Vuorikoski, M., Törmä, S. ja Viskari, S. (2003). Opettajan vaiettu valta. Tampere: Vastapaino.
MYÖNNÄN heti kärkeen, että olen ollut turhan ylimielinen kriittisen pedagogiikan koulukuntaa kohtaan. Viimeistään tämä kolmen yliopisto-opettajan teos murtaa vastarintani perustaa.
Marjo Vuorikoski, Sirpa Törmä ja Sinikka Viskari vakuuttivat didaktiikan dinosauruksen siitä, että vaikka Suomi on demokratia ja koulutusta koskevat säädökset laaditaan eri tahoja laajasti osallistaen ja vaikka meillä on korkeatasoinen opettajankoulutus, niin koulut ja me opettajat käytämme - usein sitä tiedostamatta - myös piiloista valtaa.
Koulutuksen ja opetuksen oletetaan olevan objektiivista, neutraalia ja puhdasta ja lepäävän vankalla objektiivisella ja tieteellisellä perustalla. Koulu ja opetustyö kantavat poliittisen viattomuuden sädekehää. Kuitenkin siellä käytetään valtaa. Lisäksi vallan muodot ovat muuttuneet vaikeasti havaittaviksi. Opetusta ohjaa opetussuunitelma, mutta myös piilo-opetussuunnitelma.
Kriittisen pedagogiikan tarkoitus on tehdä tuoda opetuksen yhteiskunnallinen sidos näkyväksi ja avartaa koulupuheetta didaktiikasta etiikan suuntaan.
Kirja koostuu erillisistä artikkeleistä. Esittelen ne lyhyesti kaikki
Vuorikoski, M.: Opettajan yhteiskunnallinen valta ja vastuu
Vuorikosken mukaan koulu on valtiollisesti organisoitu yhteiskunnallinen organisaatio, jonka tehtäviksi on määritelty:
- integrointi eli kulttuurinen sopeutuminen ja yhteiskunnan kiinteyden ylläpitäminen (kansallisen eheyden ylläpitäminen)
- kvalifiointi eli tietojen, taitojen ja tulkintojen tuottaminen (joilla turvataan taloudellisen hyvinvointi)
- valikointi eli yhteiskunnallisten asemien hierarkiaan sijoittaminen selä
- säilyttäminen eli varastointi.
Koulutuksen ja opettajien tehtävänä on yksilöiden sosiaalistaminen kansalaisvastuuseen ja toimintakykyisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Pedagogiikka on aina poliittista ja tiettyihin arvojärjestelmiin sitoutunutta.
Focaultiin vedoten Vuorikoski esittää, että kasvatus on normaalistamista. Hän viittaa myös Ojakankaaseen: koulutuksen pyrkimys on kasvattaa normaali yksilö. Kuinka tässä käy omaleimaiseksi yksilöksi kasvamisen? Missä ovat tasapäistämisen rajat? Kuinka tietoisia opettajat itse ovat koulun vallankäytön mekanismeista?
Opettajan autonomia?
Opettaja ammatti ei ole puolueeton - vaikka tiedeperustaisuus yrittääkin sitä kätkeä.
Vuorikoski liittää mielenkiintoisesti profession käsitteen piiloisen vallankäyttöön. Opettajien ammattikunta on omine intresseineen hänestä merkittävä vallankäyttäjä. Asiantuntijuuteen vedoten vaaditaan mahdollisimman suurta toimintavapautta. Opettajan ammattilaiseksi kasvaminen voidaan kuitenkin nähdä myös alalle sopeuttamiseksi. Koulutuksessa ja työssä opettajat muovataan hyväksymään poliittisesti tottelevainen rooli. Kuten Hannu Simola on todennut: suomalainen didaktiikka on hyvin vahvasti sitoutunut valtiolliseen koulutuspolitiikkaan. Vuorikosken mukaan valtiovallan ja profession intressit ovat tiiviisti yhteenkietotoutuneita. Professiot ovat osa valtiovallan koneistoa.
Opettajat käyttävät ´heille legitimioitua valtaa oppilaisiin. Mutta myös he itse ovat piiloisen vallankäytön kohteita. Miten itsenäisesti ajattelevaksi professioon kouluttautuva saa kasvaa, Vuorikoski kysyy.
Millaiset mahdollisuudet esimerkiksi poliittisesti suuntautuneella historian ja yhteiskuntaopin opettajalla on iskostaa propagandaansa nuoriin roolimalli-idolin ja mielipidejohtajan ominaisuudessaan? Voiko opettaja värittää opetussuunnitelmia omien tarkoitustensa mukaisesti tai kasvattaa sukupolvia vinoutuneeseen maailmankuvaan vaikenemalla joistain tietyistä aihealueista? Miten neutraalia, objektiivista ja puolueetonta nykypäivän opetus on – ja millaiseen kriittisyyteen opetusta kohtaan yltää nykyajan koululainen?
Onko opettajilla oikeasti vapautta? Opettajat ovat systeemin renkejä ja käsikassaroita, jotka sosiaalistavat kansaa kulloinkin vallitsevan sivistysihanteen mukaisesti. Mutta kuinka tietoisia opettajat ovat tästä?
Kirjoittaja perää kriittisen pedagogiikan edustajiin tukeutuen opettajia valveutumaan poliittisesti ja toimimaan yhteiskunnan demokraattisuuden ja avoimuuden puolesta. Nyt tarvitaan kriittisyyttä opetuksen toimintakulttuuria kohtaan. Hän on huolissaan siitä, antaako tasa-arvotavoitteesta joustaminen yhä enemmän tilaa armottomalle uusliberalistiselle ajattelulle, joka on jo nyt tuonut koulumaailmaan oppilaitosvertailut, tulosvastuun ja tehokkuusajattelun kahleet?
Opettajien ammattikunta on monien paineiden kohteena, ja se joutuu toimimaan puskurina yhteiskunnan suunnasta määräytyvien pakkojen ja oppilaiden elämismaailmasta nousevien odotusten puristuksessa. Vuorikoski kysyy: onko vastuun paneminen yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisusta opettajien harteille vain heidän syyllistämistään.
Hän vaatii Värriin vedoten tilaa opettajien autonomialle ja ja heidän itsenäiselle toiminnalleen oppijoita ja heidän erilaisuuttaan kunnioittaen. Konkreetti muutosvaatimus oppisisältöihin on filosofi Giroxilta: koulutuksen tulisi avautua populaarikulttuurin suuntaan, kun media-ajassa elävien nuorten identiteetti yhä perusteellisemmin muotoutuu uuden mediakulttuurin vaikutuspiirissä.
Hmmm.
Viskari, S. ja Vuorikoski, M.: Ei kai opettajan kone ole… Opettajan työ opiskelijoiden silmin
KIRJAN toinen artikkeli kuvaa 53 kasvatustieteen opiskelijan muisteluksia omista opettajistaan.
Opettajat kuvataan niissä mallikelpoisina, mutta stressaantuneina yksintyöskentelijöinä. He ovat kiireisiä,säntillisiä ja huolellisia puurtajia. Koulutyö on kiireistä ja sirpaleista. Siihen kuuluu rutiinia ja intoa. Työ sääntelee heidän ajankäyttöään aamusta iltaa.
Arkinen aherrus on kuin opetuskoneen työtä: tuntien valmistelua ja pitoa, kokeiden järjestämistä ja niiden korjaamista.Suhde oppilaisiin on etäinen.
Törmä, S. : Opettaja arvojen rakentajana ja oppimiskokemusten tulkitsijana
Kolmannessa artikkelissa Sirpa Törmä pohtii opetuksen etiikkaa. Hän kysyy, mihin opettajan valinnat ja toimintatavat perustuvat? Onko opettajalla tietoinen arvopohja? Ovatko arvot ja ihmiskuva luettavissa opetussuunnitelmasta riittävän selkeästi ?
Opetussuunnitelmien arvoissa on tapahtunut iso murros yksilön ja yhteiskunnan suhteissa. Simolan mukaan 1900-luvn alkupuolella kasvatuksen lähtökohtana oli yhteiskunnan etu. Vuoden 1952 kansakoulun opetussuunitelmassa tilalle tuli oppilasyksilö persoonallisinen piirteineen. Aiksempi uskonnollisen moraalikoodin sävyttämän kansalaiskasvatuksen sijaan tuli yksilön kasvatus - toki edelleen yhteiskuntaan.
Myös Törmä arvostaa opettajan autonomiaa. Opetussuunnitelma antaa toiminnalle raamit, mutta se ei saa liiaksi sitoa opettajien ja oppilaiden toimintaa. Hän viittaa mm. Patrikaiseen:
arvosidonnaiset kasvatustavoitteet ovat kompromissien tuloksena muodostuneet yleisluontoisiksi ja väljiksi, mikä mahdollistaa opettajan oman painotuksen.
Kasvatuksessa on Kansasen mukaan lähes aina kysymys kasvattajan sopeutumisesta opetussuunnitelman opillisiin ehtoihin. Sitoutuminen edellyttää hyväksymistä ja kyseisen opin hyväksymistä, lopulta sisäistämista. Törmä kysyykin: Viralliset säädökset antavat tilaa opettajan autonomialle, mutta kestääkö kouluyhteisö opettajan innovatiivisuuden.
Entä oppilaat? Törmä kaivaa esiin John Deweyn huolen koulun eristyneisyydestä. Miten koulun ja kodin sekä muun elinympäristön suhteet voidaan organisoida siten, että niiden muodostama kokonaisuus tukisi lapsen kokonaisvaltaista kasvua? Miten opetus voitaisiin toteuttaa niin, että se auttaisi oppijaa luomaan ehjiä merkityskokonaisuuksia, jotka olisivat samalla päteviä ja käyttökelpoisia myös koulun ulkopuolella? Toisaalta: Opettaja ei ole ainoa vastuunkantaja;
yksittäiselle opettajalle tai koululle ei tule kaataa kaikkea eettistä vastuuta nuorten maailman rakentamisesta.
Törmä S. : Piilo-opetussuunnitelma jäljillä,
Kirjan neljännen ja Törmän toisen artikkelin teemana on piilo-opetussuunitelma: opettaja opettaa tietämättään sellaisia asioita, joita ei ole kirjattu opetussuunnitelmaan. Piilo-opetussuunnitelmaan kuuluvat kouluyhteisöjen kirjoittamattomat säännöt, vakiintuneet asenteet, normit, toimintatavat ja valtarakenteet. Ne opetustyötä ohjaavat periaatteet ja olettamukset, jotka toimivat kuin ennakkoluulot: niitä ei lausuta ääneen, mutta ne mitä merkittävimmissä määrin uusintavat olemassa olevia valtarakenteita.
Törmä nostaa esiin erään piiloisen käytännön: attribuutiot. Suurissa opetusryhmissä opettajan ei ole mahdollista tutustua jokaiseen oppilaaseen henkilökohtaisesti. Niinpä opettaja joutuu luokittelemaan oppilaat väkisinkin stereotyyppisesti. Attribuoiminen on opettajan ammattitauti: kiltti ja tunnollinen opiskelija leimautuu mallioppilaaksi, kerran häirikkö on aina häirikkö. Näistä piilo-oletuksista tulee kenenkään tiedostamatta itseään toteutuvia ennustuksia - joita opettaja tukee. Kympin tyttö ei saa pettää opettajan odotuksia ja hän tekee työtä menestyksensä eteen yhä ahkerammin. Häirikkö alkaa käyttäytyä aina hankalasti opettajan läsnäollessa.
Koulun etiikan peruspilari on tiedostaa piilo-opetussuunitelma. Opetajalla on vastuu paljastaa opetussuunnitelma, mutta onko hänellä siihen mahdollisuuksia. Opettajan on usein vaikeaa nähdä piiloisia käytäntöjään. Voiko opettaja olla vastuussa sellaisesta toiminnasta, jota hän ei itse tiedosta?
Vuorikoski, M. : Valta ja sukupuoli opettajaksi opiskellevien koulumuistoissa
KIRJAN viides ja Vuorikosken kolmas artikkeli käsittelee opettajan kasvatusvaltaa, joka on entisen pakkovallan sijaan tänään hienovaraista, piilossa olevaa hajaantunutta vallankäyttöä.
Aineistona oli muutaman kymmenen aineenopettajaopiskelijan - jotka olivat olleet hyviä oppilaita- melko tuoreita koulumuistoja. Nämä muistot olivat täynnä noloja ja häpeällisiä koulutilanteita.
Erityisesti niitä koettiin koululiikunnassa ja arvostelutilanteissa. Niitä aiheuttuvat opettajan katseet ja huomatukset. Mutta myös toiset oppilaat.
Opettaja saattaa siis käyttää epäsuoraa ja opiskelijoita alistavaa valtaansa aina nöyryytykseen ja pelotteluun asti. Opettajan toimilla ja asenteilla on merkittävää vaikutusta yksittäisen oppilaan elämään. Opettaja voi saada piiloiset kyvyt orastamaan ja elinikäisen, ammattiin johtavan kiinnostuksen heräämään, samoin kuin hän voi yhtä lailla tappaa kiinnostuksen kokonaan ja murskata oppilaan itsetunnon säpäleiksi. Opettaja ei useinkaan ole tietoinen näistä opetuksensa pitkäaikaisista yksilötason kerrannaisvaikutuksista.
Ainestossa oli myös sukupuoleen liittyviä alistamiskokemuksia; mm kokemuksia joutumisesta poikien tarkkailun ja vertailun kohteeksi, huutelua ja koskettelua.
Kirjoittajat muistuttavat, että ainakin oppilaan näkökulmasta opettajalla on suorastaan rajaton valta. Eikä sitä heidän mukaansa tule kokonaan poistaakaan, jo työrauhan takia, mutta se pitäisi tehdä läpinäkyväksi. Kirjassa muistutetaan, että oikeasti opettajan valta on varsin rajallista, sillä työtä säätelevät lukuisat säädökset.
Koska koulukokemukset ovat osa opettaja identiteetin rakentumista, tekijä ehdottaa, että
opettajankoulutukseen tulisi kuulua olennaisena osana omien koulukokemusten käsittelyä.
Viskari, S. : Pedagogisen rakkauden mahdollisuudesta,
KIRJAN viimeisenä artikkelina on Viskarin kirjoitus pedagogisesta rakkaudesta. Siitä ovat aikaisemmin Suomessa kirjoittaneet mm. Hollo, Salomaa ja Haavio ja maailmalla Ned Nollings. Tänään rakkaudesta puhutaan mm. kohtaamisena, tunteena, taitona, merkityssuhteena, ihmiselämän alkuvoimana ja eettisen kasvatuksen perustana. Keskeistä pedagogisessa rakkaudessa on välittäminen, huolenpito ja toisten ihmisten kunnioittaminen
Viskari pohtii pedagogisen rakkauden mahdollisuutta tämän päivän koulussa. Mahtuuko sinne avointa kohtaamista, huolehtivaa ja välittävää dialogia opettajien ja oppilaiden välillä?
Loppupohdintaa
Kyllä. Opettajien tulee havahtua omaan piiloiseen vallankäyttöönsä. Kiitos opetuksesta. Opiskelijat pitäisi voida kohdata aidosti ainutkertaisina ja kokonaisvaltaisina persoonina ilman attribuutioita
Mutta kuten kirjoittajat itsekin toteavat: Opettajan työ olisi upeaa, jos opetusryhmät olisivat pieniä, ajankäyttö joustavaa ja kaikki opiskelijat innostuneita, aktiivisia ja osaavia.
Opettajalla on autonomiaa, mutta onko opettajan (oman) arvopohjan mukaiselle toiminnalle oikeasti tilaa koulun käytännöissä?
Kirjoittajat
 |
| Kuvakaappaus netistä Marjo Vuorikoskesta |
Yritin etsiä netistä heistä tietoa. Vuorikosken titteli on nyt yliopistonlehtori. Hänestä löytyi oikein kuvakin. Ymmärtääkseni Siinikka Viskari on jäänyt eläkkeelle vuonna 2008. Sirpa Törmästä en löytänyt luotettavaa tietoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti