Kuntavaalit 2017

Kuntavaalit 2017

lauantaina, joulukuuta 03, 2016

Kaksi ainoaa yksin oikeaa totuutta oppimisesta?

OLEN yhtenä didaktiikan dinosauruksena yrittänyt ymmärtää satojen erilaisten oppimis-näkemysten kirjoa.

Kysyn: miksi teorioita ja malleja on näin luvuton/luvaton määrä? Hämmästelen myös, miksi jokainen jonkin teorian keksinyt on mielestään ainoana löytänyt juuri oikean totuuden ja kaikki muut kaikki ovat väärässä.  Nooh. Ymmärrän  toki. Kyse on paitsi arvostuksesta myös valtataistelusta  tiedeyhteisön sisällä ja tappelusta tutkimusrahoista.

KOSKA itselläni ei ole tuollaisia intohimoja,  yritän kaikin  voimin etsiä sovitteluratkaisua.  Keksin sellaisen  eilen yöllä klo 03.30.

OPPIMINEN on syvästi ihmisen: Homo Sapiensin perusolemus. Kyse on muihin lajeihin verrattuna täysin ylivoimaisesta kyvystä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin (adaptaatio). Oleellista on ollut aina siirtää sukupolvelta toiselle kokemuksista ja niiden tulkinnoista syntynyt tieto, traditio. Yhtä oleellista on aina ollut myös kykyä oppia ja luoda aivan uutta.

KOULUINSTITUUTIO on alunperin syntynyt tallentamaan traditiota uuden sukupolven päihin. Viimeistään 1900-luvulla mm. marxismin vaikutuksesta tätä perinteistä tehtävää alettiin haastaa esittämällä koululle uusi tehtävä: muuttaa maailmaa paremmaksi. Jostain syystä näitä kahta koulun tehtävää ei ole haluttu  juuri koskaan nähdä toisiaan tukevina vaan keskenään vaihtoehtoisina .Osa kouluväestä on linnoittautunut puolustamaan yleissivistystä siis traditiota ja siksi perinteistä opetuskäsitystä. Osa - erityisesti  kasvatuspsykologien johtama ryhmä-  uskoo ns. uuteen oppimiskäsitykseen ja on  ylikiinnostunut vain uuden tiedon rakentamisesta. (Googlettakapa esim. termi konnektionismi).

OLEMME siis tilanteessa, jossa meille myydään kahta ainoaa oikeaa totuutta oppimisesta, jotka eivät voi olla totta yhtä aikaa. Mikseivät?

ITSE ajattelen, että päinvastoin. Koululla on kaksi yhtä tärkeää tehtävää: (1) siirtää traditio ja (2) antaa eväät tuon tradition kehittämiselle. Tapa, jolla traditio otetaan  tehokkaasti haltuun - näin väitän - vaatii erilaista  opetusta ja sen taustalle erilaista oppimiskäsitystä kuin tapa, jolla traditiota kehitetään - siis luodaan aidosti uutta tietoa. Kyse ei ole valinnasta näiden kahden opetusnäkemyksen välillä vaan niiden älykkäästä yhteensovittamisesta.

UUSIN opsimme - erityisesti työtapojen osalta- kuvaa tapaa, jolla oppilas rakentaa omaa tietämystään siis omia näkemyksiään. Tuo kuvaus  tukee nimenomaan uuden tiedon rakentamista. Samalla opsista on photoshopattu pois perinteinen opettaminen. Uusi opsimme hyljeksii -syystä jota en ymmärrä-  sitä vuosisatojen  aikana kertynyttä kokemustietoa  kuinka vanha traditio omaksutaan: painetaan mieleen ja ymmärretään.  Oma näkemykseni on, että vanhan tradition omaksumisen osalta yksi kehittyneimmistä ja edelleen käyttökelpoisista malleista oli  professori Yrjö Engeströmin 1980-luvulla esittämä täydellisen oppimisen malli.

JAKO vanhanaikaiseen ja uudenaikaiseen opetuksen on triviaali yksinkertaistus. Edelleen tärkeimmät asiat on opetettava vaikka korvasta vetäen - Jukka Sarjalaa siteeraten- mutta jotta luomme lapsillemme ja nuorillemme edellytykset selvitä huikean nopeasti muuttuvassa maailmassa,  se ei riitä. Meidän on opetettava myös, kuinka kokonaan uusi tieto syntyy.

EI ole kahta ainoaa yksin oikeaa totuutta oppimisesta. Ne ovat totta vain yhdessä ja yhtä aikaa.

1 kommentti:

Lauri Jäntti kirjoitti...

Kannatan useampaa "totuutta" ja niiden rinnakkaiseloa. Tässä yksi ajatus traditioiden yhdistämiseen. Veli-Matti Toivonen löysi seuraavanlaisen tavan kuvata oppimista muutama vuosi sitten mallittaessaan huipputason koripallonpelaajia. Hän tunnisti viisi eri ”areenaa”, joissa kehittyminen tapahtuu:

1. Perusasioiden oppiminen (perinteinen opetus tai valmennus). Valmentaja/opettaja ohjeistaa tekemisen ja antaa siitä palautetta.
2. Oma harjoittelu ja pohdinta (omaehtoista, itsenäistä ja luovaa itsensä kehittämistä). Syntyy omia tapoja tehdä asioita.
3. Yhteinen pohdinta valmentajan/opettajan kanssa, mikä veisi asioita eteenpäin (ei siis valmentajan näkemyksen mukaista ohjeistusta ja palautetta, vaan yhteistä, tasa-arvoista pohdintaa).
4. Harjoittelu vertaisten kanssa yhdessä (toinen toisiltaan oppiminen, kokeillen, ideoiden ja ajatuksia vaihtaen).
5. Kokeneen pelaajan apu opastamisessa oleellisten asioiden äärelle (initiaatio). Joskus itse pelannut valmentaja saattaa aikaisemmasta kokemuksestaan riippuen pystyä tähän, mutta todennäköisesti vanhempi, kokenut, vielä pelaava huippupelaaja pystyy auttamaan parhaiten.

Kaikissa areenoissa on innostava konteksti: peli ja siinä kehittyminen. Ensimmäistä kohtaa lukuunottamatta edetään pelaajan ehdoilla. Viidennessä kohdassa pelaajaa johdatellaan yhteisten kokemusten kautta huomaamaan merkityksellisiä asioita. Hiljainenkin, sanoilla ilmaisematon tieto saa tällöin mahdollisuuden siirtyä. Motivaation ja innostuksen kannalta olisi hyödyllistä, että ensimmäisessä kohdassa rajoituttaisiin vain välttämättömien perusedellytysten luomiseen. Tämän jälkeen annettaisiin tilaa luontaisille etenemisen tavoille.

Entä jos ajattelisimme elämää pelinä, jossa oppiminen tapahtuisi edellä mainituilla viidellä areenalla?

Perinteinen opetus huolehtiikin ensimmäisestä areenasta, mutta ehkä jo liiankin ”hyvin”. Nykykoulussa opitaan (vai opitaanko vielä?) paljon ns. kuollutta tietoa, joka muistetaan ja opitaan ymmärtämään sellaisella tavalla, että kysymyksiin osataan vastata, mutta sitä ei välttämättä osata soveltaa mihinkään hyödylliseen.

Toinen yllämainituista areenoista (oma harjoittelu ja pohdinta) on elämässä automaattisesti mukana. Koulussa tapahtuva monipuolinen ”altistaminen” erilaisille valinnaisille oppiaineille toisi todennäköisesti sille vielä nykyistä paremmat edellytykset.

Kolmas areena (yhteinen pohdinta valmentajan kanssa) voisi olla coaching-taitoisten opojen ominta aluetta, mutta toivottavasti myös opettajien. Opettajien haasteena saattaa kuitenkin olla muuntautuminen ykkösareenalla toimivasta auktoriteetista kolmosareenalla tarvittavaksi tasa-arvoiseksi, kuuntelevaksi ja kysyväksi valmentajaksi (aikapulan ja kaikkien muiden velvollisuuksien lisäksi).

Neljäs areena (harjoittelu vertaisten kanssa) lienee olemassa yhteisöllistä oppimista soveltavissa kouluissa. Suurempi valinnaisuus saattaisi johtaa suurempaan innostukseen valituilla alueilla ja sitä kautta parempiin oppimistuloksiin.

Viides areena (kokeneemman osaajan apu) olisi hienoa olla käytössä silloin, kun intohimoa ja kutsumusta omalle alueelle on löytymässä. Tässä erilaiset mentoriverkostot olisivat arvokkaita. Perusteellinen kuvaus tästä initiaation areenasta löytyy Totte Vadénin ja Veli-Matti Toivosen kirjasta ”Matka toistensa luo” (2013) (s. 88-93).

Toivosen mallittamat pelissä kehittymisen viisi areenaa saattaisivat siis sopia laajemminkin elämään. Perustaidot, oma pohdinta ja valmennuksellinen tuki auttavat pääsemään erityisasiantuntijuutta kehittävään yhteisöön, sitä kautta huippuammattilaisten ”iholle” ja lopulta omaan huippuammattilaisuuteen.

Voisikohan tässä joukkuepelaamisen areenamallissa olla ideoita laajemminkin oppimisen malliksi? Tai enkö vain ole huomannut, että näinhän siellä nykykoulussa juuri toimitaankin?