Vallitsevan kasvatusajattelun kausien idea

KUULUN kasvatus-lehden aktiivilukijoihin. Itse asiassa olen kerännyt itselleni melkein kaikki vuodesta 1970 alkaen ilmestyneet lehdet. Lehdellä on myös nettisivut, joista tuoreimmat numerot löytyvät pdf-versioina, ja vähän vanhemmista numeroista juttujen tiivistelmät.

PARHAILLAAN hobbynani on taas kerran silmäillä koko lehtinippu läpi, tällä kertaa vahvistaakseni osaamistani kasvatuksen käsitemaailmasta. Ja on pakko kirjoittaa näin lauantai-aamun kunniaksi tuoreesta oivalluksesta, jonka sain uudelleen lukiessani kolmea artikkelia. Kyse on ideasta kasvatuksen vallitsevista ajattelutavoista ja niistä muodostuvista kasvatuksen kausista.

VALLITSEVAN KASVATUSAJATTELUN KAUSIEN IDEA

Kasvatusta voidaan ymmärtää kovin monin tavoin. Eri aikoina on puhuttu erilaista kasvatuskieltä ja annettu erilaisia kasvatusohjeita. Kasvatusajattelu ja -puhe ovat perustuneet vaihtuneeseen tausta-ajatteluun. Tutkimuksen keinoin on ollut mahdollista jäsentää tätä muutosta erilaisiin kasvatteluajattelun kausiin. Kullakin kaudella on ollut jokin vallitseva ajattelutapa, ja sen lisäksi muita. J.Tähtisen mukaan kausia on viisi, joista kaksi on ollut siirtymäkausia. Yksinkertaistan kausien kuvasta seuraavasti

1. Uskonnollisen kasvatusajattelun valtakausi (1600- 1890)

Uskonnolliset käsitykset ovat määrittäneet kasvatusta ainakin 1600-luvulta alkaen. Lasta tuli kasvattaa ensisijaisesti iankaikkisuutta, ei maallista elämää varten. Kasvatuksella pyrittiin tuhaduttamaan lapsen synnynnäinen synnillisyys ja istuttamaan tilalle hyvät tavat ja tottumukset. Niihin kuuluivat kuuliaisuus, tottelevaisuus, ahkeruus ja toimelaisuus. Laiskuus ja joutilaisuus olivat vakavia syntejä. Luonteen siveellista lujuutta haluttiin kehittää vastustamaan maallisia viettelyksiä.
Vanhemmilta edellytettiin kasvatatjina omaa aitoa uskoa, rakkautta lapsiin ja esimerkillistä elämää.Kasvatusvastuu oli suuri, sillä kasvattaja joutuisi aikanaan vastaamaan kasvatuksesta Jumalalle.

2. Lääketieteellisen kasvatusajattelun valtakausi (1920-1934)

Uskonnollinen kasvatusajattelu sai rinnalleen asteittain 1890-luvulta alkaen lääketieteellisen kasvatusajattelun. Se nousi valta-asemaan 1920-luvulla. Tuona ajanjaksoan kasvatuskirjallisuutta hallitsivat lääkärien kirjoittamat teokset ja artikkelit. Huomio kasvatuksessa siirtyy lapsen sielusta hänen fyysisen kehonsa hoitoon. Lapsen perushoito: lapsen oikea ravitseminen (rintamaito), ulkoiluttaminen, lapsen, vanhempien ja kodin hygieniasta huolehtiminen jne nousevat tärkeäksi osaksi lapsen kasvatusta ja hoitoa.

Tavoitteena on terveys ja hengissä pysyminen. Lääkärit suosittelivat kasvatuskeinina tarkoin määriteltyä päiväjärjestystä ja asiantuntijaohjeita, joita vanhempien tuli noudattaa tarkasti, jotta lapsi pysyisi hengissä.

Lääketieteellistä kasvatusajattelua on kutsuttu myös kasvatuksen medikalisaatioksi. Huomio on normaalissa ja normaalista poikkeaminen on kasvun häiriö,

3. Psykologisen kasvatusajattelun valtakausi (1955-)

Elämme yhä psykologisen kasvatusajattelun valtakautta. Tämän ajattelutavan juuret ovat jo antiikissa ja uudelleen 1900-luvun alussa. Psykologian piiriin kuuluu useita erilaisia traditioita, jotka ovat kukin tuoneet kasvatusajatteluun omia erikoispiirteitään.

• Psykoanalyyttinen psykologia (mm. Freud) paljasti lapsen seksuaalisuuden, ja väljensi mm. siisteyskasvatusta.
• Behavioristinen psykologia (mm. Pavlov, J.B. Watson, Skinner, Bandura) korosti kasvattajan tärkeää roolia ja nosti esiin vahvistamisen idean. Lapsi nähtiin ympäriston tuotteena.
• Ns. normatiivis-maturatiivinen psykologia nosti esiin lapsen luonnollisen kasvun ja syntymähyvyyden, suuntasi kasvatusta perushoitoon, turvallisuuden talaamiseen ja toimintamahdollisuuksien luomiseen. Se vapautti kasvattajia freudilaisuuden luomasta syyllisyydestä ja lääketieteellisen kasvatuksen tiukoista normaaliaikatauluista. Se uskoi terveeseen maalaisjärkeen ja kasvatamisen iloon.
• Humanistinen psykologia (mm. Maslow, Rogers) korosti lapsen luonnollista kasvua ja yksilöllisyyttä, lapsuuden ikäkauden itseisarvoisuutta, intentionaalisuutta, kykyä tietoisiin päätöksiin ja lapsen tasa-arvoa aikuisiin nähden. Lasta tuli kunnioittaa. Kasvaminen on oman minän rakentamista. Lapsella on huomion tarve. Myöneistä minäkuvaa ja Itsetuntoa tuli tukea. Kasvatuksessa tuli olla tilaa luovuudelle ja leikille.
• Kognitiivinen psykologia (J. Piaget, U. Neisser) kiinnitti huomiota tietämiseen ja ymmärtämiseen, lapsen kielelliseen ja kognitiiviseen kehitykseen, herkkyyskausiin ja opasti vanhempia tukemaan lapsen kehitystä näillä osa-alueilla mm. leikkituokioissa. Kognitiivisesta psykologiasta virta on vienyt ns. konstruktivistiseen psykologiaan, joissa tiedon synty ja prosessointi nähdään aikaisempaa mutkikkaampana.

Yhteistä psykologiselle kasvatusajattelulle on lapsen kehityksen näkeminen geneettisenä ja yksilöllisenä ilmiönä. Nyt vanhempien tehtäväksi tuli huolehta paitsi lapsen fyysisestä myös psyykkisestä kehityksestä ja hyvinvoinnista. Kasvatuksen olisi oltava lapsen kehitysvaiheen mukaista. Kasvatustavoitteeksi nousee lapsen koko terveen persoonallisuuden kehitys.

YHTEENVETOA KASVATUSAJATTELUSSA TAPAHTUNEISTA MUUTOKSISTA

• Kasvatustavoitteet ovat maallistuneet lapsen sielun vaalimisesta jopa pelastamisesta kokonaispersoonallisuuden hyvinvoinnista huolehtimiseen.
• Kuuliaisuuden ja sokean tottelevaisuuden tilalle kasvatustavoitteeksi on tullut yksilöllisyyttä, luovutta, itseohjautuvuutta...
• Yhden kaikkia koskevan ihanneihmisen kuvasta on siirrytty moniarvoiseen, erilaisuutta kunnioittavan ihanneihmisten kirjoon.
• Käsitys lapsesta on muuttunut perisynnin turmelemasta syntyään hyväksi.
• Ajatus kasvatuksesta pahan luonnon voittamisena on muuntunut luonnollisen kasvun toteutumisen tukemiseksi. Lapsen tahdon taivuttaminen on taittunut ajatukseksi lapsen luonnollisen kasvun ja kehityksen ja omien unelmien toteuttamisen tukemiseksi.
• Kasvatus on muuttunut yleisiin hyveisiin totuttamisesta lapsen valtaistamiseksi yksilölliseksi toimijaksi. Kasvatuksen lapsilähtöisyys on kasvanut kaiken aikaa. Lapsi on muuttunut kasvatuksen kohteesta kasvatuksen subjektiksi.
• Normaaliutta ei enää ylläpidetä pakolla, ankaralla kurituksella ja rankaisemisella, sitä ei ehkä enää lainkaan tavoitellakaan.
Käsitys suotavista kasvatusmenetelmistä on muuttunut. Kurituksen ja kivun tilalle on tullut motivointi mielihyvällä.
• Kaavamainen kasvatus on joustavoitunut.
• Lapselta vaaditusta kunnioittamisesta on siirrytty vaatimaan lapsen kunnioittamista.
• Kasvatuksen asiantuntijuus on siirtynyt kirkonmiehiltä lääkäreille, psykologeille, vanhemmille ja lopulta ehkä lapselle itselleen.

Se mikä on yhteistä kaikille kasvatusajattelun kausille on vaatimus kasvatuksellisesta rakkaudesta.

INNOSTUKSEN LÄHTEET

Husa, S. (1997). Vuoropuhelua ruumiillisesta kurituksesta. Kasvatus, 28(1), 73-89.
Tähtinen, J. (1992). Pikkulastenkasvatukseen liittyvien näkemysten muutokset Suomessa 1850-1989. Kasvatus, 23(3), 209-221.
Tähtinen, J. (1998). Taivuttavasta sopeuttavaan kasvatukseen- traditiosta ”elämän” pedagogiikkaan. Kirjallisuutta. Mika Ojutkangas 1997. Lapsuus ja auktoriteetti. Pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskenniemeen. Kasvatus, 29(1), 140- 142.