Suomalaisen opettajankoulutuksen laadun salaisuus

KUVAN saa suuremmaksi klikkaamalla.

Päivitetty 8.6. -14

SUORAAN asiaan: Yksi keskeisimpiä tekijöitä suomalaisen peruskoulun menestystarinan takana on monessa suhteessa globaalisti ainutlaatuinen opettajankoulutus-järjestelmämme.  Minulla oli ilo avata tätä teemaa perjantaina itävaltalaisille koulunuudistajille. Kolmessa minuutissa ehdin lähinnä jakaa yllä olevan ojenteen.

Koska vastaavia tilaisuuksia  voi tulla muillekin tämän blogin lukijoille, ajattelin tässä hieman perustella väitettä, että tuossa kuvassa on olennainen. Ja jollei ole mielellään opin uutta. Näkemykseni perustuu  keskeisesti emeritus-professori Pertti Kansasen käyttööni antamaan materiaaliin, hänen aiheista pitämiinsä luentoihin ja niiden tukena käyttämiinsä diohin sekä keskusteluihin dosentti  Pasi Sahlbergin, emeritus-professori Matti Meren ja dosentti Tapio Toivasen kanssa. Pokkaus myös facebook-kavereille.

Avainkäsitteena akateemisuus
SUOMALAISEN yleissivistävän koulun opettajankoulutuksen erikoispiirre on sen akateemisuus. Meillä kaikki opettajat koulututetaan tänään yliopistossa (luokanopettajat vuodesta 1974) - lastentarhanopettajia myöten (vuodesta 1975).  Lastentarhanopettajia  lukuunottamatta kaikki opettajat ovat maistereita (vuodesta 1979 alkaen).

Akateemisuuteen kuuluu tutkimusperustaisuus. Tutkimuksen idea läpäiseekin  koko suomalaisen  opettajankoulutuksen päämäärineen ja keinoineen. Erityisesti luokanopettajankoulutuksen tavoitteena on omaa työtään tutkiva, pedagogisesti ajatteleva ja itsenäisiä ratkaisuja tekevä professionaali - ei ammattimies, joka tottelee käsikirjaa. Jokainen luokanopettajaopiskelija tekee oman gradunsa  - Helsingin OKL:lla yksin muualla tiimissä. Opettajille on heidän niin halutessaan tie auki tohtorin tutkintoon saakka.

Kaikki opettajia kouluttavat yliopisto-opettajat (professoreista lehtoreihin)  opettavat opiskelijoille itse tutkimiaan asioita. Opettajankouluttajilta edellytetään tutkijan pätevyyttä siis tohtorin tutkintoa.

Tein u-tubeen pienen kuvaclipsin eilisestä lounastapaamisesta, jossa pohjoisen
maan kolme tietäjää: Salonen- Hellström- Sarpila neuvoi keski-eurooppalaisia
kollegoita, millaiseksi opettajankoulutus ja opettajien valintaprosessi kannat-
taisi muuttaa. Tässä linkki clipsiin.

Didatiikka on opettaja-opintojen keskeinen oppiaine. Hyvä niin.  Suomalainen didaktiikka on luova sovellus germaanista ja anglosaksista sekä kasvatus- että kasvatuksen tutkimusajattelua.

Teoria ja käytäntö on  suomalaisessa mallissa yhdistetty ainulaatuisella tavalla erityisesti  yliopistojen yhteydessä toimivissa  harjoittelukouluissa tapahtuvassa opetus- harjoittelussa. Siellä opiskelijoita ohjaavat ohjaamiseen koulutetut opetuksen ammattilaiset.

Koulutuksessa ja ohjauksessa opiskelijoille  ei siis meillä anneta  hyvää opetusta koskevia reseptejä (ohjeita ilman perusteita) vaan heitä ohjataan rakentamaan teoreettisiin opintoihin ja omiin opetus-kokemuksiinsa perustuvaa opetuksen käyttöteoriaa. Opiskelijoiden motivaatiota ylläpitävät myös mahdollisuudet tehdä valintoja. Eräissä OKL:ssa on painotteja opettajankoulutuslinjoja (kasvatuspsykologia, tietotekniikka jne.) ja kaikissa mahdollisuus valita erikoistumisopintoja.

Oman koulutusmallimme juurista

H.G. Porthan. Katso lisää linkistä.

SUOMALAINEN opettajankoulutusjärjestelmän juuret ulottuvat kauas. H.G. Porthan piti tiettävästi ensimmäisenä luentoja kasvatuksesta ja opetuksesta Turun Akatemiassa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Akatemiassa toimi 1800-luvun alussa lyhyen ajan myös kotiopettajiksi aikoville tarkoitettu seminaari.

Varsinaisesti opettajankoulutus alkoi  meillä 1860-luvulla. Kansakoulunpettajia koulutettiin aluksi Gygnaeuksen  ja sittemmin Soinisen ja  Koskenniemen hengessä seminaareissa vuodesta 1863 vuoteen 1974 saakka. Seminaarien  yhteys yliopistoon perustui pitkään lähinnä maineikkaiden professoreiden laatimiin kasvatusopin kirjoihin ja 1900-luvun taitteessa monitaitaja  Mikael Soinisen käynnistämiin kansakoulunopettajien kesäkursseihin.

Tilanne muuttui 1930-luvulla, kun Jyväskylään perustettiin kasvatusopillinen korkeakoulu. Se otti kansakoulunopettajakoulutukseen vain ylioppilaita. Toki ylioppilaita oli otettu seminaareihin hospinteiksi aikaisemminkin, ja he olivat valmistuneet nopeammin, mutta nyt oli kyseessä korkeakoulutasoinen opetus. Toisen maailmansodan jälkeen myös muualle Suomeen: Helsinkiin ja Turkuun syntyi va. opettajakorkeakouluja, joissa ylioppilailla oli mahdollisuus valmistua kansakoulunopettajaksi nopeasti. Yhteys yliopistoon ei ollut kuitenkaan kiinteä.

OPILLISEN koulun opettajankoulutus kytkeytyi yliopistoihin tiiviimmin jo alusta lähtien. Suomeen perustettiin vuonna 1852 kasvatusopin professuuri - ensimmäisenä Pohjoismaista. Professorin virkatehtäviin kuului aineenopettajien harjoittelun ohjaaminen.

Opettajankoulutuksen taustalla kaksi merkittävää tekijää

KAKSI aivan keskeistä tekijää, jotka ovat mahdollistaneet suomalaisen opettajankoulutusmallin ovat olleet pitkäaikainen kansallisesti jaettu  usko koulutuksen merkitykseen Suomen menestyksen kannalta sekä opettajan ammatin poikkeuksellinen vetovoima.

1960-luvulla tehtiin merkittävät päätökset siirtymisestä yhtenäiseen koulutusjärjestelmään.  Jo 1940-luvulla alkanut keskustelu hyväksyttiin tuolloin vasemmiston lisäksi maalaisliitossa- ja sen jälkeen myös Kokoomuksessa. Kansallinen koulutuspolitiikkamme perusdoktriini  ei ole noiden aikojen vaihtunut hallitusten kaatuessa (oikaistaan tässä 1990-luvun lyhyt vaihe).  Suomalaisilla  on ollut ilmainen ja tasa-arvoinen mahdollisuus saada koulutusta aina niin pitkälle kuin pää kestää.

Suomessa opettajan ammatti on yksi suosituimpia nuorten keskuudessa. Se ei ole meillä "second choice" niinkuin monessa muussa maassa. Luokanopettajiksi haluavat oman ikäluokkansa parhaat nuoret- erittyisesti parhaat tytöt. Koulutukseen on sisäänpääsykoe (ollut seminaareista alkaen), jossa pyritään löytämään ne, joilla on valmiina vaikeasti muutoin kehitettävät "kvaliteetit" (mm. eräät luonteenpiirteet). Näimn voidaan keskittyä  helpommin kehitettäviin "kompetensseihin". Sisään pääsee kaksivaiheiden karsinnan (1. tieteellinen teos 2. ryhmähaastattelu)  noin 5-7 % hakijoista. Tuorein uudistus on se, että haastatteluun asti päässeistä osalle on varattu kiintiö, jossa sisäänpääsyyn eivät  lainkaan vaikuta  yo-kokeen tulokset tms..

Opettajan ammattia myös arvostetaan. Opettajiin ja myös heidän reiluuteensa luotetaan. Suomalaista koulutusjärjestelmää hallitsee ns. luottamuksen kulttuuri.