1980-luvulla yhteiskunnan arvot alkoivat liberalisoitua. Pehmeät arvot ja vihreys vahvistuivat. Kontrollia kevennettiin: Vuonna 1984 luovuttiin esimerkiksi opetussuunnitelman vuositarkisteen vahvistamismenettelystä.
Vuoden 1983 koululainsäädännössä poistettiin tasokurssit. Oppilaiden oli tullut valita matematiikassa, englannissa, ruotsissa ja joidenkin tietojen mukaan myös fysiikassa ja kemiassa suppea, keskikurssi tai laaja kurssi. Kurssia oli mahdollisuus vaihtaa yläasteella olon aikana, jos oli tullut valittua väärän tasoinen kurssi. Suppea kurssi ei oikeuttanut pyrkimään lukioon. Ongelmaksi oli nopeasti muodostunut, että suppean kurssin ryhmät täyttyivät pojista ja alempien yhteiskuntaluokkien nuorista.
Vuodesta 1985 alkaen perusopetus tuotti kaikille saman jatko-opintokelpoisuuden toisen asteen oppilaitoksiin. päämäärä: Jatkokoulutuskelpoisuus ymmärrettiin nyt uudella tavalla: kypsyytenä keskiasteen opintoihin oppilaan edellytysten mukaan. Oppimisvaikeuksien välttämiseksi pienennettiin tärkeiden lukuaineiden opetusryhmiä.
Peruskoulusta tuli ns. tuntikehyskoulu. Tuntikehysjärjestelmässä kunnille ja kouluille annettiin tietyllä oppilasmääriin perustuvalla kaavalla laskettu oppituntimäärä viikossa (ns. tuntikehys).Tavoitteena oli luopua jäykistä ryhmäkokosäädöksistä (ja vähentää näin hallinnon tarvetta) ja antaa koulujen itse päättää, missä oppiaineissa tarvitaan pienet ryhmät ja missä aineissa ryhmäkokoa voidaan jopa kasvattaa. Tuntikehysjärjestelmän taustalla oli oppilaiden erilaisuuden tunnustaminen. Lähtökohtana oli se tosiasia, että vain opettaja ja rehtori parhaiten tietävät, millaisia oppilaita heillä kullakin hetkellä on opetettavana ja miten opetusjärjestelyt on suoritettava, että kukin oppilas saa juuri hänelle parhaiten soveltuvaa opetusta.
Peruskoulun yläasteelle tuli nyt oppilaskunnat (PkL 16§/1983 ja PA 10§/1984). Oppilaskunnan tehtäviin kuului edistää oppilaiden yhteistoimintaa ja koulutyötä, järjestää yhteistoimintaa ja vapaata harrastustoimintaa - ja eduskunnan sivistysvaliokunnan mielestä myös edunvalvontaa.
Esiopetuksen ja lisäopetuksen järjestäminen tuli vapaaehtoiseksi.
Myös opetussuunnitelmallista valtaa siirrettiin kunnille. Vuoden 1985 perusteiden oppisisältojen valtakunnallista osaa sai täydentää kuntakohtaisella osuudella. Kunnan velvollisuudeksi tuli myös laatia erillinen kieliohjelma. Tavoitteena oli kieliohjelman monipuolistaminen.
Koulu sai olla entistä joustavampi, ”pehmeämpi”, luovempi ja itsenäisempi. Peruskoulujärjestelmän sisään alkoi nyt syntyä omaleimaisesti toimivia luokkia ja opetusohjelmiltaan eriytyviä kouluja. Koulukulttuurien eriytyminen hyväksyttiin. Ensimmäiset musiikkiluokat oli perustettu jo ennen 1970-lukua. Nyt kirjo laajeni: maahan syntyi kielikylpyluokkia, liikuntaluokkia, luma-luokkia…Samalla oppilaiden oikeuksia valita koulu lisättiin vuodesta 1988 alkaen. Nyt muun kuin oman piiriin kouluun sai hakeutua terveydentilan ja muun erityisen syyn nojalla.
Päivän työ aloitettiin edelleen lyhyellä päivänavauksella, jossa käsitellään persoonallisuuden kehityksen kannalta merkityksellisiä, oppilaiden elämään, kouluun ja yhteiskuntaan liittyviä aiheita ja johon voi lisäksi kuulua virsi- tai muuta yhteislaulua taikka muuta musiikkia. Päivänavausten tuli myönteisellä tavalla liittyä koulussa annettavaan uskonnolliseen ja eettiseen kasvatukseen. Päivänavaukselle ei enää varattu omaa aikaa. Peruskoulun opetusta voitiin antaa myös koulun ulkopuolella (PkL 26§/1983).
”milloin se oppilaiden ikä tai kehitystaso, opetettava aine tai opetuksessa käytettävä työtapa huomioon ottaen taikka kun se muusta erityisestä syystä on tarkoituksenmukaista, opetukseen käytettävä aika ja välitunnit voidaan kouluhallituksen ohjeiden mukaan järjestää toisin kuin edellä on säädetty”.
Työpäivää ei kuitenkaan saanut lyhentää kuin työpäivän loppuun sijoitetun kaksoistunnin vuoksi. Ruokailutauko tuli pitää opetukseen käytettävää aikaa lyhentämättä, ja se kestää vähintään 30 minuuttia.
Uutta oli, että peruskoululain (476/1983) mukaan peruskoulussa voitiin nyt opetusministeriön luvalla ja valtioneuvoston määräämin perustein järjestää yhden lukuvuoden kestävää lisäopetusta peruskoulun oppimäärän suorittaneille.
Vuoden 1983 koululait poistivat apukoulu-ja tarkkailuluokka- nimitykset. Ensimmäinen
apukoulu oli perustettu vuonna 1901 Turkuun. Ensimmäiset tarkkailuluokat “luonnevikaisille, vaikeasti kasvatettaville ja sopeutumattomille” lapsille perustettiin vuonna 1939 Helsinkiin.
Nyt käyttöön otettiin mm. termit mukautettu opetus (EMU), harjaantumisopetus (EHA) ja sopeutumattomien opetus (ESY).
Peruskouluun säädettiin myös ”pakolliset lomat”. Peruskoulussa oli oltava kesäloman lisäksi vähintään 10 päivää kestävä joululoma, vähintään 4 päivää kestävä pääsiäisiloma sekä enintään 6 päivää kestävä talvoloma (PkA 20§/1984)
Peruskouluasetuksessa (1984) oli määräykset oppilaiden viikkotuntimääristä.
”Peruskoulun ensimmäisellä ja toisella vuosiluokalla annetaan oppiaineiden opetusta ja oppilaanohjausta 19-21, kolmannella ja neljännellä vuosiluokalla 23-25, viidennellä ja kuudennella vuosiluokalla 24-26 ja sitä ylemmillä vuosiluokilla 30 ja erityisluokilla yläasteella 27-30 oppituntia viisipäiväisessä työviikossa. Jos peruskoulun viidennellä ja kuudennella vuosiluokalla opetetaan vapaaehtoisena aineena englannin kieltä tai toista kotimaista kieltä, voi oppilaan viikkotuntimäärä olla tähän opetukseen käytettyä enintään kahta viikkotuntia suurempi”.
Viikkotuntimäärästä oli mahdollisuus edelleen joustaa koulunkäynnin aloituksessa; ensimmäisen luokan ensimmäisten viiden viikon aikana opetusta ja ohjausta saatiin antaa viisi viikkotuntia vähemmän (PkA 30a§/1970).
Vaikeasti vammaisia oppilaita varten kouluissa voi kouluhallituksen luvalla ja Opetusministeriön määräämin perustein olla koulunkäyntiavustajia ( PkL 51§/1983).
Vuoden 1985 OPS
Vuonna 1985 saatiin uusi opetussuunnitelma, ns. vihreä myrkkykirja. POPS korvautui opetussuunnitelman perusteilla, ja varsinainen opetusssuunnitelma laadittiin taas kunnissa.
Kouluhallitus valmisteli vuoden 1985 perusteita pitkälti salassa, ja se kirjoitettiin virkamiestyönä. Sivuja oli 332. Vuoden 1985 opetussuunnitelman perusteet olivat kouluhallinnon ohjausväline opetustyön toteuttamiseen. Niiden tarkoitus oli luoda pohja kunnan oman opetussuunnitelman laadintaan. Näin kouluissa toteutettaviin opetussuunnitelmiin haluttiin saada mukaan paikallisuutta.
Perusteissa päätösvaltaa siirrettiin hallinnolta todellisille toimijoille. Sitä ei tarkoitettu malliopetussuunnitelmaksi, vaan kunnan opetussuunnitelmaan oli mahdollisuus siirtää opetussuunnitelman perusteista osia. Oppisisältöjen valtakunnallista osaa sai täydentää kuntakohtaisella osuudella. Kunnan oman opetussuunnitelman tuli antaa riittävän selkeät perusteet opetukselle, mutta se ei saanut kuitenkaan rajoittaa opetuksen monipuolista toteuttamista. Kunnan tasolla 1980-luvun ops -osuudet kirjoitettiin työryhmissä, jossa oli myös opettajien edustajia, tavallisesti ns. ohjaavia opettajia.
Tavoitteet
Vuoden 1983 peruskoululain tavoitemäärittely sisälsi erikseen mainittuina opetuksen yleistavoitteina siveellisyyden ja hyvät tavat, tasapainoisuuden, hyväkuntoisuuden, vastuuntuntoisuuden, itsenäisyyden, luovuuden, yhteistyökykyisyyden ja rauhantahtoisuuden. Tämän jälkeen rauhantahtoisuus katosikin listalta. Oppiaineiden tavoitteiden asettelua ohjasi edellen ns. tavoiteoppiminen.
Oppiaines
Samojen säädösten mukaan peruskoulun ala-asteella kaikkien oppilaiden opetus oli pääasiassa samansisältöistä. Uusi oppiaine elämänkatsomustieto korvasi vanhan uskonnon historian ja siveysopin.
1970-luvun lopulla aloitettu oppiaineiden perusoppimäärän määrittely keskeytyi.
Eheyttäminen
Myös POP oli oppiainejakoinen- eikä sen liitteenä enää ollut eheyttävää opetussuunnitelmaa.
Opetusta eheytettiin edelleen sekä vertikaalisti että horisontaalisesti. Edellisessä keinona 1980-luvulla olivat oppiaineiden rinnalle tuodut aihekokonaisuudet. Niitä oli seitsemän: joukkotiedotus, kuluttajakasvatus, laillisuuskasvatus, perhekasvatus, terveyskasvatus, kansainvälisyyskasvatus ja ympäristö. Eheyttämiseen käytettiin mm. teemapäiviä ja - viikkoja. Niiden toteuttaminen oli kuitenkin ohjeellista. Kunta voi lisätä niitä tai täsmentää niiden osuutta eri oppiaineissa.
Aihekokonaisuudet eivät olleet omia oppiaineita, vaan niiden oppiaines oli sijoitettu eri luokka-asteille ja eri aineisiin niin, että niillä oli järkevä struktuuri. Niille tuli varata aikaa.
Opetusjärjestelyt ja työtavat
Päivänavauksista todettiin vuoden 1984 peruskouluasetuksessa:
”Päivän työ aloitetaan lyhyellä päivänavauksella, jossa käsitellään persoonallisuuden kehityksen kannalta merkityksellisiä, oppilaiden elämään, kouluun ja yhteiskuntaan liittyviä aiheita ja johon voi lisäksi kuulua virsi- tai muuta yhteislaulua taikka muuta musiikkia. Päivänavausten tulee myönteisellä tavalla liittyä koulussa annettavaan uskonnolliseen ja eettiseen kasvatukseen.”
Oppikirjoilla oli edelleen opetuksessa vankka asema. Erkki Lahdes totesi didaktiikassaan (1986, 85 ja 223), että käytännössä oppikirja on monen opettajan opetussuunnitelma. Asiantuntijoiden laatima oppimateriaali oli hänen mielestään myös opettajalle verraton tuki ja ajansäästäjä ja oppilaan kannalta parempi kuin opettajan itsensä tekemä huono materiaali. Hän myös muistutti, ettei opettajan tarvitse noudattaa oppikirjaa. Taitava opettaja käyttää sitä harkiten ja tarvuttaessa myös kritisoiden.
Opetusta voitiin nyt antaa myös koulun ulkopuolella. Opetussuunnitelmaan tuli uusi työtapa : työelämään tutustuttaminen ( PkL 26§/1983). Uutena työtapana mainitaan mm. leirikoulut.
Tietotekniikka sai peruskoulun yläasteella opetettavan valinnaisaineen oppiaineen aseman peruskouluasetuksessa 1984; Se oli yksi kolmesta valinnaisaineesta peruskoulun 8-9 luokilla.
Kotitehtävä
Kotitehtävillä oli edelleen lainsuoja, ja niiden laiminlyömisestä seurasi sanktio. PkL 22§/1983 täsmensi määräystä: oppilaiden työmäärä saa olla enintään sellainen, että heille koulunkäyntiin koulumatkoihin ja kotitehtäviin käytettävä aika huomioon ottaen jää riittävästi aikaa lepoon, virkistykseen ja harrastuksiin.
Opettaja oli opetussuunnitelman toteuttaja. Peruskouluasetuksessa 1983 todettiin erikseen, että peruskoulun opettajan tulee käsitellä vahvistetut oppimäärät.
Vuoden 1985 opsiin oli kirjattu, että opettajan tulee käyttää ja kehittää erilaisia opetusmenetelmiä ja työtapoja (PkA 115§). Työtapaa ei tullut kuitenkaan määrätä yksityiskohtaisesti opetussuunnitelmassa. Opettajalla oli opetussuunnitelmaa toteuttaessaan menetelmällinen vapaus. Se merkitsi ensisijaisesti opetustilanteeseen opettajalle parhaiten sopivien keinojen valinnan vapautta (mutta ei oikeutta jättäää jotkut tavoitteet huomioonottamatta).
Oppilaan toimintana oli opettajan antamien tehtävien teko ja opetukseen osallistuminen..
Tuen muodot
Tukiopetusta sai nyt antaa opinnoissaan tilapäisesti jälkeen jääneille taikka vaikean vamman, sopeutumattomuuden tai muun syyn vuoksi sitä tarvitseville peruskoulun oppilaille aina jos oppilas tai huoltaja haluaa. Sitä voitiin antaa myös tuntien aikana.
Erityisopetus
Erityisopetuksesta oli voimassa: ”Erityisopetusta annetaan oppilaalle, joka on siten vammautunut tai kehityksessään viivästynyt, ettei hän menesty peruskoulun muussa opetuksessa, tai joka tunne-elämän häiriön tai muun syyn vuoksi ei sopeudu peruskoulun muuhun opetukseen.” ja ” ”Peruskoulun oppilaille, joilla on lieviä oppimis- tai sopeutumisvaikeuksia, voidaan järjestää ensisijaisesti erityisopettajan antamaa erityisopetusta”. (PkA 1984)
Arviointi
Oppilasarvostelua pehmennettiin. Suomalainen arviointi oli ansainvälisesti vertaillen poikkeuksellisen pehmeää; se kohdistui ensisijassa opiskelun seurantaan ja suullisten ja kirjallisten tehtävien tarkistamiseen.
Uusien ohjeiden mukaan oppilaan arvosanan muodostuminen ei enää ollut riippuvainen toisten oppilaiden arvosanoista. Arvosanojen perustana olivat opetukselle asetetut valtakunnalliset ja kuntakohtaiset tavoitteet. Arvosanoissa tuli ottaa huomioon, kuinka pitkälle kohti yleisiä tavoitteita kukin oppilas omien edellytystensä rajoissa voi edetä. Oppilasta piti arvioida siis suhteessa hänen omiin kykyihinsä. Mitä tämä käytännössä tarkoitti, sitä ei selkeästi määritelty.
Oppilaille annettiin edelleen kaksi todistusta, kummankin lukukauden päätteeksi.
Numeroarvostelua myöhennettiin. Vuoden 1983 peruskouluasetuksen mukaan ensimmäisen ja toisen vuosiluokan syys- ja kevätlukukauden lopussa sekä kolmannen vuosiluokan syyslukukauden lopussa sekä kouluhallituksen ohjeiden mukaan ala-asteella muulloinkin voidaan arvostelu jättää suorittamatta, jolloin annetaan arvio oppilaan koulutyöskentelystä ja sen kehittymisestä.
Opiskeluaikainen arviointi sai yhä olla pehmeää ja siinä voitiin käyttää osalla luokka-asteista sanallista ja jopa suullista arviointia. 1980-luvulla arvostelun antamatta jättäminen vaihdettiin sanallisen arvion antamiseksi koulutyöskentelystä ja sen kehittymisestä ( PkA 47§/1984)
Opettajan arvioinnin rinnalle suositeltiin oppilaan oman oppimisen arviointia, itsearviointia.
1 kommentti:
Hyvä kirjoitus!
Kiitos!
Lähetä kommentti