Koulu oli 40 vuotta sitten kipeä. Kuukauden kirja.

Kirjan kannessa on siis musta, pimeä koulu, ja
sitä pon paikattu laastarilla ja sideharsolla. 

Kuukauden kirja: Lappalainen, Antti. (1976), Koulu on kipeä. Helsinki: Wsoy.

LÖYSIN OKL:n poistokirjojen joukosta tämän raikkaan pamfletin. Teos on julkaistu vuonna 1976, mutta mitä ilmeisimmin kirjoitettu edellisenä vuonna- siis 40 vuotta sitten. Viittaukset päättyvät nimittäin kirjassa vuoteen 1975.

ELIVÄTPÄ tuon ajan opettajat todella kiihkeää aikaa!  Peruskouluun siirtyminen oli juuri aloitettu pohjoisesta vuonna 1972- ja pääkaupunkiseutu oli purkamassa rinnakkais-koulujärjestelmää vasta syksyllä 1977.

Oppikouluissa kuohui. Teinikunta oli vielä voimissaan. Yrjö Engeström syytti opettajia  yhdeksi taantumuksellisimmista ammattiryhmistä. Erityisesti oppikoulun opettajien arvovaltaa hölskytettiin.

10 edellistä vuotta olivat olleet yhtä muutosmyllyä. Oppivelvollisuuskoulun opetusohjelma oli ollut Lappalaisen mukaan jatkuvien tarpeellisten mutta hosuen toteutettujen muutosten kohteena.
- Vuonna 1965 käynnistettiin kieltenopetus kansakouluissa - liian väljin ohjein; kunta sai päättää kielen ja luokka-asteen, jolla opetus aloitettiin.
- Kesällä 1966 tehtiin  yllättäen päätös: kouluun tuli uusi oppiaine kansalaistaito. Sen tuntimääriä supistettiin sitteen vuonna 1975 (pois 3-, 4- ja 9-luokilta). Samoin kävi oppilaanohjaukselle.
- Vuonna 1968 oli säädetty koulujärjestelmälaki, joka sääteli valtionapuja. Se innosti tappamaan kouluja. Kouluja oli lakkautettu vuoteen 1975 mennessä 2000! Koulukuolemien mustin vuosi oli 1970: 242 koulua lakkautettiin. Kyläkoulujen kylmenemisen taustalla oli maaseudun tyhjeneminen. Mutta myös nuo valtionapusäännökset: kyydityksiin sai valtionapua 86-95 %- ja lisäksi taksi-isänniltä saatiin osa takaisin kunnallisveroina. Rakennuskustannuksiin sai valtionpua 5-95%, vanhat kaupungit eivät lainkaan, mikä johti siellä aamu- ja iltavuoroihin. Opettajien palkkaukseen sai valtionapua 81-90%, ja lisäksi KH saattoi myöntää köyhimmille kunnille lisäavusta.
- Vuonna 1957 aloitettu siirtyminen ns. kokonaispalkkaan jatkui. Vuonna 1967 luovuttiin ns. virka-asunnoista.
- Vuonna 1970 POPS toi joukko-opin, ja askel taaksepäin otettiin jo vuonna 1975.
- Vuonna 1972  siirryttiin  viisipäiväiseen työviikkoon ja 10-päiväiseen työjärjestykseen. Jälkimmäinen  kokeilu kesti kolme vuotta.
- Viisipäiväinen kouluviikko toi tullessaan opetajien pakolliset koulutuspäivät. Aikaisemmin oppikoulussa oli ollut 185 koulupäivää, kansakoulussa 200. Kompromissiksi sovittiin 190 työpäivää + opettajat velvoitettiin osallistumaan lukuvuoden aikana kolmena päivänä  opetuksen suunnitteluun ja jatkokoulutukseen. Veso-päiville tuli alusta asti huono leima. Syitä olivat mm. varojen puute, suunnittelemattomuus, epätietoisuus ja sijoitus lauantaille. Kesto oli kuusi tuntia ja käsitellyistä asiosta oli pidettävä pöytäkirjaa. Opettajat istuivat  jälki-istunnon ja turhautuivat.
-   Vuoden 1971 koulutuskomitea (komitamietintö 1973: 52) esitti peruskoulun ja lukion yhdistämistä. ”Peruskoulun toteuttaminen pienentää koulutuseroja, mutta ei poista niitä”12-vuotinen oppivelvollisuus alkaisi  6-vuotiaana.
- Valtioneuvoston salaisesti valmsteltu peruskoulun pikakorjaus 13.3.1975 tarttui siis oppilaiden ohjaukseen ja kansalaistaitoon. Lisäksi luovuttiin VII-luokan valinnaisaineista, erityiskursseja ei sallittu, eräitä oppiaineita yhdistettiin,  eräiden opetusryhmien vähimmäistuntimääriä korotettiin ja muutettiin oppiaineiden tuntimääriä.
- Vuonna 1975 tehtiin isoja leikkauksia koulutoimeen. 50 miljoonaa markkaa vastasi 250 opettajan virkaa.

Jäsenkirjahallintoa

HALLINTOA mullistettiin. Aikaisemmin tarkastajiksi ja kouluneuvoksiksi valittiin ansioituneita ja tunnettuja tehtävään kouluttautuneita opettajia. Heidän tilalleen tuli nyt jäsenkirjavirkamiehiä.

Aikaisemmin opettajia oli kuultu rehtoreita ja koulunjohtajia valittaessa. Peruskouluun siirryttäessä kaupunginhallitukset saivat poikkeusluvan määrätä johtajat.

Kepu ja Sdp jakoivat paikat. Byrokratia lisääntyi.

Oirehdintaa koulussa
KOULUISSA oirehdittiin. Järjestys häiriintyi. Oppilaat hyppivät seinille. Oli   järjestyshäiriöitä. Oppilaat pinnasivat.  Oppilaat politikoivat. Politiikka oli päästetty kouluihin. Kansakoulusäädöksissä oli  aikaisemmin ollut jopa  määräys, että koulutiloja ei saa maksustakaan vuokrata poliittisia tilaisuuksia varten.

Opettajien mielestä mahdollisuudet  järjestyksenpitoon olivat kouluissa selkeästi heikentyneet. Syiksi mainittiin:  koulunuudistajat olivat heikentäneet opettajan  auktoriteettiasemaa/nakertaneet opettajien arvovaltaa. Yleisradio veti mattoa alta ohjelmilla, joissa oppikoulun opettajat asetettiin epäedulliseen valoon. Teiniliitto riehui. Lännestä oli levinnyt kulkutauti.

Kurinpitokeinoja oli tarkennettu. Peruskouluasetuken mukaan niitä olivat:  nuhteleminen, poistaminen luokasta ja jälki-istunto.  Koulunjohtaja tai rehtori voi vain nuhdella tai neuvoa. Oppikoulussa jälki-istunnon antoi kouluneuvosto (Oppikouluissa opettajien oikeus valita oma edustajansa kärjistyi kiistassa ristiinäänestyksestä: oppilaat halusivat valita myös opettajien edustajat).

Ratkaisuksi tarjottiin osallistamista. Koulunuudistustoimikunta 1966 (Komiteanmietintö 1966: A12) kirjoitti: ” Pahimmatkin häiritsijät  sopeutuvat usein yhteistoimintaan muiden kanssa, jos heille annetaan luottamustehtäviä, jotka tyydyttävät heidän toiminnanhaluaan ja pätemisen tarvettaan”.

Kouludemokratian innokkaimmat puolesta puhujat olivat sitä mieltä, että kouluneuvosojen tärkein tehtävä on opetuksen koulukohtainen suunnittelu.

Opettajat rettelöivät
MYÖS opettajat kapinoivat. He olivat ärtyneitä ja tunsivat asemansa epävarmaksi ja tulevaisuutensa harmaaksi. Palkka oli pieni, ja kesäloma lyheni. Toimenkuvan muutos huolestutti.

Peruskouluasetuksen mukaan opettajan tehtäviin kuului oppitunnit (valmistelu, jälkityöt) ja
muut velvollisuudet: yhteydenpito koteihin * oppilaiden käyttäytymisen valvominen koulussa ja koulumatkoilla * arvostelu ja todistusten laatiminen * päiväkirjan pitäminen ja oppilaiden poissaolojen selvittäminen * tarvittavien luetteloiden laatiminen * välituntivalvonta * kouluruokailun valvonta * ensiavun antaminen tapaturansattuessa * osallistuminen kokouksiin * koulun omaisuuden hoitaminen sekä  kaikki muutkin tehtävät, jotka hänelle kuuluvat  lain, asetuksen, kouluohjesäännön  tai asian laadun mukaan.

Eritysesti opettajat pelkäsivät virka-aikaa. Vuonna 1971 lääninhallitusten kouluosastojen virkamiesten neuvottelupäivillä  Reijo Virtanen oli esittänyt, että  opettajien tulisi työskennellä päivittäin työpaikoillaan yhtä kauan kuin  virkamiesten yleensä. Kanta levisi radion kautta. Opettajien yhteisjärjestön hallitus tuomitsi esityksen heti samana päivänä. Mutta kammo jäi.  Vuonna 1975 opettajille esitettiin  erilaisten työaikaratkaisujen kokeilua, mutta virka-ajan mörköä pelkäävät opettajat kieltäytyivät jyrkästi kokeilustakin.

Vuoden 1975 säästöpäätös aiheutti työseisauksia,  ja vastalauseita tulvi kaikkialta. OAJ kehotti boikotoimaan koulunuudistukseen liittyviä tilaisuuksia ja tehtäviä.

Nokialla lakkoiltiin jäsenkirjaesimiehestä. Koululaitoksessa oli  ollut tapana, että opettajat olivat saaneet esittää mielipiteensä valittaessa koululle johtajaa. Käytännöksi oli vakiintunut, että johtamaan on valittu henkilö, jota opettajien enemmistö on ehdottanut. Nämä ohjeet otettiin peruskouluasetukseen.  Peruskouluun siirryttäessä kunnanhallitukselle tuli oikeus valita koulunjohtajat ja rehtorit peruskoulun ensimmäiseksi vuodeksi poikkeuksellisesti. Poliittiset näkökohdat painoivat. Erimielisyys puhkesi ilmiriidaksi Nokialla. Lakko keskeytti koulutyö, mutta  ei johtanut tulokseen.

Erityisesti maaseudun kieltenopettajien olosuhteet heikentyivät. Kiertokoulun sijaan tulivat kierto-opettajat :-)

Opettajien itsearvostusta lienee syönyt myös se, että epäpäteville opettajille maksettiin samaa palkkaa.   Kun opettajat kieltäytyivät vuonna 1975 jatkokoulutuksista ja opetuksen ohjauksesta, rahat suunnattiin eräissä lääneissä  epäpätevien opettajien koulutukseen. Kolmen päivän koulutuksella pääsi töihin hoitamaan avoimia opettajanvirkoja. Saivat saman palkan kuin kolmivuotisen koulutuksen käyneet.

Kiistaa oppimateriaaleista

KIISTOJA   käytiin myös oppimateriaaleista. Tuohon aikaankoulussa käytettävä kirjallinen materiaali oli ennakkotarkastuksen alaista. Kouluhallitus tarkasti ja hyväksyi  tarvittavat  oppikirjat, jotta oppikirjojen sisältö vastasi  opetussuunnitelmaa. Valtion piirissä eli sitkeä unelma ottaa oppikirjamonopoli itselleen.

Mielenkiintoinen kiista käytiin ns. Pirkkalan kokeilusta. Kullero Rainio teki eduskuntakyselyn  keväällä 1975  Pirkkalassa meneillään olleesta kokeilusta-  ja se  aiheutti kovan kohun.  Kokeilussa käytettiin monistetta, jossa historian kehityskulkua selitettiin yksinomaan marxilaisen talousteorian näkökulmasta.

Jatkokoulutusta kaivattiin

Opettajien rooli oli muutumassa mm. työtapojen osalta.  Aikaisemmin opettajan tärkein tehtävä oli siirtää oman sukupolven tiedot  ja taidot uudelle sukupolvelle. Nyt Kouluhallitus markkinoi peruskoulua (1971):  ”Opettaja ei ole rangaistuksia  jakeleva koulumestari tai tunnoton läksyautomaatti vaan koulua käyvän lapsen opastaja ja toveri.” KH kertoi, että Opettaja on astunut alas korokkeelta oppilaiden pariin.

Eriyttämisen velvoite ahdisti opettajia. Hitaan ja heikon tulisi olla opetusryhmän tasavertainen jäsennopeasti ppivan ikätoverinsa rinnalla?  Opettajille selitettiin optimistisesti,  että kaikki voivat oppia kaiken, jos vain oppimisvaikeudet voitetaan. Oppimisvaikeudet ovat kuin solmuja langassa. Taitava opettaja ei niitä kiristä vaan aukoo yhdessä oppilaan kanssa ja kutominen jatkuu.  Ei onnistu, paitsi taikureulta ja taivaan enkeleitä, Lappalainen kirjoitti.    Opetusryhmiä pitäisi pienentää eikä   vaatia opettajaa sen sijaan tekemään temppu.

Opetusmenetelmien kehittäminen, didaktiikka, oli Lappalaisen mukaan  koulunuuudistuksen eniten laiminlyöty puoli.  Kouluhallitus oli tosin kouluttanut ohjaavia opettajia (aineenopettajia), joiden velvollisuutena oli  erillistä palkkiota vastaan muiden opettajien opastaminen, yhteisten kokeiden laatiminen, avustaminen oppimateriaalivalinnoissa jne. Heitä piti tulla useita tuhansia. Kokemukset opetuksen ohjaajista olivat kuitenkin epämääräisiä.  erityisesti luokanopettajien kohdalla. Opettajajärjestöt alkoivatkin vuonna 1975 boikotoida järjestelmää.

Työtapojen muuttaminen vaatisi jatkokoulutusta. Monet näyttivät Lappalaisen mukaan ajattelevan, että  opettajat voivat kouluttaa itse itsensä, riittää kun se asetetaan heille velvoitteeksi. Ns tee-se itse-menetelmä.

Huh huh
LAPPALAINEN kirjoitti pamflettinsa erityisesti opettajien näkökulmasta. Ei ihan hyvältä näyttänyt.
"Vielä kymmenen vuotta sitten (siis 1965)  oli tavallista, että opettaja siirtyi eläkkeelle vasta sitten, kun eroamisikä, 67 vuotta, oli edessä ja joku allakan avulla todisteli hänelle että aikaoli jo. Nyt on tavallista, että  vanhempi opettaja odottaa eläkettä kuin hepo kevättä."

Kirjoittaja kuvaa mielialoja:  "Joka joskus nuoruudessaan on uinut opettajan ammatin rysän nielusta sisään, ei pääse  samalla koulutuksella muihin tehtäviin, vaan pyristelee pyydyksessä eläkepäiviinsä saakka."

TAITAA tämä nykyinen sukupolvi sittenkin elää aika rauhaisaa aikaa.

Kirjoittajasta 
Antti Lappalainen (1929 Nilsiä – 2007 Espoo) oli suomalainen opetusneuvos (1979), filosofian tohtori ja tietokirjailija. Hän  valmistui kansakoulunopettajaksi Kajaanin opettajaseminaarista vuonna 1951 ja  opiskeli sitten Helsingin yliopistossa erivapaudella kansakoulupohjalta ja suoritti 1982 filosofian kandidaatin tutkinnon sekä väitteli tohtoriksi 1985.

Lappalainen toimi opettajana  mm. harjoittelukoululla. Hänen viimeinen työpaikkansa oli Oulun yliopiston Kajaanin täydennyskoulutusyksikön johtaja.

Lappalainen  kirjoitti useita kansalaistaidon, ympäristöopin ja maantiedon oppikirjoja sekä laati paikallishistoriaa käsitteleviä teoksia.  Hän toimi Oppikirjantekijät ry:n ja Tietokirjailijat ry:n puheenjohtajana sekä Helsingin opettajayhdistyksen puheenjohtajana ja Suomen opettajain liiton hallituksen varapuheenjohtajana.