 |
Oppimiskeskus Auroran Ulla Hämäläinen vetämässä ryhmäintegraatio- pedagogiikan iltapäivä-VESO. Poikkeuksellista tässä iltapäivässä on, että mukana on sekä huoltajia että viraston väkeä. |
Kesäopiskelu
Vanhin tapa, jolla opettajat ovat täydennyskouluttaneet itseään, on ollut opiskelu pitkän kesäloman aikana. Tämän idean juuret ulottuvat 1900-luvun alkuun ja Mikael Soiniseen. Tuolloin annettiin kansakoulunopettajille mahdollisuus osallistua kesällä yliopistolla luentoihin. Kesäyliopistot jatkavat yhä tätä perinnettä. Opettajat suorittivat niissä aikanaan kasvatustieteen opintoja ja yhä mm. erityspedagogiikan arvosanoja.
VESO-koulutus
 |
Keväällä 2011 Espoo järjesti poikkeuksellisesti lauantai- VESON kaikille opettajilleen.Ruusutorpan koululle rakennettiinns. huht-imessut, joissa jokainen halukas koulu sai oman tilan esittää omaa pedagogista ideaansa. Auroralla oli draamapaja. |
PERUSKOULU toi opettajille oikeuden/velvollisuuden kouluttautua. VESO-koulutuksella tarkoitetaan opettajien virkaehtosopimuksessa (osio B, 14 §) määriteltyä työajaksi laskettua kouluttautumisvelvoitetta. "Toistaiseksi palveluksessa olevalla sekä määräaikaisella vähintään lukuvuodeksi otetulla viranhaltijalla on velvollisuus varsinaisten koulupäivien ja muun työvelvollisuuden lisäksi osallistua opinto- ja suunnittelutyöhön kolmena päivänä lukuvuodessa. Kyseisistä päivistä yksi voidaan pitää erityisestä syystä työnantajan katsoessa sen tarkoituksenmukaiseksi kahtena yhteensä vähintään kuusi tuntia kestävänä eri tilaisuutena."
Vuosien varrella VESO-koulutusta on järjestetty kovin eri tavoin. 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa päämuotona olivat joko koko kunnan tai kunnan osan kaikkien opettajien yhteiset kuuden tunnin lauantaikoulutuspäivät. Aamupäivä oli teorialuentoja ja iltapäivällä hajaannuttiin konkreerrisempiin, valinnaisiin pajoihin. Välissä oli koululounas. Tilaisuudet järjestettiin yleensä (kustannussyistä) isoilla kouluilla, niiden jumppasaleissa.
Varsin pian syntyi idea ns. korvaavista VESOISTA, joita järjestivät opettajien omat järjestöt. Eri puolilla maata toteutettiin mm. Luokanopettajapäiviä, joita oli ideoimassa suuri joukko innostuneita opettajia mm. Pirkko Kiravuo ja Jarmo Salomaa. Tämä perinne, jossa kunta ikäänkuin ulkoistaa opettajiensa VESON, elää edelleen hyvin mm. Pohjanmaalla, Kuopion ja Oulun seuduilla. Näiden koulutuspäivien rakenne on pitkälti alkuperäisten jättivesojen mukainen. Uutena elementtinä on käytäville pystytetyt messutyyppiset esittelypisteet. Monessa kunnassa korvaavaksi VESOksi hyväksytään myös esim.. Educa-messuille osallistuminen.
Espoossa tällaisistä jättivesoista on käytännössä luovuttu. Kun 1990-luvulla toteutetiin yhtä aikaa koulukohtainen opetussuunnitelmauudistus ja vakavat leikkaukset resusseihin, VESO-velvoite käytettiin koulukohtaiseen ops-työhön. Niinikään alusta alkaen Espoossa yksi VESO-päivä on käytetty koulutuksen sijasta lukuvuoden työn suunnitteluun.
2000-luvulla Espoo alkoi uudelleen järjestää itse puolikkaita iltapäiväVESOJA. Aluksi niitä suunnittelivat ohjaavat opettajat, joiden nimike muuttui jossain vaiheessa konsuloiviksi opettajiksi. Viimeiset noin 3-4 vuotta näitä kolmen tunnin tilaisuuksia ovat järjestäneet jäljelle jääneiden konsulttien lisäksi Espoon ns. oppimiskeskukset, jotka joko pitävät niitä itse tai hankkivat tilaisuuksiin luennoitsijan.
Heinolan kurssikeskus
 |
| Heinolan seminaarin päärakennus. Kalevi Peltolan kuva lainsaa netistä. |
Kursseille haettin, ja moni myös pääsi sinne. Erityisesti musiikin kurssit olivat legendaarisia. Legendaarinen oli myös Heinolan ruoka. Kouluttajina olivat usein kuntien ja läänien ohjaavat opettajat.
Vuonna 1998 kurssikeskuksen toiminta hiipui ja oganisaatio ulkoistettiin ensin Opekoksi ja sitten Educodeksi. Nyt myös itse tiloista, perinteisestä Heinolan seminaarirakenniksesta on luovuttu.
Itse ehdin olla Heinolassa monta kertaa, sekä kurssilaisena että kouluttajana. Koulutusote oli monipuolinen: luentoja, ryhmiä, itse tekemistä, kehittämishankkeita jne.
Akvaario-projekti
1990-luvun koulutuskohtaista opetussuunnitelmatyötä tuettiin uudenlaisella täydennyskoulutusidealla. Idean isiä olivat mm. ylijohtaja Aslak Lindström ja kehittämistoiminnasta vastannut Pasi Sahlberg.
Akvaarioprojekti oli vuosina 1995–1998 toteutettu, opetushallituksen koordinoima koulujen kehittämisverkko. Opetushallitus oli käynnistänyt varsin suljetun akvaariokokeilun keväällä 1992
muutamassa kokeilukunnassa.Kokeiluun osallistui 12 kuntaa ja niiden valitsemat 42 oppilaitosta.Tässä Akvaariohankkeen ensimmäisessä vaiheessa luotiin verkostona vuoden 1994 opetussuunnitelman
perusteet. Kokeilun tehtävänä oli viedä opetussuunnitelmauudistus läpi yhteistyössä kokeilukuntien ja kokeilukoulujen kanssa Akvaariokoulut tekivät omat ensimmäiset koulukohtaiset opetussuunnitelmansa syksyllä 1993. Perusteet hyväksyttiin keväällä 1994. Kokeilua voidaan pitää myös opetussuunnitelmaprosessiinnovaation ”jalkauttamisena” ja mallintamisena.
Monet vuoden 1994 perusteiden valmistelussa mukana olleista Akvaariokouluverkon kouluista olivat halukkaita jatkamaan syntynyttä yhteistyötä. Niinpä opetushallitus käynnisti Akvaarioprojektin eräänlaiseksi akvaariokokeilun jatkoajaksi. Akvaarioprojektissa oli 11–16 aiheverkkoa, jotka eivät
olleet oppiaine- tai kouluastekohtaisia. Hallinto valmisteli Akvaarioprojektin aikana uutta koululainsäädäntöä, ja monet projektin teemoista (verkoista yhtenäinen peruskoulu, vuosiluokaton opetus ja esim. erityisopetus) tuottivat tietoa uuden lainsäädännön pohjaksi. Akvaarioprojektia voi tässä mielessä
pitää uusien koululakien pohjalta alkaneen uuden ops-kierroksen esivalmistelijana ja maaperän muokkaajana.
Akvaarioprojektia pyrittiin viime vaiheessa syksyllä 1998 yhdistämään muihin hallinnon opetusta koskeviin kehittämishankkeisiin. Ilmeisesti suhtautuminen Akvaarioprojektiin oli opetushallituksen sisällä muuttunut.
Syksyllä 1997 julkaistiin Akvaarioprojektista kirja nimellä Oppimisen tietoverkot – perustiedot oppilaitosverkostosta 1997. Siinä esiteltiin samoissa kansissa myös Globe-, Kimmoke-, Luma-, NUKO-, Tieto-Suomi- ja UNESCOkoulut. Verkostossa hankkeet ja aiheverkosto organisoitiin kuudeksi ryppääksi joista jokaiselle nimettiin vastuukunta ja yhteyshenkilö opetushallituksesta. Tämä Akvaarioverkostovaihe jäi lyhyeksi. Konkreetisti integrointiin ei ryhdytty, vaan Akvaarioprojektin katsottiin päättyneen vuoden vaihteessa 1998–1999.
Toimintatapana oli, että kaikki halukkaat koulut kutsuttiin yhteisiin teemaverkostoihin oppimaan yhdessä ja toisiltaan Verkostossa oli koulujen lisäksi kolmannen sektorin toimijoita, ja vastuutahona oli jokin kunta. Verkostot kokoontuivat oman teemansa ympärille ja jakoivat osastoina arjen kokemuksia valtakunnallisissa messutapahtumissa. Yksi näistä oli nimeltään Akvaariokesä.
Auroran koulu oli mukana arvokasvatuksen verkostossa, ja meidän kehittämishankkeenamme oli Freenetin virtuaalikoulu. Oman väitöskirjani tein Akvaarioprojektin kehittämishankkeista.
Opettaja-tv kouluttajana
 |
Opettaja-tv:n ohjelmassa puhumassa kouluruokailusta. Aurorasta mukana rehtori ja emäntämme Immu. |
2000-luvun lopulla Suomessa käynnistettiin Ylen ja Opetushallituksen yhteistyönä aivan huikea täydennyskoulutusmuoto: Opettaja-tv. Wikipedian mukaan: "Opettaja.tv on Internetiä ja tv:tä hyödyntävä palvelukokonaisuus opettajille ja kasvatusalan ammattilaisille. Opettaja.tv tarjoaa sisältöjä, jotka liittyvät opettajien päivittäiseen työhön, itsensä ammatilliseen kehittämiseen sekä vuoropuheluun muiden opettajien kanssa. Yle tekee Opettaja.tv:tä yhteistyössä Opetushallituksen kanssa.
Opettaja.tv:n televisio-ohjelmat lähetetään Yle Teema –kanavalla. Useimmat ohjelmat ovat katsottavissa Opettaja.tv:n nettisivuilla. Televisio-ohjelmista osa on tarkoitettu katsottavaksi oppilaiden kanssa, osa on suunnattu opettajille ja muille kasvattajille ammatillisen kehittymisen tueksi. Opettaja.tv:n verkkopalvelu tarjoaa oppimateriaalia, työkaluja, vertaistukea sekä maksutonta täydennyskoulutusta. Täydennyskoulutuskurssit pohjautuvat Opettaja.tv:n ohjelmiin, ja koulutuksen sisällöistä vastaavat viralliset täydennyskoulutuskeskukset. Opiskelu on yhteisöllistä verkko-opiskelua."
Opettaja-tv tuotti televisioon sankan määrän noin puolentunnin mittaisia ohjelmia erilaisista koulua koskevista teemoista. Mm. Tina Jämseninin ja Aaro Kotro veti niissä studio-osuutta, jossa minäkin vierailin asiantuntijana puhumassa kouluruuasta, oppilaskeskeisyydestä ja mm. tulevaisuuden koulusta.
Netin puolelle rakennettiin napakoita virtuaalisia on-line- täydennyskoulutuspaketteja. Ideana oli katsoa hyvin tehtyjä painkymmenen minuutin mittaisia clipsejä, käydä niistä keskusteluja netissä ja toteuttaa jokin oma hanke. Itse suoritin siellä mm. sijaisopettajan ja koulun kehittämisen kurssin.
Valitettavasti Yle ja Oph luopuivat tästä ideasta aivan hiljattain vuoden 2012 alusta. Onneksi monet clipsit ovat yhä katsotavissa YleAreenalla.
Konferenssit ja seminaarit
NÄYTTÄÄ siltä, että opettajien täydennyskoulutuksen hallitseva muoto 2010-luvulla ovat eri koulutuksen järjestäjien organisoimat 1-2 päivän seminaarit. Järjestäjinä ovat usein Opetushallitus (joko suoraan tai ulkoistamalla) ja Yliopistojen täydennyskoulutuskeskukset. Teemoina on esim. erityisopetus (usein Jyväskylässä) ja tietotekniikka (Hämeenlinnan ITK-semnaarilla on vuosikymmenten perinne). Usein seminaarit ovat kertaluonteisia.
Tuorein tällainen tapahtuma Espoossa oli tämän viikon keskiviikkoillan "Tulevaisuuden koulu"-seminaari, jossa puhuivat mm. Aulis Pitkälä ja Jarkko Hautamäki.
Usean kunnan yhteiset kehittämisverkot
Kun valtionosuusjärjestelmiä muutettiin 1990-luvulla ja luovuttiin korvamerkityistä rahoista ja niiden käytön tiukasta kontrollista, havaittiin pian, että pelkkä informaatio-ohjaus ei riitä. Niinpä erityisesti 2000-luvun lopulta alkaen valtio on alkanut jakaa ns. hankerahaa, jolla kehitetään erityisesti koulutuspoliittisesti ajankohtaisia teemoja. Viime vuosina kunnat ovat voineet hakea ihan huomattavia lisämäärärahoja mm. koulujen tukitoimien ja ohjaustoiminnan kehittämiseen. Rahoilla on palkattu usein koordinaattoreita ja ostettu asiantuntemusta yliopistoilta. Hankkeisiin on sitten rekrytoitu kouluja opettajineen, ja nämä koulut ovat jakaneet eri tavoin julkaisuina tai messutapahtumien muodossa hyviä käytänteitään.
Aurora oli useita vuosia mukana ns. pilottikouluna pääkaupunkiseudun Kelpo-hankkeessa, jolla tuettiin sekä opetussuunnitelman päivittämistä että jalkauttamista. Olimme mukana järjestämässä kaksikin kertaa Wanhassa Satamassa pidettyä Opi ja kasva-messua. Tähän pk-hankkeeseen sisätyi monta uutta täydennyskoulutusideaa: Asiantuntijaluentojen lisäksi päivään kuului koulujen osastot postereineen, koulujen pitämiä napakoita tietoiskuja ja mm. mahdollisuus benchmarkata toisten koulujen arkea niin, että opettajalle maksetaan sijainen.
Muut kouluttautumisverkostot
Tarjontaa oman osaamisen kehittämiseen löytyy lisäksi monista eri teemojen verkostoista, joihin joko kaupunki tai yksittäiset koulut hakeutuvat. Kiva-koulu-hanke on tästä esimerkki. Mukaan lähtevä koulu saa Turun yliopistossa kehitellyt valmiit tuntipaketit koulukiusaamisen ehkäisemiseksi. Kouluihin muodostetaan Kiva-timi, joka käsittelee tietyn mallin mukaan kiusaamistapaukset. Pakettiin kuuluu myös kiusaamiskyselyt. Toinen esimerkki on Hyvä alku- hanke, jossa kaikki espoolaiset alkuopettajat koulutetaan uudenlaisiin kodin ja koulun yhteistyömuotoihin
Yksi 1990-luvulla avutunut verkostomuoto ovat Cimon tarjoamat kansainväliset projektit (mm. Comenius), jossa opitaan myös toisten maiden koulujen tavasta työstää yhteistä teemaa tai ilmiötä. Auroran koulun oli mukana toisessa Comenius-aallossa, ja me pohdimme tuolloin historian opettamista mm. teatterin keinoin. Kumppaneina meillä oli kouluja Itävallasta, Englannista ja Venäjältä. Se, että opettajat pääsivät matkustamaan ulkomaille, toi meille monia ideoita.
TVT- koulutus
Espoossa on vuosien perinne oman täydennyskoulutuksen järjestämisestä tieto- ja viestintätekniikan osa-alueella. Kaupunki on kouluttanut ison joukon omia konsutteja, jotka järjestävät kokopäivän tai iltapäivän mittaista koulutusta. Koulutus voidaan toteuttaa joko Olarin koulutustilassa tai omalla koululla. Omista opettajistamme TVT-konsultteina ovat olleet Juha Hyvärinen, Osmo Sorsa ja Risto Schiray.
Espoolainen oppimiskeskusverkko
ESPOOSSA luotiin 2000-luvun lopussa oppimiskeskusverkosto. Alkuaihiona oli ilmeisesti Matikkamaa. Matikkamaa oli muutamien opettajien itseideoima matematiikan opetuksen kehittämishanke, jota kunta tuki. Hankkeella oli toiminnallisia välineitä, ja se järjesti täydennyskoulutusta. Toinen alkuaihio oli varmaan Ymmerstan koulun opettajien innolla aloittama Netlibris-hanke (myöhemmin mm. Matilda), jossa haluttiin tukea lasten lukemisharrastusta yhdistämällä se tietotekniikkaan. Kunta (ja Opetushallitus) ovat tukeneet hanketta.
Opetuspäällikkö Ilpo Salonen halusi vahvistaa täydennyskoulutuksen järjestäjätahoja yksittiäisistä konsutoivista opettajista kokonaisiksi kouluiksi. Yhteen koottiin kouluja, joissa tapahtui kunnan näkökulmasta mielenkiintoisia asioita, ja niiden rehtoreita koulutettiin yhdessä johtamaan tätä toimintaa.
Espoossa toimii tällä hetkellä 9 oppimiskeskusta, joiden tehtävänä on kehittää omaa osaamisalaansa mm. järjestämällä koulutusta, konsultaatiota, tutustumiskäyntejä sekä keräämällä tieteellistä tutkimusta alueeltaan espoolaisten koulujen käyttöön. Espoon nettisivuilla kuvataan ideaa näin: "Oppimiskeskukset toimivat kehittämisestä innostuneina, hyvinvoivina ammatillisina yhteisöinä ja verkostoissa toisiltaan oppien. Oppimiskeskusten tehtävänä on tarjota mm. pedagogisen johtamisen tukea, opettajien täydennyskoulutusta sekä kehittämis- ja oppimisprojekteja opettajille ja oppilaille".
Oppimiskeskuksia ovat:
- Aarnivalkean koulu (kuntouttavat luokat)
- Auroran koulu (taidekasvatus, harrastustoiminta, Turvallinen iltapäivä -kehittämishanke TIP)
- Kantokasken koulu (erityisryhmien opetus)
- Keinumäen koulu (sairaalakoulu, erityisen tuen tuki)
- Kirkkojärven koulu( monikulttuurisuus)
- Koulumestarin koulu (luovuutta kouluun teknologia- ja yrittäjyyskasvatuksen avulla)
- Koulumäen koulu (opetuksen yksilöllistäminen)
- Olarin koulu (matemaattiset ja luonnontieteelliset aineet, Matikkamaa) sekä
- Meriusvan koulu (esi- ja alkuopetus, Kouluvalmiuden arviointi esiopetuksessa -kehittämishanke)
TÄHÄN saakka oppimiskeskusten täydennyskoulutus on siis pääasiassa ollut iltapäivävesojen järjestämistä ja benchmarking-päivien organisointia.
Tutkittua tietoa opettajien täydennyskoulutuksesta
Jyväskylän yliopistossa vuonna 2007 tehdyssä tutkimuksessa (Piesanen, E., Kiviniemi, U. & Valkonen, S. 2007) todettiin, että opettajien täydennyskoulutus on vähentynyt samaan aikaan kun koulutuksen tarve on lisääntynyt mm. maahanmuuttahaoppilaiden määrän kasvun myötä. Valtakunnallisessa tutkimuksessa verrattiin opettajien täydennyskoulutusta vuosina 1998 ja 2005. Kumpaankin kyselyyn vastasi yli 2000 peruskoulun, lukion, ammatillisten oppilaitosten ja vapaan sivistystyön oppilaitosten opettajaa.
Tulosten mukaan täydennyskoulutukseen osallistuminen on vähentynyt kaikissa oppilaitosmuodoissa vuosien 1998 ja 2005 välillä, eniten peruskoulun ja lukion opettajilla, jossa täydennyskoulutuspäivien määrä on tippunut yli neljänneksellä. Maan eri osissa pääsyssä koulutukseen on suuria eroja. Täydennyskoulutus on samalla muuttunut entistä lyhytkestoisemmaksi. Opettajilla ei ollut tutkimuksen mukaan riittävästi henkilökohtaisia tai oppilaitoskohtaisia kehittymis- tai täydennyskoulutussuunnitelmia. Myös työhöntulo-ohjaus koettiin puutteelliseksi kaikissa oppilaitosmuodossa.
Yhteenvetoa
Tästä eteenpäin?
Vuonna 2009 oletetiin, että opettajien vanhentumaan päässyttä osaamista alettaisiin päivittää seuraavasta vuodesta lähtien. Asiaa valmistunut työryhmä nimittäin esitti, että kunnat ja muut koulutuksen järjestäjät velvoitettaisiin lain voimalla huolehtimaan siitä, että rehtorit, opettajat ja koulunkäyntiavustajat osallistuvat säännöllisesti täydennyskoulutukseen. Täydennyskoulutusvelvoitteen laiminlyönnistä ei kuitenkaan olisi rangaistu. Eniten huolta opettajien vähäisistä täydennysopeista kantoi tuolloin Opetusalan ammattijärjestö OAJ, joka on puoltanut hallitusohjelmaankin kirjattua aikomusta velvoittaa koulutuksen järjestäjät ja työnantajat huolehtimaan asiasta. Suomen kuntaliitto, Kunnallinen työmarkkinalaitos ja Yksityisen opetusalan liitto vastustivat lakisääteistä "koulutuspakkoa" ja haluaisivat tilalle suosituksen. Niiden mielestä nykyisessä taloustilanteessa ei saisi säätää uusia velvoitteita kun entisistäkään ei tahdota selvitä. Tuolloin tuoreen kyselyn mukaan lähes kolmannes opettajista eli noin 28 000 henkeä ei saanut 2007 lainkaan täydennys- tai jatkokoulutusta.
Ongelmana on monessa kunnassa raha. Espoossa - näin väitän - suurempi ongelma on opettajien jaksaminen. Toisin kuin muissa ammateissa, täydennyskoulutukseen lähteva joutuu ikäänkuin tekemään poissaolopäivän työt kuitenkin- ja sitten selvittelemään kaikki sotkut. Ja toisaalta: koulupäivän jälkeen ei ole enää freshi.
EHKÄ vielä oleellisempaa kuin koulutuksen määrä on sen laatu. Nouseeko opetuksen laatu, kun opettaja on pois esim. 10 päivää luokastaan ja siellä on joka kerta eri sijainen? Jo tällainen simppeli katsaus havainnollistaa, kuinka monin eri koulutusottein täydennyskoulutysta toteutetaan. Pitäisikö näitä koulutusotteen taustalla olevia usein tiedostamatta tehtyjä perusratkaisuja (Jari Salmisen termiä käyttäen : dilemmoja) harkita oikein kunnolla:
(1) Uskommeko pakkoon vai vapaaehtoisuuteen?
(2) Kenen tarpeista lähtevää; valtion, kunnan, koulun vai yksittäisen opettajan? Omista haluista vai koulun/kunnan/työn tarpeista lähtevää?
(3) Uskommeko teoriaan vai käytäntöön?
(4) Kumpi ja parempi: useita irrallisia pätkiä vai jokin systemaattinen, pitkäkestoisempi kokonaisuus?
(5) Kuinka opimme parhaiten: kouluttamalla yksilöitä vai kokonaisia opettajayhteisöjä?
(6) Riittääkö pelkka kuuleminen, katseleminen ja puhuminen? Vai pitäisikö kolutukseen kuulua myös oikeasti uuden kokeilemista?
(7) Tulisiko koulutuksen rakentua lähi- vai etäopetukseen?
(8) Gurujen kuuntelua vai työssä kollegojen kanssa yhdessä opettelua?
(9) Top down vai Bottom Up?
(10) Lukemisesta, kuuntelemisesta, katselemisesta vai tekemisestä oppimista?
(11) Kaikille samanlaista vai jokaiselle räätälöityä?
Tästä eteenpäin?
ON varmaa, että opettajat tarvitsevat tulevinakin vuosina täydennyskoulutusta. Pedagoginen osaaminen kuluu, ja opetuksen haasteiden muuttuessa on myös opeteltava ihan uusia taitoja jopa uusien oppiaineiden pedagogiikkaa.
MITÄ itse ehdottaisin:
(1) Vähentäisin oleellisesti koulun työpäiviin sijoittuvaa täydennyskoulutusta. Työnantajana ostaisin opettajille viikon lisää työpäiviä lukuvuodessa tai vaihtaisin osan koulupäivistä koulutuspäiviksi.
(2) Loisin täydennyskoulutukselle tutkinnon muodon (esim. pd). Tutkintoon voisi koota sovittujen pääotsikoiden alle suorituksia.
(3) Kehittäisin mahdollisuuksia hankkia uutta tietoa netistä digikirjojen, clipsien ja niiden pohjalta omassa arjessa tehtyjen pienten kokeuluissa syntyneen okemuksen pohjalta.
(4) Loisin myös koulun tasolle osaamissertifikaatin. Koulu saisi pisteitä sen mukaan, kuinka se kehittää yhteisönä kollektiivista osaamista.
(5) Kytkisin sekä yksilön että koulun osaamisen kehittymisen näyttöihin bonuksia.
Shortly in English
In-service-training of teachers in Finland has long roots. The first idea in the beginning of 20th century was to give to elementary teachers a possibility to take part to the lessons kept in the university during the summertime. All finnish teachers got the task to take part in to the inservice-training arranged by the municipalities three days a year, when Finland change the school system to the basic school 1972.
Nowadays the forms of inservice-training are very rich: from lessons to online-learnng, from training days to benchmarking and even internationally shared projects of learning schools. Still there are many problems. Training is not always well coordinated. All the municipalities do not have money enough to arrange good training. The practical arrangements do not always work. We should stop and think about the philosophy and the beliefs which lie on the background of the decisions we make concerning in-service training. Maybe we should create totally new ideas that could systemize in-service training including the idea of pd-certification.
In-service-training of teachers in Finland has long roots. The first idea in the beginning of 20th century was to give to elementary teachers a possibility to take part to the lessons kept in the university during the summertime. All finnish teachers got the task to take part in to the inservice-training arranged by the municipalities three days a year, when Finland change the school system to the basic school 1972.
Nowadays the forms of inservice-training are very rich: from lessons to online-learnng, from training days to benchmarking and even internationally shared projects of learning schools. Still there are many problems. Training is not always well coordinated. All the municipalities do not have money enough to arrange good training. The practical arrangements do not always work. We should stop and think about the philosophy and the beliefs which lie on the background of the decisions we make concerning in-service training. Maybe we should create totally new ideas that could systemize in-service training including the idea of pd-certification.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti