SUNNUNTAI HUOMENTA, hyvä päiväkirja. Pakko todeta heti aluksi, että hiukka harmittaa, että kellokoneistosi käy omia aikojaan. Nytkin on muka vielä lauantai ja klo 23 ja risat. Siis 11 tuntia myöhässä. Päiväkirjani asuu ilmeisesti jenkeissä.
TÄNÄ AAMUNA pohdin kahtaa teemaa. Ensin muutama asia turvallisesta iltapäivästä. Sitten Juha Siltalan luennosta Seinäjoella.
ENSI VIIKON torstai on jännittävä päivä aamusta alkaen. Minut on pyydetty pitämään 10 minuttin alustus alakoulujen harrastuskerhotoiminnasta kansallisen oppilaitten harrastustoiminnan mahdollisuuksia parantavan kansalaisliikkeen toiseen seminaariin. Puheenjohtajana on arkkipiispa itse. Pyyntö liittyy Espoon hahmotelmiin käynnistää Aurorassa kokeilu, jossa kustannusneutraalisuuden periaatetta kunnioittaen pyritään luomaan 3-6-luokkalaisille lapsille turvallinen iltapäivä.
VALMISTELEVA työryhmä piti perjantaina tämän vuoden ensimmäisen kokouksensa. Keskustelimme pitkään toisaalta volyymi- ja kohdennuskysymyksistä, toisaalta käytännön asiosta. Jos rahaa ei ole, onko realistista tavoitella edes yhtä kerhotuntia jokaiselle oppilaalle? Vai pitäisikö erityisesti etsiä käsiin syrjäytymisvaarassa olevat? Ja kuinka moni oppilas todella haluaa tulla iltapäiväkerhoihin? Käytännön kysymykset (tilat, ruokailu jne.) vaativat nekin vielä lisäselvittelyä.
SOVIMME, kuinka valmistelussa nyt edetään. Harrastuskerhojen tarpeen selvittely on Aurorassa jo aloitettu. Oppilasparlamentaarikot kyselevät asiaa parhaillaan luokissaan. Vanhemmille tehdään kysely helmikuussa. Maaliskuussa kartoitetaan sitten kolmannen sektorin, kunnan toimialojen ja eri oppilaitosten kiinnostus toimia kerhopalvelujen tarjoajana omalla alueellamme. Mm. Koti ja Koulu ry:llä olisi mahdollisuus anoa lääninhallitukselta rahaa harrastustoiminnan järjestämiseen (dl 28.2). Lautakuntaan hankesuunnitelma vietäisiin sitten toukokuussa tai kesäkuussa. Päätimme lisäksi tehdä opintomatkan Etelä-Sipoon kouluun juuri talviloman alla. Pyörää ei kannata keksiä joka paikassa uudestaan.
PÄIVÄN perushahmotus on säilynyt koko suunnitteluvaiheen syyskuussa esittämäni mukaisena. Näyttää siltä, että ratkaisussa todella kustannustehokas on iltapäivän vapaa "leikkikenttätoiminta".
KUVA: Lainattu Hgin yliopiston sivulta: www.helsinki.fi/historia/ images/siltala.jpg
PROFESSORI JUHA SILTALAN LUENTOON on pakko palata. Yksinäinen ratsastaja saapui mustissa vaatteissaan, tiedemies luennoi kuin runoilija tai kansankiihottaja, kosketti ja sai ajatuksia liikkeelle. Kuuntelen Siltalaa kuin bändiä, joka soittaa lempimusiikkiani, joka kerta vanhan ja tärkeän uudelleen raikkasti sovittaen ( vrt. Beatlesin "LOVE").
ANALYYSI oli jälleen teräksen kirkas. Keskiluokan syvenevän työpahoinvoinnin primus motor on ylikapasiteettikriisi, jota on yritetty 30 vuotta ratkaista. Kysyntää on yritetty lisätä. Kustannuksia on alennettu halventamalla työtä. Toiset on ajettu yli- toiset alitöihin. Tehostamisen malli on haettu prosessiteollisuudesta. Työ on standardisoitava niin, että sen osaa tehdä mahdollimman halvasti koulutettu työntekijä.
ANALYYSI on ihanan moralistinen. Pahan takana on pääoma. Pieni, pieni osa, prosentin kymmenesosa ihmisistä kahmii itselleen rikkaudet. He ovat globalisaation voittajat. Se ei enää sido pääomaa kiinteisiin rakennuksiin, henkilöstöön tms. Pääoma hakeutuu kaikkein tuottavimpaan kohtaan. Työvoiman on joustettava. Sitä on verkostoituminen. Palkkatyön pitkä myönteinen kehitys, jossa työ oli mahdollisuus toteuttaa itseään, taantuu palkkatyön alkumuodoksi päivätyöläisyydeksi. Nuoret ajetaan pätkätöihin. Syntyy alaluokka töihin, joilla ei ole tarkoituskaan elää.
ENNEN HYVINÄ AIKOINA palkkatyö oli eräänlaista pienomistajuutta. Ihminen omisti oman työnsä. Ammattiyhdistys piti huolta mm. irtisanomisen ehdoista. Akateemiset olivat aikaisemmin vapaan ammatin harjoittajia. Heidän työssään oli autonomiaa. Mahdollisuutta nauttia itse osaamisestaan.
130 vuotta kestänyt työajan lyheneminen on nyt kääntynyt laskuun myös akateemisilla aloilla. Keskiluokka tekee yhä pidempää päivää, juoksee pysyäkseen paikallaan. Työssä ei ole enää autonomiaa. Akateemiseenkin työhön tuodaan taylorismia ja fordismia (liukuhihnaa). Johtoideana on yksikkökustannusten pienentäminen ja skaalaedut kaikilla aloilla. Henkilökuntaa vähennetään. Tilalle palkataan kymmenittäin erilaisia laatupäälliköitä. Ihanteena on, että työtä tekevät vaihtuvat kädet monisatasivuisen laatuasiakirjan mukaan laadun varmistaen. Ja laatu tarkoittaa samanlaatuisuutta, McDonaldisaatiota, joka tuottaa kaikkialla maailmassa tasalaatuisia hampurilaisia. Asiantuntijatehtävistä tehdään prosessiteollisuutta, jossa huomio siirtyy tärkeästä (esim. opettamisesta) ihan muihin asiohin: raporttien kirjoittamiseen. Oleelliseksi nousee rakennusten lämmityskulujen tehostaminen. Lastentarhanopettajan, joka haluaisi lukea satua lapsille, onkin sepitettävä satua laatupäällikölle neliöiden käyttöasteesta.
Professionaalisuus on päinvastaista. Se on lupaa käyttää omaa harkintaa. Prosessiteollinen ajattelu vihaa professionaalisuutta. Löysät - harkintavalta- on otettava pois. On paradoksi, että kun kansakunta on koulutetumpi kuin koskaan ennen, johtava ohjausidelogia perustuu kouluttamattomien ihmisten johtamiseen kehitettyyn oppiin.
PISA-TULOSTEN takana on ammattikunta, joinka ammatti on yhä jotakuinkin vapaa. Opettajat tekevät oikeasti tärkeää työtä. Opettajan ammatin attraktio on siinä. Pieni palkka ei tunnu niinkauan kuin työstään saa tyydytystä.
SILTALAN mukaan Stalin oli suuri tayorismin ihailija. Kolhooseissa saavutettiin aina numerotavoitteet, mutta vilja mätäni. Ihmisiltä puuttui halu tehdä työtä. Syynä taylorismin menestykseen professori pitää julkisen johdon omaa näköalattomuutta. Se uskoo, että näennäismarkkinoilla luodaan markkinapainetta ottamaan löysät pois. Ei ihme, että alle 40-v opettajista puolet haaveilee jo siirtymistä muihin töihin. Yhä useampaa askarruttaa antamisen ja saamisen epäreilu vaihtosuhde,
STANDARDISOINNIN sijasta tarvitaan innovaatiivisuutta. Innovaatiopuhe on eliitin suosiossa. Mutta heidän tavallaan uusia ajatuksia ei synny. Tärkeitä kysymyksiä ovat, miten voin säilyttää itsenäisyyden ja kuulua joukkoon? Miten luoda yhteisen tekemisen imu? Miten luodaan prosessi, jossa Joku heittää idean ja idea rikastuu matkalla? Se onnistuu vain, kun Ihmiset eivät koe itseään uhatuiksi. Professionaalinen vapaus on sitä, että ihminen antaa enemmän kuin odotetaan.
Ammattieetosta ei voi olla ilman vapautta.
MAN IN BLACK on puhunut. Hän jaksaa käydä yksinäistä sotaansa taylorismia vastaan. Hän ei kutsu puheensa päätteeksi ihmisiä barrikaadeille. Muutaman johtoajatuksen hän jättää:
1. Älä sido puivan härän suuta (myös työntekijän on saatava osana hyödystä)
2. Panoksen ja palkkion suhde on saatava kohdalleen
3. Asiakkuuspuhe lopetettava. (Vanhemmat eivät ole asiakkaita. He ovat isiä ja äitejä, joiden tehtävänä on tukea opettajan aukotoriteettia- jos he ajatattelevat lapsensa parasta).
4. Luotetaan Työväkeen. Jossain voi olla laiskuri, mutta ei kannata polttaa (taylorismilla) koko riiheä yhden hiiren vuoksi.
TÄNÄ AAMUNA pohdin kahtaa teemaa. Ensin muutama asia turvallisesta iltapäivästä. Sitten Juha Siltalan luennosta Seinäjoella.
ENSI VIIKON torstai on jännittävä päivä aamusta alkaen. Minut on pyydetty pitämään 10 minuttin alustus alakoulujen harrastuskerhotoiminnasta kansallisen oppilaitten harrastustoiminnan mahdollisuuksia parantavan kansalaisliikkeen toiseen seminaariin. Puheenjohtajana on arkkipiispa itse. Pyyntö liittyy Espoon hahmotelmiin käynnistää Aurorassa kokeilu, jossa kustannusneutraalisuuden periaatetta kunnioittaen pyritään luomaan 3-6-luokkalaisille lapsille turvallinen iltapäivä.
VALMISTELEVA työryhmä piti perjantaina tämän vuoden ensimmäisen kokouksensa. Keskustelimme pitkään toisaalta volyymi- ja kohdennuskysymyksistä, toisaalta käytännön asiosta. Jos rahaa ei ole, onko realistista tavoitella edes yhtä kerhotuntia jokaiselle oppilaalle? Vai pitäisikö erityisesti etsiä käsiin syrjäytymisvaarassa olevat? Ja kuinka moni oppilas todella haluaa tulla iltapäiväkerhoihin? Käytännön kysymykset (tilat, ruokailu jne.) vaativat nekin vielä lisäselvittelyä.
SOVIMME, kuinka valmistelussa nyt edetään. Harrastuskerhojen tarpeen selvittely on Aurorassa jo aloitettu. Oppilasparlamentaarikot kyselevät asiaa parhaillaan luokissaan. Vanhemmille tehdään kysely helmikuussa. Maaliskuussa kartoitetaan sitten kolmannen sektorin, kunnan toimialojen ja eri oppilaitosten kiinnostus toimia kerhopalvelujen tarjoajana omalla alueellamme. Mm. Koti ja Koulu ry:llä olisi mahdollisuus anoa lääninhallitukselta rahaa harrastustoiminnan järjestämiseen (dl 28.2). Lautakuntaan hankesuunnitelma vietäisiin sitten toukokuussa tai kesäkuussa. Päätimme lisäksi tehdä opintomatkan Etelä-Sipoon kouluun juuri talviloman alla. Pyörää ei kannata keksiä joka paikassa uudestaan.
PÄIVÄN perushahmotus on säilynyt koko suunnitteluvaiheen syyskuussa esittämäni mukaisena. Näyttää siltä, että ratkaisussa todella kustannustehokas on iltapäivän vapaa "leikkikenttätoiminta".
KUVA: Lainattu Hgin yliopiston sivulta: www.helsinki.fi/historia/ images/siltala.jpg
PROFESSORI JUHA SILTALAN LUENTOON on pakko palata. Yksinäinen ratsastaja saapui mustissa vaatteissaan, tiedemies luennoi kuin runoilija tai kansankiihottaja, kosketti ja sai ajatuksia liikkeelle. Kuuntelen Siltalaa kuin bändiä, joka soittaa lempimusiikkiani, joka kerta vanhan ja tärkeän uudelleen raikkasti sovittaen ( vrt. Beatlesin "LOVE").
ANALYYSI oli jälleen teräksen kirkas. Keskiluokan syvenevän työpahoinvoinnin primus motor on ylikapasiteettikriisi, jota on yritetty 30 vuotta ratkaista. Kysyntää on yritetty lisätä. Kustannuksia on alennettu halventamalla työtä. Toiset on ajettu yli- toiset alitöihin. Tehostamisen malli on haettu prosessiteollisuudesta. Työ on standardisoitava niin, että sen osaa tehdä mahdollimman halvasti koulutettu työntekijä.
ANALYYSI on ihanan moralistinen. Pahan takana on pääoma. Pieni, pieni osa, prosentin kymmenesosa ihmisistä kahmii itselleen rikkaudet. He ovat globalisaation voittajat. Se ei enää sido pääomaa kiinteisiin rakennuksiin, henkilöstöön tms. Pääoma hakeutuu kaikkein tuottavimpaan kohtaan. Työvoiman on joustettava. Sitä on verkostoituminen. Palkkatyön pitkä myönteinen kehitys, jossa työ oli mahdollisuus toteuttaa itseään, taantuu palkkatyön alkumuodoksi päivätyöläisyydeksi. Nuoret ajetaan pätkätöihin. Syntyy alaluokka töihin, joilla ei ole tarkoituskaan elää.
ENNEN HYVINÄ AIKOINA palkkatyö oli eräänlaista pienomistajuutta. Ihminen omisti oman työnsä. Ammattiyhdistys piti huolta mm. irtisanomisen ehdoista. Akateemiset olivat aikaisemmin vapaan ammatin harjoittajia. Heidän työssään oli autonomiaa. Mahdollisuutta nauttia itse osaamisestaan.
130 vuotta kestänyt työajan lyheneminen on nyt kääntynyt laskuun myös akateemisilla aloilla. Keskiluokka tekee yhä pidempää päivää, juoksee pysyäkseen paikallaan. Työssä ei ole enää autonomiaa. Akateemiseenkin työhön tuodaan taylorismia ja fordismia (liukuhihnaa). Johtoideana on yksikkökustannusten pienentäminen ja skaalaedut kaikilla aloilla. Henkilökuntaa vähennetään. Tilalle palkataan kymmenittäin erilaisia laatupäälliköitä. Ihanteena on, että työtä tekevät vaihtuvat kädet monisatasivuisen laatuasiakirjan mukaan laadun varmistaen. Ja laatu tarkoittaa samanlaatuisuutta, McDonaldisaatiota, joka tuottaa kaikkialla maailmassa tasalaatuisia hampurilaisia. Asiantuntijatehtävistä tehdään prosessiteollisuutta, jossa huomio siirtyy tärkeästä (esim. opettamisesta) ihan muihin asiohin: raporttien kirjoittamiseen. Oleelliseksi nousee rakennusten lämmityskulujen tehostaminen. Lastentarhanopettajan, joka haluaisi lukea satua lapsille, onkin sepitettävä satua laatupäällikölle neliöiden käyttöasteesta.
Professionaalisuus on päinvastaista. Se on lupaa käyttää omaa harkintaa. Prosessiteollinen ajattelu vihaa professionaalisuutta. Löysät - harkintavalta- on otettava pois. On paradoksi, että kun kansakunta on koulutetumpi kuin koskaan ennen, johtava ohjausidelogia perustuu kouluttamattomien ihmisten johtamiseen kehitettyyn oppiin.
PISA-TULOSTEN takana on ammattikunta, joinka ammatti on yhä jotakuinkin vapaa. Opettajat tekevät oikeasti tärkeää työtä. Opettajan ammatin attraktio on siinä. Pieni palkka ei tunnu niinkauan kuin työstään saa tyydytystä.
SILTALAN mukaan Stalin oli suuri tayorismin ihailija. Kolhooseissa saavutettiin aina numerotavoitteet, mutta vilja mätäni. Ihmisiltä puuttui halu tehdä työtä. Syynä taylorismin menestykseen professori pitää julkisen johdon omaa näköalattomuutta. Se uskoo, että näennäismarkkinoilla luodaan markkinapainetta ottamaan löysät pois. Ei ihme, että alle 40-v opettajista puolet haaveilee jo siirtymistä muihin töihin. Yhä useampaa askarruttaa antamisen ja saamisen epäreilu vaihtosuhde,
STANDARDISOINNIN sijasta tarvitaan innovaatiivisuutta. Innovaatiopuhe on eliitin suosiossa. Mutta heidän tavallaan uusia ajatuksia ei synny. Tärkeitä kysymyksiä ovat, miten voin säilyttää itsenäisyyden ja kuulua joukkoon? Miten luoda yhteisen tekemisen imu? Miten luodaan prosessi, jossa Joku heittää idean ja idea rikastuu matkalla? Se onnistuu vain, kun Ihmiset eivät koe itseään uhatuiksi. Professionaalinen vapaus on sitä, että ihminen antaa enemmän kuin odotetaan.
Ammattieetosta ei voi olla ilman vapautta.
MAN IN BLACK on puhunut. Hän jaksaa käydä yksinäistä sotaansa taylorismia vastaan. Hän ei kutsu puheensa päätteeksi ihmisiä barrikaadeille. Muutaman johtoajatuksen hän jättää:
1. Älä sido puivan härän suuta (myös työntekijän on saatava osana hyödystä)
2. Panoksen ja palkkion suhde on saatava kohdalleen
3. Asiakkuuspuhe lopetettava. (Vanhemmat eivät ole asiakkaita. He ovat isiä ja äitejä, joiden tehtävänä on tukea opettajan aukotoriteettia- jos he ajatattelevat lapsensa parasta).
4. Luotetaan Työväkeen. Jossain voi olla laiskuri, mutta ei kannata polttaa (taylorismilla) koko riiheä yhden hiiren vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti