OLEN koonnut itselleni muistiin tähän blogilastuun pääkohtia suomalaisen aikuiskasvatuksen kehityksestä. Aikuiskasvatus on sekä tieteenala että käytännän kasvatustoimintaa.
AIKUISKASVATUS TIETEENALANA
Suomessa aikuiskasvatusta alettiin tutkia ja opettaa 1920 -luvulla nimellä kansansivistysoppi. Myöhemmin maailmalla sille keksittiin nimi: andragogiikka. Andragogiikan ydinajatus oli, että aikuinen oppii erilailla kuin lapsi. Se oli siis aikuisten kasvatuksesta kiinnostunutta ikäkausipedagogiikkaa.
Nimike aikuiskasvatus omaksuttiin meillä 1960-luvun lopulla. Yliopisto-opetuksessa -ja tutkimuksessa aikuiskasvatus on tänään hallinnollisesti yleensä osa kasvatustieteitä.
2010-luvulla tieteenala: aikuiskasvatus on alkanut suhtautua formaaliin aikuiskoulutukseen yhä kriittisemmin vallankäytönä. Arjen aikuiskoulutus nähdään syrjäyttämisen oikeuttamisen ja liiallisesti työelämän tarpeisiin mukauttamisen välineenä.
Tutkijoiden huomio onkin siirtynyt aikuisten oppimiseen nonformaaleista ja ennen muuta informaaleista, ei-järjestetyistä tilanteissa oppimiseen. On innostuttu sellaisista käsitteistä kuin arkinen oppiminen, arkipäiväoppiminen, elämästä oppiminen, orgaaninen oppiminen, satunnaisoppiminen, tahaton oppiminen, yrittämättä oppiminen...
AIKUISKASVATUS KÄYTÄNNÖN TOIMINTANA
Aikuiskasvatuksella tarkoitetaan myös käytännön kasvattavaa työtä aikuisväestön parissa.
1600- 1700-luvut
Aina 1800-luvulle saakka kansanopetus kuului kirkolle. Uskonsa puhdistanut kirkko lukutaitoa tärkeänä, koska se avasi tien Jumalan sanan opiskeluun ja päähän pänttäämiseen. Papit kier-sivät testaamassa, osaako rahvas lukea eri puolilla pitäjiä järjestetyillä kinkereillä. Lukutaidoton ei voinut osallistua ehtoolliselle, ja ehtoollisella käymättömällä ei saanut mennä naimisiin.
1800-luvun alku
1800-luvulla suomalainen aikuisväestö oli käytännöllisesti katsoen miltei kokonaisuudessaan koulut- tamatonta. Aikuiskasvatuksen ensimmäisinä tärkeinä muotoina voi pitää kansallisen sivistys- ja talouseliitin 1800-luvun puolessa välissä käynnistämiä maanviljelysseuroja.
1800-luvun jälkipuoliskolla kansansivistysvastuuta jakaamaan tuli uusia voima. Snellmanilainen kansallisuusaate ja fennomania yhdistyneenä Nikolai II:n ajan venäläistämispolitiikkaan synnytti myös idean laaja-alaisesta koko kansan sivistämisestä.
Uno Cygnaeus sai tehtäväkseen luonnostella suomalaisen kansakoulun mallia. Maahan ryhdyttiin myös perustamaan suomenkielisiä oppikouluja. Kouluolojen uudistuksen ensimmäisiä ja tärkeimpiä askelia olivat myös maan opettajankoulutuksen ja kouluhallinnon pystyttäminen.
Aikuisten vuoro tuli hieman myöhemmi. Vuonna 1874 Suomeen perustettiin Kansanvalistusseura, joka alkoi järjestää luento- ja julkaisutoimintaa. Eliitin pyrkimyksenä oli sivistää raakalaismainen rahvas ja myöhemmin täydentää eri syistä koulun ulkopuolelle jääneen kansanosan tieto- ja moraalitasoa vastaamaan mm. demokraattisen valtion kansalaisilta vaadittavia ominaisuuksia.
Ensimmäinen kansanopisto perustettiin vuonna 1889.
Vuosisadan taite
Teollistumisen myötä Suomeen oli syntynyt uusi yhteiskuntakerrostuma: kaupunkityöväestö, jonka opinkäyntiin oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Niinpä Ruotsin mallin mukaan maamme edistysmieliset piirit ryh-tyivät perustamaan erityisiä työväelle tarkoitettuja opinahjoja, työväenopistoja.
Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen työväenopisto Tampereelle. 1900-luvulle tultaessa myös juuri syntynyt työväenluokka alkoi itse järjestää kansansivistystoimintaa. Nyt sivistystoimintaa saatiin myös kaupunkeihin.
Itsenäinen Suomi
Maan itsenäisyyden alkuvuosina sisällissodan repimässä yhteiskunnassa nähtiin tärkeäksi koko luoda kansallinen eheys. Torpparit vapautettiin pientalollisiksi. Toiseksi keskeiseksi keinoksi nähtiin köyhälistön istuttaminen koulunpenkkiin. Työväenopiston varhainen uranuurtaja Zachris Castrén korosti myös sivistyksen tasapuolisen jakautumisen merkitystä yhteiskuntarauhan säilyttäjänä. Toiminnasta alettiin käyttää termiä vapaa sivistystoiminta.
Lapsille säädettiin oppivelvollisuus vuonna 1921. Kansakoulua ennen oppivelvollisuutta kävi reippaasti alle kymmenen prosenttia (toinen tieto 60 %) ikäluokasta, mutta 1930-luvun lopussa ylitettiin jo 20 prosentin (?) raja.
Toisen maailmansodan jälkeen
Toisen maailmansodan jälkeinen suomalainen koulutuspolitiikka perustui pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Julkilausuttuina periaatteina olivat sivistyksellinen tasa-arvo ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentäminen. Aikuiskoulutuksella pyrittiin tarjoamaan toinen mahdollisuus niille, joiden kouluttautuminen oli nuoruusiässä jäänyt puolitiehen.
Aina 1960-luvun lopulle tai 1970-luvulle asti aikuiskoulutuksen pääpaino oli vapaan sivistystyön kentillä. Aikuisten kouluttaminen oli pääasiassa vapaan sivistystyön järjestöjen vastuulla ja sen painottui yleissivistävään koulutukseen ja harrastusaineisiin.
Samaan aikaan Suomi eli raju muutosta: Siirryttiin maatalousvaltiosta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Suomea voi kutsua teolliseksi yhteiskunnaksi 1960-luvulta lähtien. Tämä muutos antoi alkusysäyksen ammatillisen aikuiskoulutuksen laajenemiselle.
1900-luvun puolivälin jälkeen aikuiskasvatus onkin ollut konkreetisti yhä enemmän jo koulunsa päättäneiden ammatillista aikuisopetusta ja - koulutusta sekä ohjattujen oppimistilaisuuksien järjestämistä työelämässä jo toimiville työpaikoilla.
Elinikäisestä oppimisesta ryhdyttiin puhumaan 1960- luvulla, jolloin tasa-arvon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaiseen periaatteet nousivat koulutusuudistusten kulmakiviksi.
1970-luvulla toimintaa alettiin kutsua aikuiskasvatukseksi.
1980-luvun lopulla aikuiskoulutus liitettiin yhä selvemmin työelämän vaatimuksiin. Aikuiskasvatus vaihtui aikuiskoulutukseksi.
Aikuiskoulutuksesta tuli kysyntäpainotteisempaa ja markkinaperusteisempaa. Työelämän tarpeista ja ammattitaidon ylläpidosta ja kohentamisesta tuli koko aikuiskoulutuskentän ehdoton ykkösasia. Siirryttiin yhteiskunnallisen hyödyn aikakauteen.
Siitä on samalla tullut - alkuperäisen periaatteen vastaisesti- yhä enemmän tutkintotavoitteista. Lisäksi ns. vapaan sivistystyön piirissä tarjotaan aikuisille virikkeitä monenlaiseen vapaa-ajan harrastustoimintaan mm. kielten opiskeluun. Vapaan sivistystyön piirissä merkittävä muutos on ollut, että palveluita käyttää nykyään hyvinvoiva ja koulutettu väestönosa.
Metodiikan kehitys
Metodisesti aikuiskasvatuksessa ajateltiin jo 1900-luvun alussa, että pientä lasta kasvattavat erilaiset kokemukset kuin aikuista ja että lapsille sopii koulumainen kasvatus mutta aikuisille ei.
Aikuisten oppimiseen liitettiin sellaisia käsitteitä kuin itsekasvatus ja itseopiskelu ja myöhemmin kriittisyys, elinikäinen opiskelu ja myös monimuoto- ja etäopiskelu.
2010-luvulle tultaessa mielenkiintoisesti lähes kaikki andragogiikan ideat ovat kuitenkin valuneet myös koulupedagogiikkaan mm. ops-teksteihin: autenttiset oppimisympäristöt, autonomia, itseohjautuvuus, merkityksellisyys, ohjaus, osallisuus, toimijuus... Nyt pieniä lapsiakin kehotetaan opettamaan samantyylisesti kuin aikuisia.
AIKUISKASVATUS TIETEENALANA
 |
| Andragogiikan isä: Malcolm Knowles |
Nimike aikuiskasvatus omaksuttiin meillä 1960-luvun lopulla. Yliopisto-opetuksessa -ja tutkimuksessa aikuiskasvatus on tänään hallinnollisesti yleensä osa kasvatustieteitä.
2010-luvulla tieteenala: aikuiskasvatus on alkanut suhtautua formaaliin aikuiskoulutukseen yhä kriittisemmin vallankäytönä. Arjen aikuiskoulutus nähdään syrjäyttämisen oikeuttamisen ja liiallisesti työelämän tarpeisiin mukauttamisen välineenä.
Tutkijoiden huomio onkin siirtynyt aikuisten oppimiseen nonformaaleista ja ennen muuta informaaleista, ei-järjestetyistä tilanteissa oppimiseen. On innostuttu sellaisista käsitteistä kuin arkinen oppiminen, arkipäiväoppiminen, elämästä oppiminen, orgaaninen oppiminen, satunnaisoppiminen, tahaton oppiminen, yrittämättä oppiminen...
AIKUISKASVATUS KÄYTÄNNÖN TOIMINTANA
Aikuiskasvatuksella tarkoitetaan myös käytännön kasvattavaa työtä aikuisväestön parissa.
1600- 1700-luvut
Aina 1800-luvulle saakka kansanopetus kuului kirkolle. Uskonsa puhdistanut kirkko lukutaitoa tärkeänä, koska se avasi tien Jumalan sanan opiskeluun ja päähän pänttäämiseen. Papit kier-sivät testaamassa, osaako rahvas lukea eri puolilla pitäjiä järjestetyillä kinkereillä. Lukutaidoton ei voinut osallistua ehtoolliselle, ja ehtoollisella käymättömällä ei saanut mennä naimisiin.
1800-luvun alku
1800-luvulla suomalainen aikuisväestö oli käytännöllisesti katsoen miltei kokonaisuudessaan koulut- tamatonta. Aikuiskasvatuksen ensimmäisinä tärkeinä muotoina voi pitää kansallisen sivistys- ja talouseliitin 1800-luvun puolessa välissä käynnistämiä maanviljelysseuroja.
1800-luvun jälkipuoliskolla kansansivistysvastuuta jakaamaan tuli uusia voima. Snellmanilainen kansallisuusaate ja fennomania yhdistyneenä Nikolai II:n ajan venäläistämispolitiikkaan synnytti myös idean laaja-alaisesta koko kansan sivistämisestä.
Uno Cygnaeus sai tehtäväkseen luonnostella suomalaisen kansakoulun mallia. Maahan ryhdyttiin myös perustamaan suomenkielisiä oppikouluja. Kouluolojen uudistuksen ensimmäisiä ja tärkeimpiä askelia olivat myös maan opettajankoulutuksen ja kouluhallinnon pystyttäminen.
 |
| A.A. Granfelt |
Ensimmäinen kansanopisto perustettiin vuonna 1889.
Vuosisadan taite
Teollistumisen myötä Suomeen oli syntynyt uusi yhteiskuntakerrostuma: kaupunkityöväestö, jonka opinkäyntiin oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Niinpä Ruotsin mallin mukaan maamme edistysmieliset piirit ryh-tyivät perustamaan erityisiä työväelle tarkoitettuja opinahjoja, työväenopistoja.
Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen työväenopisto Tampereelle. 1900-luvulle tultaessa myös juuri syntynyt työväenluokka alkoi itse järjestää kansansivistystoimintaa. Nyt sivistystoimintaa saatiin myös kaupunkeihin.
Itsenäinen Suomi
 |
| Zachris Castreń |
Lapsille säädettiin oppivelvollisuus vuonna 1921. Kansakoulua ennen oppivelvollisuutta kävi reippaasti alle kymmenen prosenttia (toinen tieto 60 %) ikäluokasta, mutta 1930-luvun lopussa ylitettiin jo 20 prosentin (?) raja.
Toisen maailmansodan jälkeen
Toisen maailmansodan jälkeinen suomalainen koulutuspolitiikka perustui pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Julkilausuttuina periaatteina olivat sivistyksellinen tasa-arvo ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentäminen. Aikuiskoulutuksella pyrittiin tarjoamaan toinen mahdollisuus niille, joiden kouluttautuminen oli nuoruusiässä jäänyt puolitiehen.
Aina 1960-luvun lopulle tai 1970-luvulle asti aikuiskoulutuksen pääpaino oli vapaan sivistystyön kentillä. Aikuisten kouluttaminen oli pääasiassa vapaan sivistystyön järjestöjen vastuulla ja sen painottui yleissivistävään koulutukseen ja harrastusaineisiin.
Samaan aikaan Suomi eli raju muutosta: Siirryttiin maatalousvaltiosta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Suomea voi kutsua teolliseksi yhteiskunnaksi 1960-luvulta lähtien. Tämä muutos antoi alkusysäyksen ammatillisen aikuiskoulutuksen laajenemiselle.
1900-luvun puolivälin jälkeen aikuiskasvatus onkin ollut konkreetisti yhä enemmän jo koulunsa päättäneiden ammatillista aikuisopetusta ja - koulutusta sekä ohjattujen oppimistilaisuuksien järjestämistä työelämässä jo toimiville työpaikoilla.
Elinikäisestä oppimisesta ryhdyttiin puhumaan 1960- luvulla, jolloin tasa-arvon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaiseen periaatteet nousivat koulutusuudistusten kulmakiviksi.
1970-luvulla toimintaa alettiin kutsua aikuiskasvatukseksi.
1980-luvun lopulla aikuiskoulutus liitettiin yhä selvemmin työelämän vaatimuksiin. Aikuiskasvatus vaihtui aikuiskoulutukseksi.
Aikuiskoulutuksesta tuli kysyntäpainotteisempaa ja markkinaperusteisempaa. Työelämän tarpeista ja ammattitaidon ylläpidosta ja kohentamisesta tuli koko aikuiskoulutuskentän ehdoton ykkösasia. Siirryttiin yhteiskunnallisen hyödyn aikakauteen.
Siitä on samalla tullut - alkuperäisen periaatteen vastaisesti- yhä enemmän tutkintotavoitteista. Lisäksi ns. vapaan sivistystyön piirissä tarjotaan aikuisille virikkeitä monenlaiseen vapaa-ajan harrastustoimintaan mm. kielten opiskeluun. Vapaan sivistystyön piirissä merkittävä muutos on ollut, että palveluita käyttää nykyään hyvinvoiva ja koulutettu väestönosa.
 |
| Klikkaamalla saa kuvan lukukelpoiseksi |
Metodisesti aikuiskasvatuksessa ajateltiin jo 1900-luvun alussa, että pientä lasta kasvattavat erilaiset kokemukset kuin aikuista ja että lapsille sopii koulumainen kasvatus mutta aikuisille ei.
Aikuisten oppimiseen liitettiin sellaisia käsitteitä kuin itsekasvatus ja itseopiskelu ja myöhemmin kriittisyys, elinikäinen opiskelu ja myös monimuoto- ja etäopiskelu.
2010-luvulle tultaessa mielenkiintoisesti lähes kaikki andragogiikan ideat ovat kuitenkin valuneet myös koulupedagogiikkaan mm. ops-teksteihin: autenttiset oppimisympäristöt, autonomia, itseohjautuvuus, merkityksellisyys, ohjaus, osallisuus, toimijuus... Nyt pieniä lapsiakin kehotetaan opettamaan samantyylisesti kuin aikuisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti