Koulujen kasvatusoppi

KUVA: Cleve, Z.J. (1886). Koulujen kasvatusoppi. Peruspiirteittäin esitti. Helsinki: G.W.Edlund

OLEN vaikuttunut. Cleven yli 400-sivuinen koulukasvatusoppi avaa vielä vuonna 2010 ikkunan koulunpitoon 150-200-vuotta sitten. Kun teos ilmestyi, Suomessa oli juuri syntynyt sekä kansa- että oppikoulujärjestelmät. Koulu oli palautettu valtion hoiviin kirkolta. Cleven iän tuolloin tietäen, kasvatusoppi välittää koulunpidon perinnettä ja sen taustalla olevaa olettamusperustaa ainakin 1800-luvun alkupuolelle saakka. Cleven kirja sivuaa kansakouluakin, mutta kyllä se pääasiassa kertoo opillisesta, ns. ylemmästä koulusta, erityisesti humanistisesta koulusta, jossa miehet opettivat poikia latinaksi.

KOULUN pidolla oli tuolloin totisesti ylevä tehtävä: edistää totuutta ja oikeutta. Cleve puhuu nimenomaan eettisistä kouluista. Koulun oli luotava nousevan sukupolven sivistykseen totuutta. Kohteena oli nuorison siveellinen elämä. Ennen koulua lapset olivat oloutuneet perheensä tapaan. Nyt tuohon tapaan pohjautuva siveellinen elämä oli saatava totuutta vastaavaksi. Koulu koetti saattaa totuuden ja tavan sopuun, perintötiedon ja järjen.

Tällaista koulun perustehtävää on lähes mahdoton ymmärtää tänään. Moniarvoisessa yhteiskunnassa kaikki käy. Koulu ei ole enää muuta yhteiskuntaa eettisempi? Eikä koulun tieto ole todempaa kuin kotien.

Koulu oli tuolloin ennen muuta sivistyslaitos. Koulun kasvatuksessa vaikuttava voima oli tosi tieto ja sen aikaansaama ajatus- ja toimintakyky. Tosi tiedon perustana oli tieteellinen tieto.

Koulun tehtävä ei ollut palvella kotia ja yhteiskuntaa. Koulu kyllä jalostutti ja kohotti perheen tapaa ja lisäsi kansalaisten toimimisvoimaa.

Tässä tärkeä tekijä oli tuki, joka saatiin sivistyskielestä. Cleve kirjoittaa ns. perustavasta kielestä (latinasta). Humanistisissa kouluissa haluttiin siirtää kaikki se paras, mitä ihmishenki oli aikaansaanut. Ja parhaat aikaansaanokset löytyivät antiikista. Tarkoitus oli harjoittaa sielunvoimia. Yhtä ainetta opetettiin kerrallaan ja perinpohjaisesti. Cleve ei selvästikään ole innostunut uuden ajan hyötyä etsivästä realikoulusta, jossa opetuskin annettiin äidinkielellä.

Luulen että tänään on erittäin vaikea ymmärtää humanistisen ja realikoulun taistelua. Myös peruskoulu selkeästi palvelee kotia (turvallinen hoitopaikka) ja yhteiskuntaa (kyllä sisältöjen valinnan tärkein kriteeri on klassisen sivistysidean sijasta käytännön elämän tarpeet).

Kurista

Yksi eniten minussa ajatuksia herättäneistä kirjan teemoista liittyy kuriin, koulun järjestykseen. Koulun elämä oli Cleven mukaan järjestettäävä siveellisyyden mukaan. Keinona oli kuri. Koulun kurinpidon oli oltava yhtä tarkka ja luotettava kuin sotilaskuri. Ankara järjestys oli koulun hedelmällisen toiminnan ehto. Miten tämä kasvatti siveellisyyttä? Lapsi oppi hillitsemään vallattomuutensa, voittamaan itsensä.

Onko tästä enää mitään jäljellä? Olemme luopuneet kurista, koska sille ei ole maallistuneessa yhteiskunnassa ylevöittävää perustetta. Lapsi ajatellaan sellaisenaan hyväksi. Itsekkyyttä (tai perisyntiä ei ole tarvetta kukistaa)?

Kurinpidon tarkoitus oli tavan muodostaminen ja vahvistaminen. Kaiken pitää koulussa käydä kuin kellonkone. Luokan mielialan tuli olla tyyni ja totinen. Koulu ei saanut huvittaa eikä kyllästyttää oppilaita. Kaiken piti tapahtua komennoista.

Hyvä kuri oli sitä, että koululle määrättyä järjestystä pidettiin voimassa. Järjestystä oli pidettävä silmällä. Opettajan oli heti oikaistava, jos jokin oli vinossa. Käytössä oli mm. huomautus, neuvonta ja rangaistus. Rangaistuksia olivat mm. varotus, muistuttaminen, nuhtelu ja kurittavat toimenpiteet: muista eristäminen, vapauden rajoittaminen, ruumiillisen tuskan tuottaminen ja erottaminen. Vallattomuus oli palautettava vaikka väkivallalla. Nuorison mieli oli lannistettava silloinkin, kun se nousee opettajan mielivaltaa vastaan.

Ainakin 45-minuuttia ohjelman mukaan (samaa sanovat mamu-opettajat, joita koulutan) suomalaiskouluissa ei ole kuria. Oppilaat eivät tottele, eikä heidän kielenkäyttönsä ole kaunista. Mistä löytäisimme hyvälle käytökselle uskottavan perusteen, jollei Jumalaan enää saa vedota.

Kumppanuus

Toinen minua erityisesti kiinnostanut teema oli kumppanuus. Cleve tarkoitti sillä oppilaitten keskinäisiä suhteita. Hän piti tätä kumppanuutta melkein yhtä tärkeänä kuin opettajan ohjausta. Tämä kumppanuus auttaa parhaimmillaan oppilaita käsittelemään koulun antamia tietovaroja, koettaen saada ne sopimaan yhteen oman kokemuksensa kanssa. Tällainen yhteinen henkinen työ voi vapautta tavan vallasta.

Kumppanuudella on myös harhasuunnat. Niitä on mm. tyrannimainen mielivalta, jossa enemmistö pyrkii hallitsemaan vähemmistöä ja pennalismi. Kyseessä on toverielämän pilaantuminen, johon voi kuulua väärät ideaalit ja tottelemattomuus opettajia kohtaan ja jopa koko koulun järjestyksen vastustaminen.

Cleven mukaan tätä kumppanuutta on ohjattava kasvatusopillisesti.

Tämä kolahti. Luulen, että löysin ns. pedagogisen tetran hieman falskilta tuntuneelle "oppilaitten alakulttuurille" paremman käsitteen: kumppanuus ja sen ohjaaminen. Yes.

PALAAN Cleven ajatuksiin vielä tarkemmin muutaman viikon kuluttua.