Unohdettuja pedagogeja: Wilhelm Rein

Wilhelm Rein- viimeinen herbartianisti
 (Georg) W ilhem Rein (1847 -1929 jaa.) on yksi laajasta J.F. Herbartin seuraajajoukosta. Usein hänet nimetään  viimeiseksi.

Hän ei koskaan tavannut Herbartia, sillä suuri kasvatuksen  teoreetikko kuoli jo 1841, mutta hän ehti olla Herbartin oppilaan Tuiskon Zillerin opissa.

Suomalaiselle koululle  Rein on  tärkeä hahmo, sillä herbartilaisuuden Suomeen tuonut Mikael Soininen kävi kuuntelemassa nimenomaan hänen luentojaan.

HERBARTIN filosofia, myös pedagogiikkaa koskeva, oli hyvin vaikeaselkoista, ja siksipä hänen seuraajansa tulkitsivat esikuvansa ajatuksia kovin monella eri tavalla.

REINILLE tärkeää Herbartin pedagogiikassa oli idea kasvattavasta opetuksesta ja erityisesti harrastuksen käsite. Ennen Herbartia ajateltiin, että lapsen harrastus on keino, jonka avulla opitaan asioita paremmin.  Herbart käänsi asetelmän nurinkurin: Tieto on vain väline, jolla sytyteen harrastus. Asiat unohtuvat. Kerran sytytetty harrastus säilyy.

" Harrastus on valosoihtu, jolla Herbart on valaissut nuorisonkasvatuksen."– Rein

Ziller  rakensi Herbartin ajatusten pohjalta oppitunnille selkeän kaavan, ns. muodolliset asteet.
Herbartilta itseltään löytyy hajanaisia ajatelmia. Reinin  oman muodollisten asteiden järjestelmänsä mukaan oppitunti oli rakennettava seuraavaa vaiheistusta käyttäen: (1) valmistus, (2) uuden asian esitys, (3) yhdistäminen/ liittäminen aiemmin opittuun, (4) käsitteellinen kokoaminen ja (5) harjoitus eli sovellus.

Klikkaamalla saat kuvan suuremmaksi. Kuvaan on kootti Zillerin,
Reinin ja Soinisen jäsentelyä Herbartin ajatusten pohjalta.

Kirjassa Rein kuvaa tuolloin ihailtua opetustapaa hyvin konkreetisti. Jos unohdetaan hankalat asteotsikot, niin opetus eteni about näin.

OPETTAJAN ensimmäisenä tehtävänä oli  oppimäärän   jaoittelu, sen paloitteleminen oppilaille soveltuviksi annoksiksi. Jokaisen osan tuli  muodostaa oma kokonaisuus. Sitä kutsuttiin metodiseksi  yksiköksi. Ylemmillä luokilla sen kokonaiskäsittelyyn voi kulua jopa kokonainen viikko..

Tunti alkaa niin, että opettaja kertoo (metodisen yksikön) päämäärän.  Käsittely aloitetaan tehtävän ilmoituksella tai otsikon esittämisellä.
” Tänään puhumme…”
” Nyt minä kerron, kuinka Jumala lähetti Israelin lapsille johtajan.”
” Olemme puhuneet askettäin koirista ja kissoista, joista ihminen pitää huolta. Tänään koetamme päästä selville siitä, mitenkä kettu tulee toimeen, vaikka kukaan ei anna sille ruokaa eikä suojaa."

Metodiyksikölle on siis keksittävä  kiinnostava ja odotusta herättävä  probleemi. Tämä johdanto on  lyhyt, eikä sen aikana saa viittailla  liikaa ratkaisuun.

Tämän jälkeen alkaa lasten valmistaminen uudelle asialle. Peruidea oli, että oppiminen alkaa havainnoista.  Opettajan johdolla kootaan, mitä asiasta jo tiedetään (valmistautuminen ja perehtyminen). Kokemuksia kootaan vapaasti kysellen. Kun aikaisemmat tiedot on koottu, niistä yritetään tiivistää oleellinen.

(Nyt on siis herätetty vanhat mielteen "unestaan"). Seuraavaksi  aletaan tuoda uutta tietoa. Siirrytään uuteen. Opettaja on jakanut uuden asian jaksoihin.   Opettaja sanoo:   ”Nyt kerron…”. Ensin hän kuvaa lyhyesti uuden asian sisällyksen kokonaisuutena. Sitten hän käy sen läpi osa kerrallaan.
Kunkin jakson jälkeen tarkistetaan oppilasten siitä omaksumat tiedot lyhyin ydinkysymyksin, ja Tarpeen vaatiessa jakso kerrotaan uudellen.

Nyt on siis tuotu vanhan tiedon rinnalle uutta tietoa. Kun uusi tieto on esitelty, sitä  vertaillaan vanhaan tietoon ja lopuksi ne  liitetään  toisiinsa.

Tiedon vastaanoton viimeinen vaihe on tiivistys, joka voi olla kohottava, moraalinen virke tai asiallinen tiivistys. Tällöin asia oli käsitetty. Esim. Runon tarkoituksen keksiminen.

Mutta oppimisprosessi ei loppunut  tähän. Jotta saavutettu tieto säilyisi, sitä piti  saada käyttää ja soveltaa. Harjoittelun avulla opittu saatettiin käytännöksi. Runo voitiin antaa ulkoaopeteltavaksi.  Opitun pohjalta voitiin kirjoittaa aine.

USEIN pilkattu astemalli vastaa  yhä varsin hyvin mm. konstruktivistista oppimiskäsitystä.

Wilhelm Rein pähkinänkuoressa 
Wilhelm Rein syntyi vuonna 1847.  Perheen isä oli antiikkia tutkinut professori, Wilhelm hänkin. Wilhelm kävi lukion, ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1866. Aluksi hän opiskeli protestanttista teologiaa, mutta kiinnostui lukuvuoen 1869-70 aina pedagogiikasta, kun kävi kuuntelemassa Tuiskon Zilleria.  Rein pääsi ensin harjoittelijaksi Zillerin opettajaseminaariin ja vuonna 1872 sinne  opettajaksi. Neljän vuoden kuluttua hän sai pestin seminaarinjohtajaksi Eisnactiin. Vuonna 1912  hänet nimitettiin kunniaprofessoriksi Jenaan. Wilhelm Rein puolusti vankkumatta herbatilaista ajattelutapaa, ja  edelleen kehitteli Herbartin ja Zillerin pedagogiikkaa. 

Rein  halusi kehittää koululaitosta muutoinkin. Hän kannatti yhteiskouluja, taidekasvatusta, yhtenäis - koulujärjestelmää ja mm. kansanopistoja. Hänen julkaisemaansa 10-osaista pedagogiikan käsikirjaa (1903-1910) on pidetty kokonaisen aikakauden muistomerkkinä ja samalla hautapatsaana. Rein uskoi, että pedagogiikka oli tuolloin löytänyt lopullisen sisältönsä.


Rein osallistui myös poliitiikkaan. Hän oli Friedrich Naumannin kansallisen sosialistiliiton jäsen. Hän kehitti liitolle  vuonna 1898 uraauurtavan kouluohjelman, johon sisältyi yleinen pohjakoulu, 14–18-vuotiaille pakollinen täydennyskoulu. Lisäksi hän ideoi  taloudellista  tukea lahjakkaille opiskelijoille keskiasteen kouluiss