JOS onnistun lataamaan 6 minuutin mobiiliclipsin tähän, hienoa. Clipsi kertoo minulle tärkeästä retkestä minulle tärkeän esikuvan, viihdetaitelija, rockin kuninkaan Elvis Presleyn historiaan. Sain mahdollisuuden käydä hänen elämänsä eräillä merkkipaikoilla ( Las Vegasia lukuunottamatta). Sain tavata ihmisiä, jotka olivat tunteneet hänet. Sain istua samassa keinussa kuin hän pikkupoikana. Sain seisoa paikass, jossa hän keksi, kuinka huima vekotin kitara on. Sain kiertää hänen kodissaan. Sain hiljentyä hänen haudallaan.
Iso unelma toteutui. Meillä jokaisella on esikuvia. Esikuvia ei valita, pikemminkin osumme vain oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Itse asiassa Elvis ei ollut minun ikäluokkani juttu, vaan muutaman vuoden vahmemman ikäluokan. Minuun Elvis-innoksen tartuttivat viidennen linjan kitaraa soittaneet "isoveljet". Kiitos siitä jätkät!
Ihanne on jotain sellaista, jota ei voikaan tavoittaa. Samalla kaikki ihanteet ovat vajavaisia, puuttellisia. He kun ovat myös ihmisiä. Elviksessä ihmeellisintä oli hänen käsittämättömän upea äänensä ja rohkeus, jolla hän tarttui mustien musiikkiin uhmaten oman aikansa normeja.
Kuten clipisssä todetaan, Elvis ei koskaan uskonut olevansa yhtään mitään kummallista. Menestys oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin muillekin. Eikä hän koskaan oikein tiennyt, kuinka tulla sen kanssa toimeen. Elviksen tunteneet kuvaavat häntä hyväksi kristityksi pojaksi, joka lahjoitti merkittävän osan omaisuuttaan hyväntekeväistyyteen. Elvis välitti läheisistään ja kaukaisistakin.
Elvis oli rikas, suosittu, mutta myös yksinäinen, onnetonkin. Silti hän tuotti uskomattoman paljon iloa toisten elämään.
Elvis kuoli elokuussa 1977, juuri kun otin vastaan ensimmäisen opettajan pestini. Muistan puhuneeni hänestä jo Siilitien ala-astella. Viime syksynä sain heittää yhden Elviksen biisin oppimiskeskuksemme rock-konsertissa. Maananantaina puhun Elvikselta opettajille aamupalaverissa.
Meidät on tehty esikuvistamme. On tärkeää tietää se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti