ENTINEN kirjastoeläkeläinen sai pyynnön tehdä kirjan espoolaisista kirjastoista. Hän haastatteli 34:ää muuta eläkeläistä/pian eläkkeelle siirtyvää kirjasto- työntekijää. Syntyi heidän kokemuksiaan esittelevä teos:
Haastateltavat kertovat kukin omista kirjastoistaan, kirjastotyöstä, sen iloista ja ongelmistakin. Samalla piirtyy kuva julkisen kirjastotoiminnan melkoisesta kehitystarinasta. Lukemani perusteella jaan sen neljään eri jaksoon:
1. 1800-luvun alkuaihio.
2. Maalaiskirjastovaihe.
3. Nykyaikaisen kirjaston vaihe ja
4. Kirjasto monimuotopalveluna.
1. 1800 - luvun alkuaihio
Espoolaiskartanoissa on hyvinkin ollut yksityisiä kirjastoja jovarhain, mutta lainakirjasto syntyy tänne 1860- luvulla. Itse asiassa niitä syntyi kaksi. Molemmat olivat ruotsinkielisiä. Aurora Karamzinilla oli Träskändassa noin 200 niteen lainakirjasto. Kuinka kauan tämä kirjasto toimi, siitä ei ole varmaa tietoa.
Toisen perusti pastori Elias Wilhelm Stadius vuosina 1859- 1867 ehkä kirkon tiloihin. Vuonna 1869 kuntakokous vahvisti tälle kirjastolle säännöt. Toiminnasa tuli näin virallisempaa kuin muualla. Vuonna 1873 kirjasto siirtyi Lagstadin koululle, ja opettaja Blomberg toimi sen palkattomana hoitajana. Kirjat saatiin lahjoituksina. Merkittävä hyväntekijä oli salaneuvos Axel Ludvig (von) Born, jonka lahjoitusten ansioista kirjaston kokoelma kasvoi 300 niteeseen 1875 mennessä. Kirjastossa oli hyödyllisiä tietokirjoja ja 100 niteen kokoelma lastenkirjallisuuttakin. Muualta löysin tiedon, että Espoossa kirjaston käyttö oli
alusta alkaen maksutonta; Kirjaston toiminta perustui hyväntekeväisyyteen eli kirjat tulivat kokoelmaan lahjoituksina ja työ tehtiin palkatta.
2. Maalaiskirjastovaihe
Kirjasto toimi näin yksityisenä laitoksena noin 60 vuotta. Vuonna 1922 astui voimaan kirjastolaki, joka lupasi kunnille valtionapua kirjastoon. Nyt kirjastosta kunnallinen, ruotsinkielinen laitos, johon kuitenkin kuului Leppävaaran suomenkielinen piirikirjasto ns. kantakirjastona. Kirjasto toimi Albergan suomenkielisellä kansakoululla, ja sen kokoelma oli kokonaan suomenkielinen. Konkreetisti kirjasto tarkoitti alakansakoulun eteisaulan kahta kirjakaappia, josta kirjakaapit myöhemmin siirrettiin koulun voimistelusaliin.
Toinen suomenkielinen piirikirjasto käynnistyi sekin 1920-luvulla Kauklahdessa. Kauklahteen tiilitehtaalle oli tullut paljon suomenkielisiä työläisiä, ja tiilitehdas antoi huoneiston käyttöön.
Lahnuksessa oli lisäksi lainausasema. Lainausasema tarkoitti muutamien kymmenien kirjojen kirjalaatikoita.
Vuonna 1937 perustettiin itsenäinen suomenkielinen kirjastolaitos ja sille oma lautakunta.
Sotien jälkeen kirjastolaitoksen toiminta vilkastui. Uusia piirikirjastoja perustettiin. Viherlaakso sai sellaisen vuonna 1941, Matinkylä-Olari vuonna 1949, Laajalahti vuonna 1953 ja Tapiola vuonna 1958.
Myös lainausasemien määrä kasvoi. Monet niistä toimivat edelleen koulujen tiloissa.
Vuonna 1955 suomalainen kantakirjasto muutti kansakoululta Leppävaaran uuteen terveystaloon. Kirjasto sai 110 m2 omaa tilaa. Tila oli puolittain maan alla.
Vielä 1960-luvun alussa espoolaiskirjastoilla ei ollut yhtään päätoimista työntekijää.
3. Nykyaikaisen kirjaston vaihe
Sitten alkoi tapahtua. Vuonna 1962 säädettiin uusi kirjastolaki. Seuraavana vuonna 1963 Espoosta tuli kauppala. Kauppalat olivat pienehköjä aloittelevia kaupunkeja. Espoossa tosin oli asukkaita asukkaita tuolloin jo 65 000.
Tämä oli Espoon nykyaikaisen kirjaston alku. Espoo yhdisti kirjastolaitokset. Kirjasto-toimintaa lähdettiin kehittämään miltei nollapisteestä uudisraivaamishengessä. Toki muidenkin Espoon laitosten toiminta oli tuolloin vielä maalaismaista. Eri hallinto-kuntiin perustettiiin nyt suuri määrä virkoja, myös kirjastonjohtajan virka. Uusi laki ei enää tuntenut lainausasemia, ja niistä luovuttiin pikkuhilja. Leppävaaran suomalaisesta kantakirjastosta tuli pääkirjasto, johon yhdistettiin kaksi ruotsinkielistä kirjastoa.Tähän aikaan piirikirjastoja oli 16 lainausasemia 13.
Haasteita riitti. Muuttovirta pääkaupunki-seudulle oli vilkasta. Espooseen rakennettiin kokonaan uusia alueita, lähiöitä, joille tarvittiin palveluita. Uusia kirjastoja avattiin 60-luvulla vain yksi: Karhusuolle. Tämä piste toimi koulun kerhotilassa, jota sekä koulu että seurakunta käyttivät kuin omaansa.
1960-luvulla otettiin käyttöön kaksi uutta työmuotoa: ensimmäinen oli kirjastobussi.
Kirjastobussi oli hieno innovatio. Suomen ensimmäinen sellainen oli Turussa. Espooseen saatiin toinen vuonna 1964, ja sille saatiin valtionapuakin. Kirjastoauto, Alexandra-nimeltään, oli ainoa mahdollisuus tuoda kaikille asukkaille kirjastopalveluita; uusille alueille kun ei heti saatu kirjastoja, mutta siellä oli kirjastoautopysäkit. Kirjastoautopysäkeillä voitiin korvata myös lainausasemat. Pysäkkejä voitiin myös helposti siirtää sinne, missä oli tarvetta. Toisin kuin rakennuksia.
Toinen innovaatio oli laitoskirjastotyö: Espoon kunnalliskotiin sijoitettiin kirjastolaatikoita. Varsinainen lainaustoiminta alkoi vuonna 1966.
1970-LUKU
Espoon asukasmäärä jatkoi kasvua entisestään, kun Espoosta tuli vuonna 1972 kaupunki.
Niinikään kirjastoverkko kasvoi: Vuonna 1970 valmistui uusi pääkirjasto Leppävaaraan. Uusia sivukirjastoja perustettiin lähiöihin, ja samalla niistä monesta tuli alueensa kulttuurikeskuksia: Soukkaan 1972 ja Keski-Espooseen 1978. Pienet kirjastot toimivat edelleen kouluilla. 70-luvulla saatiin laitoskirjastot Auroran lisäksi Jorvin ja Puolarmetsän sairaaloihin.
Vuonna 1977 Espoon kaupunginkirjastosta tuli maakuntakirjasto, jonka toimialueena oli Uudenmaan lääni Helsinkiä lukuunottamatta.
Kotipalvelua kehitettiin ihmisille, jotka vamman, sairauden tai iän vuoksi eivät pääse itse kirjastoon.
Kirjastossa pakattiin kassiin kirjoja ja vietiin ne heille kotiin. Toiminta aloitettiin Espoossa vuonna 1970 - ensimmäisten joukossa Suomessa.
Toimintakirjoon tuli lisää väriä. Kirjastoissa oli paitsi lainaustoimintaa, musiikin kuuntelua, kirjailijailtoja. Lapsille järjestettiin satutunteja, elokuvaesityksiä, nukketeatteria ja kouluille luokkakäyntejä ja kirjastonkäytön opetusta. Uusissa rakennuksissa oli myös taidenäyttelytiloja. Monenlaista yhteistyötä tehtiin.
1970-luvun innovaatio oli kirjastokortti. Sitä ennen jokaisella oli ollut oma asiakasnumero, joka kirjattiin ns. yksikorttijärjestelmässä jokaiseen lainakirjan korttiin.
1980-LUKU
Kirjastotoiminnan kasvu jatkui. Uudet kirjastot avattiin Kalajärvelle vuonna 1981, Kivenlahteen 1983, Haukilahteen vuonna 1985, Nöykkiöön vuonna 1986 ja Kauklahteen 1987. Tapiolan kirjasto sai uudet tilat vuonna 1989 Kultuurikeskuksesta. Tapiolan kirjasto olikin nykyisten kauppakeskuksissa sijaitsevien kirjastojen esiaste. Oli uutta, että kirjastoja alettiin sijoittaa eräänlaisiin campuksiin ja monitoimitiloihin. Espoolaiskirjastot olivat keskenään hyvin erilaisia, kuin yksityisyritäjiä. Jotkut toimivat vireästi, jotkut jäivät jälkeen. Erityisesti tämä korostui, kun kirjastot siirtyivät vuosikymmenen lopulla ATK-aikaan.
Koulujen kanssa tehtiin paljon yhteistyötä aina 1960-luvulta alkaen. Autettiin kouulaisia esitelmissä. Järjestettiin luokkakäyntejä. Annettiin opastusta kirjastonkäyttöön. Toimitettin sarjakirjoja kouluille 70- 80-luvuilla
Vuosikymmenen innovaatioita olivatkin: Atk-lainaus ja seudullinen kirjastokortti.
ATK-lainaukseen siirtyi ensimmäisenä vuonna 1989 Viherlaakson kirjasto. ATK:n tulo mahdollisti paljon työtä teettäneestä kortistosta luopumisen.
4. Kirjasto monimuotopalveluna.
Innostavaa kirjastotoiminnan kasvun vaihetta kesti 30 vuotta. Kasvu taittui 90-luvun lamaan. Oli leikattava kaikesta. Apuun haalittiin siviilipalvelumiehiä ja opiskelijoita. Alkoi myös kirjojen takaisinperintä. Samaan aikaan alkoi konretisoitua tietoteknisen muutoksen suuruus.
1990-LUKU
1990- luvulla alettiin luopua pienien kirjastojen rakentamisesta. Viimeinen sellainen avattiin vuonna 1991 Viherlaaksoon. Poliitikot alkoivat ajaa - asukkaiden vastustuksesta huolimatta- aluekirjastoajatelua. Ensimmäinen aluekirjasto perustetaan Espoon keskukseen.
Kirjastotoiminnan monimuotoistuminen jatkuu. Vuonna 1996 kotipalvelu hajautettiin eri kirjastoihin. Kirjastobussit kulkivat.
2000-LUKU
Uusi kirjastolaki ei enää vaatinut pääkirjastoa, niinpä Leppävaara muuttui aluekirjastoksi.
Uudella vuosituhannella omaksuttiin uusi suuntaus: kirjastoille ei enää rakenneta omia rakennuksia vaan niitä aletaan sijoittaa vuokratiloihin ostoskeskuksiin. Alkaa ns. ostoskeskuskirjastojen vaihe. Iso-Omena ja Matinkylä. Lähikirjastojen lakkautusuhka alkaa tunta.
Kirjastoautoja oli nyt kaksi: uusimmat nimiltään Peikonpoika ja Helmi.
Tietotekninen murros konkretisoitui. Kirjastoihin tulee lisää tietokoneita myös asiakaskäyttöön. Asiakkaiden mahdollisuudet etsiä itse tietoa ja lukemista internetistä ja kirjastojen yhteisluetteloista kasvavat. Osa palveluista hoidetaan automaattisesti. Kirjoja voi varata etänä ja hoitaa itse lainauksen ja palautuksen. Vuosikymmenen innovaatioita on Helmet- aineistorekisteri.
TILANNE KIRJAN ILMESTYESSÄ
KIRJA ilmestyi vuonna 2006. Espoolaiset olivat tuolloin hyvin tyytyväisiä kirjastopalveluihin. Kirjasto sai
usein parhaat arviot, kun mitattiin kaupungin palveluiden suosiota ja toimivuutta. Tekniikka oli kehittynyt kiihtyvästi. Jo 1970-luvulla oli osassa kirjastoja päästy eroon ns. Detroit-lainauksesa, jossa kirjoitettiin käsin asiakkaiden lainauskorttien numerot kirjankortteihin. Tilalle oli tullut kameralainaus ja reikäkortit: kirjan ja asiakkaan kortti kuvattiin filmille. 1980-luvun lopulta lainaus muuttuui atk-pohjaiseksi ja milleniumin jälkeiseen aikaan kuuluivat itsepalvelulainaus ja lainaus- ja palautus-automatiikka.
Moni muukin asia oli muuttunut. Vielä 1960-luvulla pientä kirjastoa saatettiin hoitaa koko perheen voimin. Enää ei niin tehty. Asiakaskunta oli muuttunut. ”Täällä näkee kaikkia ihonvärejä ja kuulee lukuisia eri kieliä”. Yhteistyö ja avunanto kirjastojen kesken on lisääntynyt ja seudullistunut.
Työilmapiiri oli sallivampi, vapaamielisempi ja avoimempi. Työpaikkademokratia oli voimistunut,ja työntekijät pääsivät paremmin vaikuttamaan mm. aineistovalintoihin.
Mutta moni kaipasi vakioasiakkaita ja oli nauttinut työhön kuuluneesta seurustelusta, jopa sosiaalityösä.
Monet kirjaa varten haastatellut kirjastotoiminhenkilöt olivat kriittisiä ennen muutta valittuun aluekirjastosuuntaukseen. Pienten kirjastojen lakkauttamiseen mukana oli kadonnut intiimiiyttä ja läheisyyttä. Pieni kirjasto oli yhteinen olohuone, perhekirjasto, jolla oli iso merkitys lapsille ja eläkeläisille.
Mutta oli joukossa näkijöitäkin. Nöykkiön kirjastonhoitaja ideoi mallia, jossa opettajat saisivat avaimet käteen ja pääsyn kirjastoon silloinkin, kun se on suljettu. Hyvin ennusti.
Espoon kirjastot nyt
Kirjan ilmestymisestä on kulunut 14 vuotta. Kävin kirjaston nettisivuilla ja poimin sieltä muutaman tiedon.
- Espoossa on nyt 18 kirjastoa. Uusia ovat: Otaniemen, Pikkulaivan, Saunalahden ja Suurpellon kirjastot.
- Kaksi kirjastoautoa, Helmi ja Välkky, kiertää kouluilla, päiväkodeissa ja alueilla, joilla ei ole omaa lähikirjastoa.
- Espoon kirjastojen lisäksi ovat käytössäsi kaikki yli 60 pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoa.
- Omatoimikirjastoja voi käyttää myös varsinaisten aukioloaikojen ulkopuolella. Tarvitsee vain kirjastokortin ja tunnusluvun.
- Omatoimikirjastoja on 10:ssa kirjastossa: Haukilahden, Kalajärven, Karhusuon, Kauklahden, Laajalahden, Laaksolahden, Nöykkiön, Otaniemen, Saunalahden, Suurpellon ja Viherlaakson kirjastoissa.
- Osa kirjastoista on koulurakennuksissa: Karhusuolla, Otaniemessä, Saunalahdessa ja Suurpellossa.
- Ostokeskuskirjastoja on Entressessä, Isossa Omenassa ja Sellossa ja
- Minikirjasto on Espoon uudessa sairaalassa
- Kotipalvelu jatkuu
Kirjan toimittajasta
Löysin hänen kuvansa FB:stä, ja muokkasin sitä vähän. En tiedä, onko hän vielä elossa. Sivulla on syntymäpäiväonnistteluja jne. Profiili on päivitetty viimeksi vuonna 2017.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti