PORVOOLAINEN lääkäri Antti Heikkilä on monesta kuuluisa. Hän hoitaa selkakipuja ilman lääkkeitä ja leikkauksia ja on kuulema terveysruoka-asioissakin vastarannan kiiski. Niin tai näin lauantaina hänen kirjoituksensa " Tiedon papukaijat ovat harvoin luovia" Hesarissa sai ainakin minut pysähtymään taas kerran hyvän opetuksen mysteerin eteen, vaikka itse artikkeli käsitteli lähinnä kysymystä huippuyliopistoista. Joskus herkut löytää rivien väleistä.
Heikkilän mukaan oppiminen on ennen kaikkea kiinni kiinnostuksesta, ei niinkään uteliaisuudesta ulkomaailmaa kohtaan vaan itseä kohtaan. Huikea ajatus! Perinteisesti meitä opettajia on opetettu opettamaan harmaa asia värikkäästi, ns. motivoimaan. Ja ainakin kertomaan, kuinka tärkeää on ko. asia osata.
Heikkilä kulkee ihan toisia polkuja. Oppiminen on hänen mielestään kiinni tunteesta. Aidon tunteen voi vain herättää toinen, joka välittää, joka osoittaa aitoa kiinnostusta oppilasta kohtaan ihmisenä.
Opettajan tärkein tehtävä ei siis ehkä olekaan osoittaa, että maailma oppilaan ympärillä on mielenkiintoinen- vaan että juuri oppilas siinä maailmassa on mielenkiintoinen ja tärkeä. Maailman opettamisen taitojen sijasta yhä tärkeämpää olisi siis osata innostaa oppilas kiinnostuaan itsestään.
KUN Heikkilän puhe käännetään pedagogiikan kielelle, on kyse ns. pedagogisen suhteen tärkeydestä suhteessa didaktiseen suhteeseen. Tässä mielessä hän astuu samaan riviin opettajan pedagogista rakkautta merkityksellistäneiden oppineiden mm. Martti Haavion, Mika Ojakankaan ja Seppo Skinnarin kanssa.
ks. www.antti.heikkila.com (kuva lainattu sieltä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti