Omatoimisuuden periaatteesta

Päivitetty 11.3.2019

FT, matemaatis-luonnonteteellisten aineiden oppikoulunopettaja Aatu Nykänen julkaisi 1960-luvulla 2 omakustannekirjaa oma-toimisuudesta. Muutoin miehestä ei juuri jälkiä ole jäänyt.

Nykänen, Aatu. (1961).  Omatoimisuuteen perustuvasta kasvatuksesta I.  Jyväskylä: Omakustanne. 163 s.

Nykänen, Aatu. (1968).  Omatoimisuuteen perustuvasta kasvatuksesta II.  Jyväskylä.  Omakustanne. 185 s.

ESIMMÄISESSÄ osassa hän luo  historiallisen katsauksen   omatoimisuuteen perustuvasta kasvatuksesta. Toinen osa kertoo  tuon kasvatusperiaatteen toteutumisesta koulussa, kodissa, lähiympäristössä  ja vapaa-ajalla ”sakeissa”.

1-  osa on innostavampi. Aihehan on edelleen lähes 60 vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen tosi ajankohtainen. Mediassa pohditaan, onko oppilaille sysätty liikaa vastuuta omasta oppimisestaan ja onko heillä ylipäätään edellytyksiä itseohjautuvuuteen. Tähän keskusteluun osallistumiseen antaa syvyyttä teos, joka taustoittaa oppilaskeskeisten, oppilaiden aktiivisuuteen ja  toiminnallisuuteen perustuvaa omatoimisuudeksi kutsuttua didaktista periaatetta jopa 2000 vuoden taakse. Tällaista enneiden aikojen opetusoppifriikkiä ilahduttaa kovasti, että  minulle aikaisemmin täysin tuntematon Nykänen osoittautuu  tosi lukeneeksi mieheksi.

Mitä omatoimisuudella tarkoitetaan?

Nykänen siteeraa Schreiberia: ” Omatoimisuus on ... vapaata tekemistä omasta halusta omin voimin ja omalla tavalla.” Erinomainen määritelmä. (Vaikka minusta vielä parempi on Johannes Käisin määritelmä.- jota siis Nykänen ei käytä: "Omatoimisuus on sitä, että (oppimis)työ suoritetaan täydelleen yksilöllisesti, omasta aloitteesta, omin voimin, kulkemalla omia teitä ja se päämäärä saavutetaan, mikä on itse valittu.")

Omatoimisuudessa yhtyy näin  3 seikkaa : omaperäiseksi kasvun tavoite sekä vapauden  ja toiminnan periaate. Vapaus edellyttä  mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä tekee. Toimintaa  taas  sekä ruumiillista että henkistä aktiivisuutta, josta syntyy tietoa.  Näin lukemaani summaan.

Nykänen perustelee niitä ontologisesti. "Kasvamisen ja kypsymisen motiivina (vai pitäisikö sanoa funktiona MH) on tarve elää, elämän aksiooma; elämä pyrkii säilymään ja kehittämään itseään."

Ja parhaiten tämä tapahtuu, kun oppija on itse oppimisensa subjekti. Tai: Uuden kasvatuksen liiton sanoin:  "Lasta ei katsota ulkoapäin muovattavaksi savimöhkäleeksi vaan eläväksi olennoksi, joka kehittyy toimien ja joka on itse  oman toimintansa alkusyy."

2-osasta löysin lisäksi tällaisen herkun : "Jokaisessa on spontaania eli primääriä aktiivisuutta.
Meillä on synnynäinen tiedostamisvietti, uteliaisuus vähitellen heräävien monien vaistojen ja veiettien joukossa." Lapsi haluaa saada aikaan. Hän haluaa myös luoda, olla homo creator.

Sitaatteja itseksi kasvusta

• Sokrates sanoi: "Tunne itsesi."
• Quintilianus kirjoitti: "Opettajan piti pyrkiä tekemään itsensä vähitellen tarpeettomaksi."

Keskiaika oli dogmien aikakautta, eikä silloin hyväksytty  omaperäistä ajattelua.Kuollut muistitieto nostettiin jalustalle.

• Immanuel Kant kirjoitti 1800-luvulla: ”Oppilaalle ei pidä opettaa ajatuksia vaan ajattelemista, ei pidä häntä kantaa häntä vaan ohjata, jos tahdotaan hänen tulevaisuudessa osaavan kävellä.”

Sitaatteja apaudesta

Jo 1700-luvulla haluttiin osallistaa oppilaita.  Trotzendorfin lukiossa otettiin käyttöön kouluvaltio-idea.  Ökonomistit pitivät huolta puhtaudesta ja järjestyksestä huoneissa, nousemisesta ja nukkumaan menosta, tuntien alkamisesta ja loppumisesta. Eforit valvoivat  järjestystä aterioiden aikana. Diskoforit kantoivat ruuan.Kvestorit tarkastivat  koulutöiden suorittamista

Fröbelin lastentarhojen  vapaan hengen pelättiin edistävän silloisia kumoksellisia aatteita. Niinpä Preussin hallitus  kielsi niiden toiminnan vuonna 1851. 1800-luvulla vapautta korosti myös mm. Leo Tolstoi.

1900-luvun alkupuolella  demokraattista itsehallintoa kokeiltiin  useissa kouluissa.

• Berthold Oton mukaan  "Täydellinen vapaus oli  paras kasvatuksen ilmapiiri; oppilaat olivat koulussa milloin haluavat ja  hoitivat kurinpidon. Opettaja ryhtyi opetustyöhön vasta kun oppilaat sitä haluavat tai kysyvät häneltä jotain."

Decroly kritisoi 1900-luvun alun useita uuden koulun ideoita siitä, että oppilaalla ei ollut  vapautta valita itse toimintojaan.

Suomessa itsehallintoa  ryhdyttiin toteuttamaan Helsingin normaalilyseossa v. 1908.

Globaalisti tärkein on ollut A.S. Neillin työ Summerhill-koulissa

Sitaatteja toiminnasta

• Tämä edelleen radikaalilta tuntuva ajatus on ikivanha:" Opettajan on vain avattava ovi oppilaalle, mutta ei pidä johdattaa loppuun asti ilman tämän omaa ponnistusta." – Konfutse

Ruumillinen toiminta kuului jo antiikissa opetusohjelmaan. Vapaiden miesten koulutukseen kuului paitsi sotilastaitojen harjoittelua mm. tanssiharjoituksia.

Sokrates  keksi sokaattisen metodin, joka perusti dialogiin. Keskusteleminen on toimintaa.

Aristoteles jo uskoi, että tieto syntyy havainnoista - ja havaitseminen on aktiivista toimintaa. Hän uskoi myös siihen, että oikeamieliseksi opitaan harjoittelemalla- ei käsitteitä pohtimalla.

• Rooman valtakunnassa Quintilianus kirjoitti, että (toiminnan  aiheuttama) "Kokemus on opetusta arvokkaampaa."  Kokemuksia saatiin leikkimällä. Ja keksimällä. Quintlianus kirjoitti myös, että "Oppilaan on itse asioita keksien kehitettävä ymmärrystään." Konkreetti keino tuoda opetukseen toimintaa on antaa  kirjallisia tehtäviä (kysymyksiä) ja ottaa käsittelyyn oppilaiden omia  kysymyksiä.

Keskiajalla toimintaa oli  ritari-ja ammattikuntakasvatuksessa.

Uuteen aikaan siirryttäessä  antiikista tuttu  dialoginen metodi sai taas kannatusta.  Niinikään havahduttiin havainnoinnin merkitykseen.

• Comenius kirjoitti: "Mitään ei ole ymmärryksessä, joka ei sitä ennen ole ollut aisteissa. Tieto oli  hankittava toiminnalla. Oppilaiden on saatava kirjoittaa oppimansa päiväkirjaan sekä lisäselvityksiä saadakseen kyseltävä opettajalta ja tovereiltaan". Pansofian oppimistapa oli  autopraxis. itse nähdä, puhua ja tehdä.

Työn merkitys ymmärrettiin taas kasvatusvälieenä. Locke ideoi  köyhille kouluja, joissa työn harjoittaminen olisi keskeistä.

Rousseaun mukaan  kasvattajan oli  pysyttävä taustalla, koska kasvatin oman toiminnan ja kokemuksen on tultava kasvatuksen tärkeimmiksi välineiksi. Tärkeämpää kuin tietojen antaminen oli  neuvoa, miten tietoja hankitaan.

1700-luvulla filantropistit korostivat aktiivisen havaitsemisen ja omatoimisuuden periaatteita.
Myös Francken laitokset edustavat myös toiminnallisuuskasvatusta.

1800- luvulla  Pestalozzi ideoi erityisen havainto-opetuksen- jonka Cygneus toi Suomeen. Kuten käsityönkin merkityksen.

Fröbelin mukaan  asian omaksumisen vaiheet ovat  tekeminen- aistimus- ajattelu.

Fichtelle työ oli todellinen kasvattaja.

John Ruskin — ”uuden ajan ääni”- levitti Pestalozzin ja Fröbelin aatteita. Puhuminen ja sanominen ei riitä.  Tarvitaan tekemistä.

Guts-Muths toi voimistelun koulunohjelmaan. Siihen kuului  ruumiinharjoituksia, tanssia, ulkona tapahtuvaa lausuntaa- jopa ilmaisuvoimistelua.

Pian aktiivisuuspedagogiikka laajeni ruumiillisen ja manuaalisen työn ihannoinnista henkisen työhön. Tässä iso rooli oli Gaudigilla.

• Spencer kannatti  omatoimista oppimista. ”Viisain kasvattaja tarjoaa valmiiden tietojen lisäksi oppilaalle ohjausta itse hankkimaan tietoja. Näytettyään tälle tien ja antaen itse  sitä kulkea opettaja voi istuttaa halun löytää uusia teitä.”

Vuonna 1889 Cecil Reddie perusti Abbotsholmeen ”nuorison elinpaikan”, maalaisasuntolakoulun, jolle annettiin nimeksi ”New School” Koulun tuli olla leikkipaikka, työhuone, voimistelulaitos, taidekokoelma, museo ja laboratorio. Opetuksen periaatteina  olivat apsenomaisuus, elämän- ja luonnonläheisyys.  Lapset olivta koko ajan  joko oppimistehtävissä tai käytännön töissä.

John Dewey  perusti 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa kokeilukoulun:  ”laboratory school”.
Siinä oli työhuone, jossa lapset oppivat ja kehittyivät pääasiassa  askartelutöitä  suorittamalla.

Binet vaati istuvan koulun sijaan toimivaa koulu.

Kerschensteiner toi kansakouluun havainto-opetusta, ja teoriaopiskeluun  liitettiin oppilastöitä.

• Gaudig laajensi omatoimisuuden  työtapahtuman kaikille vaiheille. "Päämäärän asettelussa, työn järjestelyssä, päämäärään etenemisessä, ratkaisuja tehtäessä kriitillisissä kohdissa, suorituksen ja tuloksen valvonnassa  ja arvostelussa oppilas olkoon omatoiminen." Oppilaiden omilla kysymyksillä oli tärkeä sija. Opettajan tekemien kysymysten sijaan tulivat oppilaan opettajalle ja tovereille tekemät.
• 1900-luvun alussa Maria Montessori loi ns. Montessori-järjestelmän, jossa oppilaat oppivat asioita hyvin laadittujen pelien avulla. Välineiden avulla oppilaasta tuli aitodidaktinen.  Opettaja ei sekaantunut oppimiseen. Ensin piti pyytää apua tovereilta, vasta sitten opettajalta. Opettajan tuli ajatella ”Minun tulee vähetä, mutta hänen tulee kasvaa”; ”Joka kerran kun aikuinen antaa lapselle tarpeetonta apua, hän epäsuorasti estää häntä kehittymästä:” 

Dalton Laboratory Planissa opettajan tehtävä oli ennenkaikkea huolehtia  oikean opiskeluilmapiirin säilymisestä. Hän neuvoi, teki ehdotuksia ja antoi selostuksia jos oppilas pyysi. Vanhemmat ja lahjakkaimmat oppilaat auttoivat ja neuvoivat toisia.

1900-luvun alun neuvostokoulussa vietiin työkoulu pidemmälle kuin missään. Manuaalisuuden tilalle tuli koneellisuus ja tiede, käsitöiden sijalle industrialismi (Blonsky). Vajaan vuosikymmenen jälkeen kokeilu loppui.

1930-luvulla  syntyi Winnetka-metodi. Se käytti  Deweyn probleemimetodista Kilpatrickin kehittämää projekti(suunnitelma)metodia, jota tohtori Washburne edelleen kehitteli: oppilaat suunnittelivat  yhdessä käytännön elämästä, luonnosta tai historiasta kokonaistehtävän. Kukin perehtyi sitten yksilöllisesti ja omatoimisesti johonkin osaan.

Osa 2

Vuonna 1968 julkaistu omakustanne oli nopeasti luettu. Lupaus oli, että 2. osa kertoo  tomatoimisuuden  toteutumisesta koulussa, kodissa, lähiympäristössä  ja vapaa-ajalla ”sakeissa”.  Hieman ohueksi ideasalkku jäi:

Ainekirjoitus (ohjattu ja vapaa). Arvoitukset. Dramatisointi. Esitelmät Havainto-materilaalin tuomistehtävä. Improvisointi. Kielistudio. Kirjaton vieraan kielen opiskelujakso. Kirjoitustehtävä roolissa os. päiväkirjalehti. Koe.Kuvien analyysi/kuvailu.Liikunnalliset tehtävät (ylös  kun on valmis ). Laboratoriotyöskentely. Omatoimikartta. Opetuskeskustelu os. (keskustelumetodi). Opetustavan valinta oppilaita kunnelleen
Opintokäynnit. Oppilaat kuulustelemaan läksy toisiltaan.Oppilaiden kysymykset ja tehtävät (esim. sanalliset matematiikassa). Oppilaskirjasto. Oppilastehtävät  (valmistaa esityksen itsenäisesti). Pantomiimileikit. Piirtäminen (ei  mallista), maalaamista, leikkelyä, muovailua .Retket + muistiinpanot. Ryhmien välinen kilpailu .Ryhmätyö + koe yhteenvedoista. Sanomalehtikatsaus/ Sanomalehtiuutisten kerääminen. Seminaarityöskentely:  alustaja. opponentti. Taideteosten analysointi. Taito- ja tietokilpailut. Täysin yksilölinen opiskelutapa (saa neuvotella toisten kanssa pulmakysymyksistä - saa valita tenttiajan. Työkirja.Työvihkot (itseneuvovat). Uuden läksyn lukeminen oppikirjasta omin päin. Vihko - opetuksen tehostaja, mieliinpainamisen helpottaja. Muistiinpanovihko.. Väittely, Vastaväitteille tilaa. 

Kirjasin muutamia kohottavia ajatuksia ylös:

• Ajatus kasvatuksellisen aktiivisuuden jakamisesta kahtia:  kvasiaktiivisuuteen  ja varsinaiseen  aktiivisuuteen. Edellinen on ulkopuolisen vaikuttajan alulle panemaa. Varsinainen aktiivisuus on  yrittämisen vapautta. 
• Tri. W.D. Wellin oivallus: " Lapsi koetetaan saada vapautumaan riippuvaisuussuhteestaan opettajaan ja oppimaan, mten hän koulunsa päätyttyä pystyy itsenäisesti hankkimaan tietoja ja ratkaisemaan pulmia. "
•  Pulpetin maailma on enemmän tai vähemmän käskyjen maailma.

Ryhmätoiminnasta kasvatuksen menetelmänä on teoksessa  kouluneuvos Gay v Weissenbergin artikkeli. Palaan siihen myöhemmin.