Kansakoulu - Armas aika

RETKELLÄ Oodiin jokin aika sitten lainasin  hyllystä mielenkiintoisen teoksen:

Seppovaara, Juhani. (2000). Kansakoulu. Armas aika. Rakennustieto oy. 108 sivua.

Suomen Pankissa  ekonomistina 25 vuoden uran tehnyt Juhani Seppovaara (s. 1947) on sen jälkeen elänyt täyttä elämää valokuvaamalla, kirjoittamalla, kuvittamalla  ja kuulema kanalanpidolla.

KIRJOJA on syntynyt useita, eri teemoista. Vuonna 2000 julkaistu teos kansakoulusta vie ne  meistä, jotka ovat käyneet kansakoulua viehättävälle muistelusretkelle lapsuuteen - minun osaltani 1960-luvun alun Vallilan ja Kallion kansakouluihin.

Kovin moni asia palasi elävästi mieleen. Muistan:
Aamuhartaudet. Hiihtoloman. Joulujuhlat. Jälki-istunnot Järjestäjät. Kahdenistuttavan pulpetin.  Kansanhiihtomerkin. Kateederin. Kerhot. Korvakuulolaulun. Koulutv-lähetykset. Käsityöt. Laulukokeet.  Musteella kirjoittamisen. Opettajan  auktoriteetin kunnioituksen - ja ivan. Poikaluokan. Raittiuskirjoituskilpailut. Piirrokset liitutaululla. Rainat. Viittaamisen ja seisaalta vastaamisen.  Vuoroluvun. Välituntijonot. Värikkäät oppikirjat...

Kirjan kuvitus on tavattoman kaunis.

Seppovaaran lähteissä  on pääasiassa kansakoulun oppikirjoja. Mutta vilahtelee siellä kasvatusopin historiasta tuttuja nimiäkin:  mm. Halila, Henttonen,  Järvi, Koskenniemi, Lilius, Nurmi,  Saarialho,  Salo, Somerkivi  ja Valtasaari.

Kansakoulun historiasta kiinnostuneelle muutoin visuaalisesti kaunis ja taiten ja herttaisesti  kirjoitettu teos on vähän sekava. Ehkä siksi, että  teksti ei etene kronologisesti eikä oikein muutoinkaan johdonmukaisesti. Teksti on täynnä herkullisia yksityiskohtia ja koskettavia tarinoita. Mutta punaista lankaa jäin kaipaamaan.

Se aukeaa mainiosti, kuinka vaikea kansakoulun alku oli. Monet pitivät kansakoulua herrojen kotkotuksena ja opettajia esivallan kätyreinä. Pikku hiljaa opettajaa ruvettiin maallakin kunnioittamaan. Kaupungeissa kansakoulu otettiin vastaan nopeammin- siksi, että vain maalla sen perustaminen oli (aluksi)vapaaehtoista- yksityiskohta, jota kirjoittaja ei kerro. Iso käänne  ajoittui vuoteen 1921, jolloin säädettiin oppivelvollisuus.

Toinen iso muutos ajoittui sodan loppuun: Ennen sotia lapset söivät koulussa kotoaan tuomiaan eväitä. Sotien jälkeen heille tarjottiin maksuttomat ateriat. Ne olivat lusikkaruokia, puuroja, keittoja ja vellejä. Ja kaikki oli syötävä. Läskipalat nieltiin silmät kiinni.

Sekin kerrotaan hyvin, kuinka erilaisena kansakoulu toteutui  maalla ja kaupungeissa.

Maalla  koulut olivat pieniä. Höyläpenkit oli nostettu  pystyyn luokkahuoneen seinille. Pihalla  oli ulkohuussit. Opettaja sai  yleensä vaatimattoman palkkansa jatkeeksi koulurakennuksesta asunnon, piharakennuksia, ainakin yhden lehmän laitumineen sekä viljelysmaata.  Oppilaat saivat kitkeä opettajan kasvimaata jopa kesälomalla (?).  Opettaja piti Seppovaaran mukaan usein myös kanoja. Koulumatkat olivat oppilaille pitkiä ja jopa pelottavia. 1920-luvulle saakka oppilaat hoitivat  opettajansa johdolla koulujen päivittäisen siivouksen ja lämmityksen. Vasta 1930-luvulla tuli maalaiskansakouluihinkin siivooja-lämmittäjä. Maalla oli virallinen perunannostoloma ja hiihtoloma oli vastaavasti lyhyempi kuin kaupungeissa

Kaupunkikouluissa oli vesiklosetit ja erilliset poika- ja tyttöluokat.  Pihakin kuulema  jaettiin viivalla tyttöjen ja poikien alueisiin. Kasvitarhoja oli myös kaupungeissa,  mutta niiden merkitys väheni sotien jälkeisinä vuosina. Kesäsiirtoloissa huolenpitoa tarvitsevat kaupunkilaislapset saivat leikkiä, urheilla ja  retkeillä myös kesäloman aikana. Kaupungeissa  monet nuoret opettajat joutuivat asumaan alivuokralaisina.

SITÄ en ole tiennyt - enkä ole ihan varma onko Kansakoulu-kirjan tieto ihan totta-  että kansakouluissa olisi ollut käytössä karsseri-rangaistus. Tai että opettajat olisivat syöttäneet oppilaille kalanmaksaöljyä. Tai että maaseutua ja taajamia varten olisi tuotettu erilaisia oppikirjoja.
Mutta voi olla, että epäilykseni on turhaa.

SUOSITTELEN mieluusti kirjan lainaamista ja erityisesti kuvien selailua.