Kouluntarkastajat

KAUNIS kiitos ex-kollegoille Jukka Kuittiselle ja Leena Linholalle. Tyhjensivät kirjahyllyjään, ja Mersun takakontti tuli täyteen vanhoja arvokkaita kasvatusalan teoksia. Ne saivat nyt uuden kodin.

ENSIMMÄISENÄ tartuin tähän hyväntuuliseen teokseen:

Jurama, Veikko ja Karttunen, Toivo J. (1990). Kouluntarkastajat. Sattumia ja ajankuvauksia  kahdelta vuosisadalta. Valtion Kouluhallinnon Virkamiehet ry.


SUOMESSAHAN ei ole enää kouluntarjastajia. Tarkastuksista ja tarkastajista luovuttiin 1990-luvun alussa. Minut ehdittiin tarkastaa kerran kun olin Sepon koulussa luokanopettajana 1980-luvulla- mutta silloin tarkastus oli jo konsultointia.

Tämä kirja kertoo ajasta  1861- 1970 

Ensimmäinen viranhaltija oli  Uno Cygnaeus. Hän oli maan kaikkien (aluksi yksityisten) maalaiskansakoulujen ylitarkastaja (Kaupungeilla oli oma valvontansa).  Aluksi hän oli ainoa. Sitten hän sai apulaisen ja  sivutoimisia  ”paikallistarkastelijoita”- pääasiassa pappeja- jotka saivat vain matkakorvaukset.  Vuonna 1884 valtiopäivät perustivat jokaiseen 8 lääniin  päätoimisen kansakoulujen tarkastajan viran, jotka täytettiin vuonna 1885.

Vuonna 1970 kouluhallinnon organisaatiomuutoshetkellä valtion kansakouluntarkastajia oli 48.  Vuonna 1871 Helsinkiin perustettiin ensimmäinen päätoiminen kansakouluntarkastajan virka. Vuonna 1970 oli 21:ssa kaupungissa sellainen

Vuonna 1970  nämä virat lakkautettiin. Lääninhallituksiin perustettiin kouluosastot, joille siirrettiin huomattava osa siihen saakka kouluhallitukselle kuuluneista hallinto- ja valvontatehtävistä. Niitä hoitamaan sijoitettiiin siihenastiset kansakouluntarkastajiat ja kirjastontarkastajat.  Näin muodostui yhteensä 79 koulutoimentarkastajan virkaa.

Kansakoulun tarkastajan työ

Kansakoulun tarkastajien tehtäväkuva oli hyvin laaja:

• Hän valvoi koulujen opetus- ja kasvatustyötä.  
• Jokainen koulu oli tarkastettava vähintään joka toinen vuosi. Lisäksi käytiin seuraamassa koulujen juhlia ja pidettiin vihkijäisjuhlissa juhlapuheita. 
• Hän vahvisti virkavaalit ja myönsi ikälisät
• Hän  tutki riitajutut ja kantelut. 
• Hän oli mukana suunnittelemassa koulupiirijakoja ja hyväksymässä koulupaikkoja,
• Hän tarkasti koulujen rakennus- ja korjaustyöt 
• Hän  välitti kunnille ja kouluille  kouluhallituksen käskyt ja määräykset 
• Hän otti vastaan kouluhallinnon tentit.
• Hän vahvisti opetussuunnitelmat ja hyväksyi vuositarkisteet.

Paperitöitä riitti. Hän oli itse oma sihteerinsä ja oma juoksupoikansa. Palkka oli kuitenkin vaatimaton. Lisäksi he saivat rahaa kanslian pyörittämiseen. Monet olivatkin hyvin pihejä. He mm. käänsivät kirjekuoret ja käyttivät ne uudelleen.

Mutta vastapainoksi todetaan, että työ oli hyvin vapaata.

Koulutarkastukset

Jokainen koulu oli tarkastettava vähintään joka toinen vuosi. Opetusta seurattiin, tilat ja päiväkirjat ja arkistot käytiin läpi. Kukin tarkasti kouluja omalla tavallaan ja kiinnitti huomioita eri asioihin. Joukossa oli  monenalaisia persoonallisuuksia: tiukkoja ja leppoisia. Jotkut olivat arvokkaita asuaan myöten, toisten vaatetus oli sellainen, että heitä luultiin nuohoojaksi tai säätä pakoon tulevaksi metsätyömieheksi. Osa oli ylitarkkoja papereiden järkestyksestä. Osalla ei pysynyt omatkaan arkistot kunnossa. Osa ajeli ylinopeutta autoillaan. Joku  kulki avojaloin.

Oli yleistä pelätä tarkastusta. Kaikki tarkastajat eivät ilmoittaneet etukäteen, milloin opettajat joutuivat ”tarkastajan kouluun”.  Eräät halusivat tahallaan yllättää. He hiipivät koulun pihalle  ja sitten ikkunain alitse eteiseen, kuuntelivat oven takana ja astuivat sitten yllättäen sisään. Näin kuulema näki opettajan ja koulun oikeissa olosuhteissa. Eräs opettaja pelkäsi niin paljon, että piti ovea niin kauan kovaa kiinni, että tarkastuksesta täytyi luopua. Tällaisista tarkastajista opettajat varoittelivat toisiaan. Moni opettaja valmensi myös oppilaitaan tarkastuksiin. Sovittiin mm. viittausvuorot.

Joskus  pelkoon oli aihettakin. Tarkastajiin mahtui niitäkin, jotka vaativat ostamaan uudet vaatteet tai antaessaan palautetta laskivat omalaatuista hevosen leikkiä.

Mutta toisinaan hiipiminen kannatti. Aina opettaja ei ollut edes paikalla. Tilalla saattoi olla puoliso tai sitten lapset olivat keskenään. Opettaja  kun oli  esim. raveissa tai juopottelemassa.

Toisille mm. yksinään erämaakouluilla työskenteleville tarkastajan vierailu saattoi olla ilon aihe.  Ja saihan moni opettaja hyväntahtoista ohjausta. Kirjassa kerrotaan myös tarkastajasta, joka kunnosti veistokalustoa yömyöhään, toisesta joka aikansa kuluksi korjaili koulun  opetusvälineistöä, kelloja ja ompelukoneita ja kolmannesta  joka viritteli harmonit.

Tarkastusmatkoja tehtiin jalan, pyörällä, hiihtäen, hevoskyydillä,  bussilla, moottoripyörällä ja   omalla autolla. Ehkä erikoisin kyyti oli Akseli Salokanteleella, joka asensi polkupyörän perätuupparin potkukelkkaan.

Majapaikkakin piti löytää. Joskus se oli koulun lattialla tai  veistoluokassa höyläpenkin päällä, joskus jopa opettajattaren vuoteessa. Joskus ystävät majoittivat, joskus muut saloseudun asukkaat.

Ongelmatilanteita

1920-luvulla ja 1940-luvulla oli ankara pula pätevistä opettajista. Epäpätevinä opettajina toimi silloin monenlaisia ihmisiä. Mm. Rovaniemen mlk:n muutamalla koululla opetti Sukevalta karkuun päässyt vanki- oikein menestyksellä.

Kiusallisimpia tehtäviä tarkastajan työssä oli opettajista tehtyjen kanteluiden tutkiminen- varsinkin kun oli aihetta. Maalla vartioitiin opettajien sveellisyyttä jopa pukeutumista. Ja tietysti sallittujen rankaisukeinojen ylittämistä, esim. lapsien möykyttämistä nyrkillä  jo ensimmäisinä koulupäivinä

Töitä siis riitti. Niitä oli niin paljon, että tarkastaja ei aina  tahtonut pysyä ajan tasalla esim. pedagogiikassa. Onneksi oli  jokavuotisia tarkastajien kokouksia, neuvottelupäiviä, kansainvälisiä koulukongresseja  ja mm. opintoretkimatkoja, joilla tutustuttiin ulkomaiden kouluoloihin. Valitettavasti monen tarkastajan kielitaito oli heikko. Myös kouluhallituksella oli tapana komentaa silloin tällöin joku tarkastaja  virastoon tilapäiseksi tarkastajaksi ”näköpiirin avartamiseksi.”

Nostalgiaa!

Kirjaa varten alettiin kerätä juttuja ja sattumuksia 1970-luvun puolivälissä. Vastuu otti parivaljakko  Karttunen  ja Jurama.  Homma osoittautui luultua vaikeamaksi;  Hyviä juttuja ilmeisesti riitti, mutta ketään ei haluttu loukata. Niinpä Karttunen ehti koota viidessa vuodessa noin neljäsosan  kirjan sattumuksistaennen poismenoaan. Loppuosan toimittamiseen kului Juramalta 10  vuotta. Yhteensä sattumuksia on 251.

Leppoisa nostalginen pikku teos, jonka toimittaminen on ehkä ollut myös osa ammattikunnan surutyötä.

KIRJOITTAJISTA

Toivo J. Karttunen

Veikko Jurama (1929- ) oli koulutoimentarkastaja.  Hän valmistui ensin kansakoulunopettajaksi, luki sitten ylioppilaaksi ja suoritti vuonna 1970 filosofian lisensiaatin tutkinnon. Hän toimi kansakoulunopettajan vuoden 1956-63, koulupsykologina Lahdessa lkv 1966-67, ja vt. tarkastajana 1967-69 ja uudelleen 1970 alkaen. Kouluneuvoksen arvonimen hän sai  vuonna 1987. Hän voi yhä elää?

Juramasta en löytänyt  netistä valokuvaa.

Toivo J. Karttunen ( 1906- 1980 ) oli kouluneuvos. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi vuonna 1930 ja suoritti myöhemmin FK- tutkintoa vastaavat opinnot. Eri piirien kansakouluntarkastajana hän toimi vuoina 1949- 1970 ja koulutoimentarkastajana lukuvuoden 1970-71. Koluneuvoksen arvonimen hän sai vuonna 1966. Hän kuoli 74 vuoden iässä.