyvät niiden ympärille. Minuus on jatkuvassa rakentumisen tilassa. Yksilö on taideteos.

Nietzschen ajattelu elää postmodernismissa. Persoonan johdonmukaisuudesta on kuitenkin luovuttu. Miinuuden rakentaminen ymmärretään esteettiseksi projektiksi, Tällöin kasvatus ei voi tarjota mitään tiettyä käsitystä hyvästä tai pahasta.

Puolimatkan itse on sitä mieltä, että minuuden rakentamista ei voi ymmärtää mielekkäästi ilman merkitysnäkökenttää, jokei ole riippuvainen yksilön valinnoista. Kasvatuksen päämäärä edellyttää käsitystä siitä, millaista on arvokas elämä. Kasvatuksen tarkoituksena on ohjata kasvatettavat arvokkaisiin toimintoihin, jotka avaavat heidän kehitysmahdollisuuksiaan. Koko kirja on itseasiassa tämän perusvalinnan argumentointia.


4. ARVO-OBJEKTIIVINEN KASVATUS

Puolimatka kirjoittaa: Jollei voida erottaa arvoydintä objektiivisesti, kasvatus ei ole mahdollista. Emmekö ole kaikki sitä mieltä, että tieto on arvokkaampaa kuin tietämättömyys? Kriittisyys arvokkaampaa kuin ennakkoluuloisuus? Viisaus arvokkaampaa kuin ymmärtämättömyys? Oikeudenmukaisuus arvokkaampaa kuin epöäoikeudenmukaisuus?
rakkaus arvokkaampaa kuin itsekkyys ja onnellisuus arvokkaampaa kuin onnettomuus? Emmekö, kysyn minäkin.
Ilman tällaisia arvovastakohtia ei ole mahdollista erottaa kehitys taantumisesta.

Kasvatukseen ilman objektiivisia arvoja kuuluu roussealainen perinne, jossa kasvatus on pelkkää kasvamaan saattamista, jota ohjaavat vietit ja vaistot. Luonto toimii aina tarkoituksenmukaisesti. Jokaisessa lapsessa on itsesäätelyjärjestelmä, joka ohjaa hänen kehitystään Kasvatuksen tulee tarjota vapaus ja mahdollisuus lapsen luonnolle. Eläimet kasvattavat näin jälkeläisiään. Tässä perinteessa kasvattaja ei luo ihmistä. Lapsi ei tarvitse kasvattajaa. Hoitoa ja tukea hän kyllä tarvitsee. Kasvattajan tietoinen ohjaus päinvastoin häiritsee lapsen vapautta ja luonnollista kehitystä.

Rousseaun ajattelun rinnalla elää toisenlainen aristotelinen perinne. Siinä kasvatus merkitsee (myös) kasvuprosessin tietoista ohjaamista arvonäkökohtien pohjalta. On olemassa parempia ja huonompia, rakentavia ja tuhoavia vaihtoehtoja, joihin ihminen voi ohjautua ”luonnollisesti” vaistojen varassa. Kasvatuksen tehtävä on auttaa lasta saavuttamaan luonnollinen päämääränsä, mutta luonnollinen päämäärä merkitsee Aristotelelle muuta kuin Rousseaulle. Aristotelelle se oli järjellinen olemus, Rousseaulle päämäärä merkitsee viettien ja vaistojen mukaan ohjautumista. Aristotelisessä perinteessa ihminen ei pelkästään etsi tyydytystä vieteilleen ja haluilleen, vaan myös arvioi niitä. Ero kiteytyy onnellisuuden käsitteeseen. Nautintojen on oltava sopusoinnussa sen kanssa, minkä tietää hyväksi ja oikeaksi, jotta elämä on onnellinen. Eläimet voivat kokea nautintoa, mutta he eivät voi olla onnellisia.

Kummallekin perinteelle on yhteistä ajatus, että kasvattaja ei luo ihmistä. Inhimillisillä toimintavalmiuksilla on luontainen taipumus kehittyä ja kypsyä. Ero palaa ihmisnäkemykseen: Onko ihminen ensisijaisesti viettien vai arvotietoisuuden ohjaama olento.

Myöhemmin aristotelinen perinne on imetty kristilliseen perinteeseen. Mm. Augustinuksen mukaan ihmistä on kasvattettava hyveeseen, koska vain hyveellinen ihminen voi olla onnellinen. Lapsen kehitystä on ohjattava, muttei mielivaltaisesti. Kasvatiksen tarkoitus on auttaa lasta löytämään itsensä.


5. SITTENKIN MINÄ JA KASVATTAJA?

Jos kasvatus on minuuden rakentamista, on pakko ottaa kantaa "minään". Sokrateelle minuus oli läpinäkyvä, kokonaan järkiperäisen pohdiskelun tavoitettavissa. Pelkkä tieto hyvästä takasi, että ihminen myös on hyvä ja toimii hyvin. Platon hylkäsi tuon ajatuksen. Hänestä ihmisen halut eivät aina ole hyveellisiä; haluja ja tunteita on harjoitettava. Aristoteles näki, että tahto on heikko. Ihminen saattaa tietää, mikä on hyvää ja silti olla voimaton toteuttamaan sitä. Käsitys minuudesta siis syveni on antiikin aikana. Kristillinen filosofia lisäsi kuvaan pahuuden. Augustinuksen mukaan pahuuden syynä on pahuuden vetovoima.

Puolimatkan mukaan minuus on syvä. Järki ei tavoita ihmiisen syvyyksiä. Jo lapsi on olento, jolla on oma sisäinen maailmansa, johon muilla ei ole pääsyä. Lapsen syvintä minuutta (mitä hän rakastaa) ei voi kasvattaa, vaikka anteeksianto ja rakkauden ilmapiiri rohkaisee sisäistä kasvua. Oleellista on, minkä lapsi kokee arvokkaaksi. Se tuottaa hänelle iloa. Kiusaaja vahingoittaa itseään, koska hän kehittää itselleen luonteenominaisuuksia, jotka vaikuttavat kielteisesti hänen muihinkin ihmissuhteisiinsa.

Kasvatuksessa pyritään syventämään itsetuntemusta- ja se tapahtuu vertaamalla itseä objektiivisiin arvoihin. Tähän tarvitaan kasvattajaa. Kasvattajan tehtävänä on auttaa lasta ja nuorta muodostamaan selkeä käsitys siitä, mikä on hyvää ja oikeaa. Yksi taoa on totuttaminen. Lapsi on haastettava pohtimaan elämän tärkeysjärjestystä, niin että hän oppii erottamaan arvottomat ja pinnalliset asiat tärkeistä ja merkitsevistä. Tähän keino on keskustelu.Tiedolla hyvästä on motivoiva vaikutus.

Jos ihminen on ensisijaisesti arvojen pohjalta rakentuva minuus, hänen kehityksensä hyötyy arvotietoisesta ohjauksesta.
Kasvattaja ei pelkästään myötäile lapsen luontaisen itsesäätelyn varassa tapahtuvaa kasvua, vaan hän pyrkii tietoisesti ohjaamaan lapsen kehitystä. Tietoinen pyrkimys ohjata sisältääoletuksen kasvatuksellisen auktoriteetin oikeutuksesta

6. ANTIPEDAGOGIT

Antipedagogit kiistävät kasvatuksellisen vallankäytön oikeutuksen. Yksi tunnetuimmista on Ekkehard von Barunmuhl, jomnka mukaan jokainen kasvatuksellinen teko on verrattavissa murhaan tai pahoinpitelyyn, koska kasvatus loukkaa yksilön itsemääräämisoikeutta. Kasvatusinstituutio on jättiläismäinen bordelli,jossa lapset ovat prostituution kohteena. Kasvatusvieraannuttaa lapsen hänen omasta minästään ja orjuuttaa hänet. Lasvattaja ei ole pätevä tekemään päätöksiä lapsen puolesta. Kun lasta ei käsketä tekemään mitään, hänen luonnollinen hyvyytensä tulee esiin. Auktoriteettisuhteen sijaan pitäisi luoda ystävyyssuhde lapseen.

7. LOPPU HYVIN KAIKKI HYVIN

Puolimatkan mukaan kasvatuksellinen ohjaus on hyväksyttävää ja kasvatuksellista valtaa on käytettävä avoimesti. Vapauden ja ohjauksen välillä on kasvatuksellinen rytmi. Vapauden tulisi hallita oppimisen alku- ja loppuvaihetta. Ilman ohjausta lapsi saattaa toiminnallaan vaarantaa mahdollisuutensa avoimeen tulevaisuuteen. Ohjaus säästää lapsen aikaa ja energiaa),

Luova voima tulee yksilön sisältä. Kasvattaja voi vahvistaa ja ohjata tätä kiinnostuksen voimaa tai hän voi tukahduttaa sen.
Opettajan tehtävä on vahvistaa oppilaan innostusta omalla innostuksellaan ja tuoda oppilaan avuksi laajempi tietonsa ja määrätietoisen etenemisen suunnitelma. Opettajan tehtävä on estää oppilasta tuhlaamasta aikaansa ja voimiaan epätarkoituksenmukaiseen ponnisteluun.

AIVONI eivät riitä ottamaan kantaa kaikkeen kirjassa esitettyyn, mutta olen aika vaikuttunut.