Ahlström, Karl-Georg. (toim). (1971). Korkeamman opetuksen käsikirja. Otavan korkea-koulukirjasto. 3. painos. Helsinki: Otava.
RUOTSISSA mullistettiin koululaiosta monin tavoin toisen maailmansodan tienoilla. Lukiolaisen määrä kasvoi rajusti, ja siitä seurasi opiskelijatulva myös korkeakouluihin.
Numerus clausus haastoi keskiajalta periytyneen opetusperinteen. Vielä 1930-luvulla harvat ”oppipojat” oliva parveilleet professorin ympärillä. Vielä harvemmista tuli ”kisällejä”; he jatkoivat korkeampiin opintoihin ja saivat ns. ius doscendin.
Professorit pitivät luentoja ja epävirallisia keskustelukokouksista pienten opiskelijaryhmien kanssa. Opiskelijat saivat oppia katselemalla ja yrittämällä saada siepatuksi, mitä professorilla oli sanottavana. Elävä sana oli tärkeää. Professorin opetustaidolla ei ollut niin väliä. Opetuksesta 3/4 opetusta saatiin professorilta, vain poikkeuk-sellisesti dosenteilta ja tuskin lainkaan amanuenssi- tai lehtorikunnalta.
NYT yliopistoon oli saatu uusia opettajaryhmiä; lehtorit ja assistentit. Korkeakouluopettajien koulutukseen kuului 1960-luvun Ruotsissa luentojen kuuntelua ja seminaareja sekä kasvatustieteessä että oman aineen metodiikassa, auskultointia ja luentojen pitämistä kokeneen opettajan johdolla. Jotta opettajakandidaattien opetus muuttuisi tarvittiin tueksi korkeamman opetuksen käsikirja. Sen ensimmäinen monisteversio oli valmis vuonna 1967. Käsikirjan tehtävä oli antaa yleisiä opetus-menetelmäohjeita menetelmäluentojen perusteoksena.
TOSI moni asia yliopistopedagogiikassa on puolessa vuosisadassa muuttunut, ja tämäkin kirja niiden osalta siten muuttunut vintageksi. Mutta löysin siitä yhtä monta makupalaa.
Tavoitteet
MONEEN otteeseen kirjassa korostetaan tavoitteiden merkitystä. Opinnoilla on oltava tavoite.
Tavoite ohjaa tutkintoja, opetusohjelmaa ja opetusjärjestelyitä.
- Opettajalle tavoite on ohjausväline koulutussuunnittelua ja arviointia varten. Sitä voidaan käyttää tukiopetuksen suunnitteluun ja sen ratkaisemiseen, milloin opetus voidaan päättää.
- Opiskelija saa siitä käsityksen opetuksen tarkoituksesta ja se auttaa häntä kontrolloimaan paremmin omaa edistymistään. Tavoite luo hänelle myös opiskelumotivaatiota.
- Tärkein alue, jolla tavoite vaikuttaa, on annetun opetuksen jatkuva arviointi. Hallinnolle se on apuväline opetuksen tehokkuuden kontrolloimiseen.
Tavoitteen on oltava tarkka ja yksiselitteinen. (Ihan kuin Karvin tekstiä:-))
- omaksuu tieyn uuden tavan
- muutaa tiettyä vanhaa
- korvaa vanha uudella ja/tai
- vakiinnuttaa vanhoja.
”Opettaja joka ei pidä tehtävänään opiskelijoiden muuttamista tiettyyn suuntaan kohti etukäteen määrättävissä olevaa tavoitetta, ei opeta.”
 |
| Itelleni kirjan innoittamana laatimani kuva tavoitteiden ja arvioinnin suhteesta. Opetuksen kolme lähtökohta; 1. tavoite, 2. opiskelijat ja 3. resurssit. |
Tavoitteen on oltava kommunikoitava. Siitä on nähtävä selvästi, yksinkertaisesti, mikä on opetuksen tavoite. Tavoite kuvataan verbeillä. Huonoja verbejä ovat esim. käsittää, tietää ja ymmärtää. Hyviä verbejä taas: määrittelee, ratkaisee, kuvaa, käsittelee…
Kuka valitsee tavoitteet?
Toivottavat käyttäytymisen muutokset pohjautuvat eri osapuolten - erilaisten korkeakoulu-opetuksen ”kuluttajien”: ylempien koultustasojen ja aineiden opettajat, ammatti- elämän (työmarkkinoiden vaatimukset ja kokemukset) ja opiskelijoiden. Lopulliset poliittiset tavoitteet asettaa hallitus ja eduskunta. Tutkimus ei voi ratkaista tavoitteita, koska ne ovat lopulta arvokysymyksiä.
Tavoiteanalyysi
Tavoiteanalyysi on välttämätöntä tehokkaan opetuksen järjestämisessä. Tavoiteanalyysi voidaan tehdä kahdella tavalla:1) ilmoitetaan valmiudet ja tiedot, jotka ovat perusedellytyksinä ko. ainealueen uusien valmiuksien ja tietojen oppimiseen tai 2) luokitellaan toivotut suoritusmuutokset, niin että tietyn luokan käyttäytymismuutokset opitaan eri tavalla kuin toisen.
Opetusjärjestelyt
Opetuksen järjestelyiden lähtökohtia on kolme: tavoitteet, opiskelijat ja aika. Tavoitteen täytyy olla realistinen suhteessa opiskelijoiden edellytyksiin ja käytettävissä olevaan aikaan. Opetuksen täytyy perustua realistiseen käsitykseen koulutettavista yksilöistä (aikaisempi koulutuspohja, esitiedot, ryhmä). On tunnettava opiskelijoiden käyttäytymisohjemisto.
Opetuksesta ja opetusmenetelmistä
Yliopisto-opetuksen perinteisiä opetusmuotoja ovat:
- luento - ja keskustelu (informaatio)
- kirjallisuusopinnot (informatio) - painettu sana luentojen tärkein kilpailija
- seminaariharjoitukset (eksplikaatio)
- kollokviot
- laboratoriot (harjoitus)
- ekskursiot ja
- tentit
Luento
Luentoa on syytetty yksipuoliseksi. Luennoitsija ei saa palautetta, opiskelijat ovat passivisia ja jäävät helposti luennoitsijasta jälkeen. Jos luennon tarkoitus on vain muistaa samat asiat kuin luennoitsija, olisi kirjan mukaan tehokkaampaa jakaa moniste ja muutamia koekysymyksiä.
Mutta kyllä luentoa voi yhä käyttää. Johdantona. Kun se vie etulinjaan. Kun luennoitsija on persoonallinen- ja tartuttaa innostusta. Se auttaa näkemään metsän puilta. Siinä voidaan ottaa huomioon kuulijoiden taso.
Esitelmässä pitäisi olla max kolme näkökohtaa tai teesiä. Ei pidä puhua kynä kädessä. Paperista ei pidä lukea. Etukäteen voi monistaa luennon rungon ja jättää ilmaa pääkohtien väliin. Teknisiä apuvälineitä kannattaa käytää.
Uusina luentomuotoina esitetään (nyt tutut): keskustelu-, haastattelu-, vuoropuheluluento, korokekeskustelu ja lyhyet luentosarjat. Kuulujoita kannattaa aktivoida: He saavat esittää kysymyksiä, pitää lyhyitä puheenvuoroja ja tehdä muistiinpanoja.
Seminaariharjoitukset
Seminaari-työmuoto on kehitynyt niistä epävirallisista kokouksista, joita professorit ennen saattoivat pitää pienten opiskelijaryhmien kanssa. Niihin kuului henkilökohtanen kosketus, rupattelu ja keskustelu.
Seminaarit antavat mahdollisuuden tieteelliseen keskusteluun. Professori jakaa pieniä refe-raattityyppisiä tehtäviä kirjoista. Ne esitetään ja niitä kommentoidaan. Pitkiä esitelmiä tulee välttää. Seminaarilaiset kannattaa ottaa mukaan suunnitteluun. Palautetta voi kerätä mm. kyselylomakkeen avulla.
Suullinen tentti
Kirja suositelee käyttämään yhä suullisia tentteja- mutta vain osasta kursseja. Aikaanaan lopputentti pidetiin tiedekunnan edessä, yhdellä kertaa kaikissa tutkintoaineissa. Nykyään järjestetään osakuulusteluja.
Kirjalliset kuulustelut ovat objektiivisempia kuin suulliset. Mutta suullinen tentti auttaa paremmin päsemään selville kurssin omaksumistavan; kriittisyys, itsenäisyys, syvällisyys. Sen aikana paljastuu ajattelukyky, kyky arvostella kriittisesti, soveltaa teorioita uusiin ongelmiin…
Käytännössä tulisi toimia niin, että opiskelija saa etukäteen kirjallisuusluettelon. Keskustellaan aluksi
leppoisasti ja sitten pidetään tentti muutamasta pääkohdasta.
Palautteen merkitys
Oppimisessa oleellista on palaute. Kirjassa arvostetaan tästä syystä kyselevää opetusta. Opettajan kysymykset osoittavat, mikä on tärkeää. Oppilas pidetään tarkkaavaisena. Oppilas saa tietää, onko hän oppinut oikein vai väärin. Väärinkäsitykset voidaan korjaa välittömästi. Opetusta muutetaan oppilaan vastausten perusteella.
Ohjelmoitu opetus on kyselyopetuksen äärimmäinen muoto. Joka osion kysymykset kontrolloivat, onko oppilas omaksunut informaation ja osaako hän soveltaa sitä uudessa tilanteessa.
Kestävien oppimisvaikutusten syntymiseksi vaaditaan kertaamista. Kertauksen tarkoitus on aikaisemmin opitun, mutta välillä unohdetun mieleenpalautaminen.
Menetelmällisiä kehityssuuntia
Kirjoittajien mielestä tuohon aikaan tehokkuusvaatimukset olivat lisääntyneet. Oli kehitettävä uusia tapoja järjestää opetusta; kun aiemmin sitä oli järjestetty harvoille ja nyt monille.
Opettajan rooli oli muuttunut. Ennen puhuttu sana oli ollut ratkaisevassa roolissa. Enää ei voinut vain valmistella luentoja, oli järjestettävä myös muunlaisia tehokkaita ja innostavia oppimistilanteita erilaisin välinein. Uusia työkaluja olivat erilaiset työ- ja harjoitustehtävät, harjoittelumateriaalit, diagnostiset (nykysuomeksi formatiiviset) kokeet, vaihtoehtoiset yksilöllisen opetuksen harjoitus-tehtävät, tenttit, tutkintotehtävät..
Ajan henkeen kuului pyrkimys valmistaa opetuspaketteja, joihin kuului osin itse opettavia - ohjelmoidun opetuksen välineitä.
Kirjassa muistutetaan muös opinto-ohjauksen tärkeydestä. Opintoneuvonnalle oli tarvetta. Oli tuotettava tiedotusaineistoa. Hienolta kuulosti myös etsivän opintoneuvonnan idea.
Arviointia tarvitaan paitsi arvosanojen antamiseen yksityisen oppilaan tiedoista ja taidoista myös opetussuunnitelmien ja tenttitehtävien jälkikontrolliksi ja jatkuvaksi uudistamiseksi, jotta järjestelmä olisi tarkoituksenmukainen. Jollei se ole, täytyy tasapaino palauttaa erityistoimenpitein:
järjestetään opetus uudelleen, toteutetaan opiskelijavalinnat toisin, muutetaan uulusteluja tai tarkistetaan tavoitteita.
Keskeisin arvioinnin työkalu oli kirjoittajien mukaan koe. Kokeen muotoilua säätelee tavoite- ei opetus. On suullisia ja kirjallisia kokeita. Kirjallisen kokeen arvon ratkaisee sen objektiivisuus, validiteetti ja reliabiliteetti.
Tehtävät jaetaan tässäkin kirjassa kahteen tyyppiin: esseetehtäviin, joihin annetaan "omatekoiset" vastaukset ja objektiivisiin tehtäviin. Esseekoe on helppo laatia ja väsyttävä korjata. Se antaa paljon vapautta vastaajalle - ja houkuttelee myös bluffaukseen.
Objektiivisten kokeiden objektiivisuus liittyy niiden pisteytykseen. Kysymykset voivat olla monivalinta- ja vaihtoehtokysymyksiä, yhdistelytehtäviä ja kysymyksiä, joihin annetaan lyhyt, avoin vastaus. Objektiivinen koe on vaativa laatia ja helppo korjata. Se sallii arvauksen.
Koetehtävät tulisi laatia niin, että ne eivät mittaa vain pelkkää muistamista. Yliopistotasolla keskeisimpiä tavoitteita ovat harjaantuminen uusien kysymysten asettelujen muodostamiseen, informaation kriittiseen arviointiin jne.
Arvostelussa voidaan käyttää skaalaa hylätty- hyväksytty tai esim. laajempaa numeroskaalaa.
Arvosanoja voidaan antaa joko absoluuttisesti tai suhteellisesti. Absoluuttisessa arvoinnissa pohjana on etukäteen laadittu luettelo niistä tiedoista ja taidosta, jotka opiskelijan on omaksuttava. Arvosana annetaan sen mukaan, kuinka monta luettelon yksikköä hän osoittaa ansainneensa.
Suhteellisessa arvioinnissa keskiluku ja hajonta ovat vertailuperusteena, esim. normaalijakautuma
Muita kirjan teemoja
Kirjassa esitellään myös tutkimustuloksia siitä, mitkä tekijät ovat ratkaisevia akateemisissa opinnoissa menestymiselle. Tehtävä ei ole helppo, sillä jo sen mittaaminen, mitä on menestyminen korkeakouluopinnoissa, on vaikeaa. Näistä tekijöistä tärkein näytti olevan opiskelumotivaatio - johon opettaja voi vaikuttaa.
Motivaatio
Motivaatio ohjaa ensi sijassa työpanosta ja epäsuorasti oppimista.
Onnistumisen ja epäonnistumisen kokemukset määrävät motivaation voimakkuutta. Siksi on tärkeää muokata oppiainesta ja kurssisisältöä oppilaan älyllisten edellytysten mukaiseksi. Menestymisen kokemus edellyttää, että kyky ylittää tehtävän vaatimustason. Yksilöllistetty opetus on tähän yksi keino. Mahdollisimman homogeeniset ryhmät toinen opettajakeskeisessä opetuksessa. (Kaikilla suunnilleen sama omaksu voi auttaa oppimaan).
Oppiaines on muotoiltava, jaettava kohtiin ja jaksoihin ja ajoitettava. Jokainen osa/yksikkö pitää perustella tavoitteella hyödyllä.
Opettaja voi vaikuttaa motivaatioon myös näin:
- Selkeä ja tarkoituksenmukainen tavoite luo opiskelumotivaatiota.
- Opettaja voi esim. jakaa kurssin alussa kysymysluetteloita kurssin kohtien sisällöistä.
- Hän voi pitää (nykysuomeksi formatiivisia) kokeita.
- Keskustelu pienryhmissä
- Luomalla viihtyvyyttä,
Audiovisuaaliset välineet
 |
| Erikoisuus 50 vuoden takaa: Kasetti- heitin, jolla voitiin katsoa/heijastaa kasetilla ollut filmi. |
Opettajan ja kirjan rinnalle oli tullut mm. kirjoitus- ja erityistauluja (flanelli - ja magneetti), taululehtiö, episkooppi, diaprojektori, piirtoheitin, elokuvaheitin (yksi muunnos kasettiheitin) ja ääninauhoittimia.
KIRJAN TOIMITTAJASTA
Ahlström on kasvatustieteellisen tutkimuksen kehittämisen pioneereja ja hän on ansiokkaasti yhdistäny tutkimusta opettajankoulutukseen. Tiettävästi hän elää yhä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti