KUN NYT tässä päästiin vauhtiin arviointi-teemasta, ajattelin laittaa sytykkeeksi ESSE-lehdessä joulukuussa julkaistun Anita Järvisalon jutun oppilaiden itsearvioinnista. Jutussa on haastateltu mm. minua.
Rasti ruutuun:
MITEN TÄNÄÄN KOULUSSA OPIN?
Ekaluokkalaisen äidin huoli kasvaa kasvamistaan, kun lapsen ensimmäinen kouluarviointi joulun alla lähestyy. Minkälaisin mittarein lasta oikein haarukoidaan? Ja ihan pakkoko sen on itsekin itseään jo arvioida? Huolestunut äiti päättää tivata asiaa niin tavallisesta peruskoulusta, Espoon kristillisestä koulusta kuin Espoon Steinerkoulustakin.
Kyllähän äiti-ihminen sen tietää, että ukko Gygnaeuksen kansakoulusta ja pelkästään omastakin peruskoulusta on tultu aimo matka. Keskustelua numeroarvioinnin korvaamisesta sanalliseen tuskin enää muistetaan. Ensimmäisissä todistuksissa ei enää vuosikausiin ole pönöttäneet pelkät kylmät numerot. Espoolaiskodeissakin opettajan sanalliset, vanhemmillekin perustellut, arviot soljuivat todistuksissa aina viidenteen luokkaan asti. Tosin osassa kouluista sanalliset todistukset ovat asteikollisia. Ja kaikki sen tietävät: lapset osaavat muuttaa rastit mielessään numeroiksi.
Suurin kummajainen äidille onkin tämä uusi itsearviointi. Se jos mikä herättää ahdistusta. Jo sana itsessään kuulostaa sen verran tehoyhteiskunnan työkalulta, että asiasta on otettava selvää. Eivätkö opettajat enää pysy lestissään? Tuotettako minun lapsestani tässä ollaan preppaamassa, haloo? Narsistien sukupolviko tässä on hiljalleen viilautuu...
LIIAN RASKAS VASTUU?
Huolestunut äiti on omat kasvatus- ja elämänfilosofiakirjansa lukenut. Hänellä on selkeä näkemys: itsearviointi sälyttää lapselle sellaista vastuuta, joka ei hänelle vielä kuulu! Eikö lapsen tulisi saada olla rauhassa oppilaan roolissa ensimmäiset luokat, ja itsearvioinnin paikka tulee vasta yläkoulussa ja lukiossa? Tätä hän lähtee tivaamaan kolmesta eri koulusta.
Auroran koulun rehtori Martti Hellström ehättää vastaamaan ensin.
”On ihan oikein, että oppilaan roolia halutaan muuttaa aktiivisemmaksi. Oppilaiden pitäisi päästä aikaisempaa enemmän vaikuttamaan koulutyöhön. Uuden opetussuunnitelman mukaan oppilaita pitäisi alkaa totuttaa itse- ja vertaisarviointiin ihan ekaluokasta alkaen. Taitoa arvioida omia tuotoksia ja omaa käyttäytymistä pidetään tärkeänä oppimisen taitona. ”
Maarit Laakkonen Espoon kristillisestä koulusta on samoilla linjoilla Hellströmin kanssa. Sen sijaan Espoon steinerkoulun opettaja Riitta Vermilä katsoo asiaa tyystin toisesta vinkkelistä. Hän kertoo, että steinerkoulussa itsearviointi päästetään oraalle vasta ylemmillä luokilla. Silloinkin opettaja miettii tarkkaan miten ja milloin aloitetaan. Steinerkouluissa jopa sanallisia arviointeja odotetaan neljänteen luokkaan asti. Numerot tulevat mukaan vasta kahdeksannella, silloinkin sanallisen arvioinnin lisukkeeksi.
”Pedagogiikkamme yksi ydinajatus on, että lapsi saa elää mahdollisimman pitkään lapsuuden huoletonta kulta-aikaa, myös koulun ensimmäiset vuodet. Emme halua herättää liikaa tietoisuutta omasta itsestä ja menestymisestä. Lasta ikään kuin kannetaan turvallisesti, eikä hänen tarvitse ottaa vastuuta sellaisesta mikä kuuluu aikuiselle.”
TUKUTTAIN NARSISTEJA?
No niin!Tästä huolestunut äiti-ihminen saa vettä myllyynsä: alakoululainenhan on vasta 7-11-vuotias! Eikö se ilmennä jo suoristusyhteiskuntaa puhtaimmillaan, että kaikkein pienimmätkin ohjataan tarkkailemaan menestymistään? Lapsestahan tulee tuote! Tällainen itsensä tarkkailu ruokkii silkkaa narsismia!
Narsismin puhkeamista ei Hellström eikä Laakkonen jaksa pelätä. Päinvastoin. Tässä ollaan itsetunnon asialla.
”Itsearvioinnissa myös keskustellaan oppilaan kanssa. Oppilaan on tärkeätä saada runsaasti positiivista palautetta onnistuneesta työstä sekä kriittistä palautetta silloin, kun parannettavaa jollain kohdin on. Tämä osaltaan vahvistaa terveen ja realistisen itsetunnon kehittymistä, Laakkonen perustelee.
”Eikä itsearvioinnin ideana ainakaan meillä ole arvioida erityisesti itseä vaan itse koulutyötä ja omaa tapaa käydä koulua”, Hellström vahvistaa. Hän kertoo, että arvostelu on kaiken kaikkiaan monitasoista:
”Tänä jouluna yksi luokistamme kokeilee vanhempien toiveesta välitodistuksen korvaamista arviointikeskustelulla, jossa on läsnä oppilas, vanhemmat ja opettaja.”
KESKUSTELULLE SIJAA
Laakkonen korostaa, että itsearviointia toteutetaan ensimmäisestä luokasta alkaen oppilaan ikätasoa vastaavalla tavalla. Se voi olla esimerkiksi keskustelua 'Mikä mielestäsi on onnistunutta tässä työssä, mitä olisit halunnut tehdä paremmin?' Käytännössä itsearviointia harjoitellaan aika ajoin myös erilaisilla lomakkeilla.
”Esimerkiksi meidän 6-luokkalaisten SixMix-kokeilussa itsearviointi on tärkeä osa yhteissuunnittelua. Opettajat ottavat oppilaiden kokemukset huomioon seuraavan jakson projekteja suunnitellessa, Hellström kertoo.
Steinerkoulussa ei lomakkeita juuri näe. Niiden sijasta keskusteluihin on aina varattu erityisen paljon aikaa niin oppilaan kuin tämän vanhempien kanssa.
”Toki säädöksiä itsearvioinnin käytöstä meilläkin noudatetaan, mutta vapaus sen toteuttamiseen on suurempi. Opettajalla on aina tuntosarvet herkkänä, mikä on otollisin keino toteuttaa itsearviointia. Suorituskeskeisyyttä vältetään tietoisesti, ihmistä kasvatetaan ikään kuin kohti itseään. ”
KODIN EVÄÄT
Äidin huoli on vähän laantunut. Koulujen tarkoitusperät ovat hyvät, menetelmät pedagogisesti tarkoin perusteltuja. Koulupsykologin kannankin hän olisi kuitenkin vielä asiaan tahtonut, mutta ei onnistunut yhtäkään tavoittamaan.
Kaikesta huolimatta äiti ei edelleenkään ole tyystin vakuuttunut itsearvioinnin tarpeellisuudesta alaluokilla. Hänestä itsearviointiin kätkeytyy pienoinen piilo-opetussuunnitelma, jota ei länsimaisen kasvatusalan ammattilaisetkaan aina näe: analysoi, tarkista, kontrolloi. Mitä muuta se tarkoittaa kuin lapsuuden lyhenemistä, leikkivuosien hiipumista? Ja juuri leikki on se, mihin äiti on oppinut uskomaan: hyvistä leikkijöistä kasvaa hyviä oppilaita, opiskelijoita, työntekijöitä, äitejä, isejä.
Ja mielestään tärkeimmänkin äiti on sittenkin jo oppinut: kotoahan ne tärkeimmät eväät lapsen reppuun pakataan! Hyvä ihminen tästä lapsesta tulee. Kaikin puolin kiitettävä.
Rasti ruutuun:
MITEN TÄNÄÄN KOULUSSA OPIN?
Ekaluokkalaisen äidin huoli kasvaa kasvamistaan, kun lapsen ensimmäinen kouluarviointi joulun alla lähestyy. Minkälaisin mittarein lasta oikein haarukoidaan? Ja ihan pakkoko sen on itsekin itseään jo arvioida? Huolestunut äiti päättää tivata asiaa niin tavallisesta peruskoulusta, Espoon kristillisestä koulusta kuin Espoon Steinerkoulustakin.
Kyllähän äiti-ihminen sen tietää, että ukko Gygnaeuksen kansakoulusta ja pelkästään omastakin peruskoulusta on tultu aimo matka. Keskustelua numeroarvioinnin korvaamisesta sanalliseen tuskin enää muistetaan. Ensimmäisissä todistuksissa ei enää vuosikausiin ole pönöttäneet pelkät kylmät numerot. Espoolaiskodeissakin opettajan sanalliset, vanhemmillekin perustellut, arviot soljuivat todistuksissa aina viidenteen luokkaan asti. Tosin osassa kouluista sanalliset todistukset ovat asteikollisia. Ja kaikki sen tietävät: lapset osaavat muuttaa rastit mielessään numeroiksi.
Suurin kummajainen äidille onkin tämä uusi itsearviointi. Se jos mikä herättää ahdistusta. Jo sana itsessään kuulostaa sen verran tehoyhteiskunnan työkalulta, että asiasta on otettava selvää. Eivätkö opettajat enää pysy lestissään? Tuotettako minun lapsestani tässä ollaan preppaamassa, haloo? Narsistien sukupolviko tässä on hiljalleen viilautuu...
LIIAN RASKAS VASTUU?
Huolestunut äiti on omat kasvatus- ja elämänfilosofiakirjansa lukenut. Hänellä on selkeä näkemys: itsearviointi sälyttää lapselle sellaista vastuuta, joka ei hänelle vielä kuulu! Eikö lapsen tulisi saada olla rauhassa oppilaan roolissa ensimmäiset luokat, ja itsearvioinnin paikka tulee vasta yläkoulussa ja lukiossa? Tätä hän lähtee tivaamaan kolmesta eri koulusta.
Auroran koulun rehtori Martti Hellström ehättää vastaamaan ensin.
”On ihan oikein, että oppilaan roolia halutaan muuttaa aktiivisemmaksi. Oppilaiden pitäisi päästä aikaisempaa enemmän vaikuttamaan koulutyöhön. Uuden opetussuunnitelman mukaan oppilaita pitäisi alkaa totuttaa itse- ja vertaisarviointiin ihan ekaluokasta alkaen. Taitoa arvioida omia tuotoksia ja omaa käyttäytymistä pidetään tärkeänä oppimisen taitona. ”
Maarit Laakkonen Espoon kristillisestä koulusta on samoilla linjoilla Hellströmin kanssa. Sen sijaan Espoon steinerkoulun opettaja Riitta Vermilä katsoo asiaa tyystin toisesta vinkkelistä. Hän kertoo, että steinerkoulussa itsearviointi päästetään oraalle vasta ylemmillä luokilla. Silloinkin opettaja miettii tarkkaan miten ja milloin aloitetaan. Steinerkouluissa jopa sanallisia arviointeja odotetaan neljänteen luokkaan asti. Numerot tulevat mukaan vasta kahdeksannella, silloinkin sanallisen arvioinnin lisukkeeksi.
”Pedagogiikkamme yksi ydinajatus on, että lapsi saa elää mahdollisimman pitkään lapsuuden huoletonta kulta-aikaa, myös koulun ensimmäiset vuodet. Emme halua herättää liikaa tietoisuutta omasta itsestä ja menestymisestä. Lasta ikään kuin kannetaan turvallisesti, eikä hänen tarvitse ottaa vastuuta sellaisesta mikä kuuluu aikuiselle.”
TUKUTTAIN NARSISTEJA?
No niin!Tästä huolestunut äiti-ihminen saa vettä myllyynsä: alakoululainenhan on vasta 7-11-vuotias! Eikö se ilmennä jo suoristusyhteiskuntaa puhtaimmillaan, että kaikkein pienimmätkin ohjataan tarkkailemaan menestymistään? Lapsestahan tulee tuote! Tällainen itsensä tarkkailu ruokkii silkkaa narsismia!
Narsismin puhkeamista ei Hellström eikä Laakkonen jaksa pelätä. Päinvastoin. Tässä ollaan itsetunnon asialla.
”Itsearvioinnissa myös keskustellaan oppilaan kanssa. Oppilaan on tärkeätä saada runsaasti positiivista palautetta onnistuneesta työstä sekä kriittistä palautetta silloin, kun parannettavaa jollain kohdin on. Tämä osaltaan vahvistaa terveen ja realistisen itsetunnon kehittymistä, Laakkonen perustelee.
”Eikä itsearvioinnin ideana ainakaan meillä ole arvioida erityisesti itseä vaan itse koulutyötä ja omaa tapaa käydä koulua”, Hellström vahvistaa. Hän kertoo, että arvostelu on kaiken kaikkiaan monitasoista:
”Tänä jouluna yksi luokistamme kokeilee vanhempien toiveesta välitodistuksen korvaamista arviointikeskustelulla, jossa on läsnä oppilas, vanhemmat ja opettaja.”
KESKUSTELULLE SIJAA
Laakkonen korostaa, että itsearviointia toteutetaan ensimmäisestä luokasta alkaen oppilaan ikätasoa vastaavalla tavalla. Se voi olla esimerkiksi keskustelua 'Mikä mielestäsi on onnistunutta tässä työssä, mitä olisit halunnut tehdä paremmin?' Käytännössä itsearviointia harjoitellaan aika ajoin myös erilaisilla lomakkeilla.
”Esimerkiksi meidän 6-luokkalaisten SixMix-kokeilussa itsearviointi on tärkeä osa yhteissuunnittelua. Opettajat ottavat oppilaiden kokemukset huomioon seuraavan jakson projekteja suunnitellessa, Hellström kertoo.
Steinerkoulussa ei lomakkeita juuri näe. Niiden sijasta keskusteluihin on aina varattu erityisen paljon aikaa niin oppilaan kuin tämän vanhempien kanssa.
”Toki säädöksiä itsearvioinnin käytöstä meilläkin noudatetaan, mutta vapaus sen toteuttamiseen on suurempi. Opettajalla on aina tuntosarvet herkkänä, mikä on otollisin keino toteuttaa itsearviointia. Suorituskeskeisyyttä vältetään tietoisesti, ihmistä kasvatetaan ikään kuin kohti itseään. ”
KODIN EVÄÄT
Äidin huoli on vähän laantunut. Koulujen tarkoitusperät ovat hyvät, menetelmät pedagogisesti tarkoin perusteltuja. Koulupsykologin kannankin hän olisi kuitenkin vielä asiaan tahtonut, mutta ei onnistunut yhtäkään tavoittamaan.
Kaikesta huolimatta äiti ei edelleenkään ole tyystin vakuuttunut itsearvioinnin tarpeellisuudesta alaluokilla. Hänestä itsearviointiin kätkeytyy pienoinen piilo-opetussuunnitelma, jota ei länsimaisen kasvatusalan ammattilaisetkaan aina näe: analysoi, tarkista, kontrolloi. Mitä muuta se tarkoittaa kuin lapsuuden lyhenemistä, leikkivuosien hiipumista? Ja juuri leikki on se, mihin äiti on oppinut uskomaan: hyvistä leikkijöistä kasvaa hyviä oppilaita, opiskelijoita, työntekijöitä, äitejä, isejä.
Ja mielestään tärkeimmänkin äiti on sittenkin jo oppinut: kotoahan ne tärkeimmät eväät lapsen reppuun pakataan! Hyvä ihminen tästä lapsesta tulee. Kaikin puolin kiitettävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti