Oman ajattelumme sidoksista omaan aikaamme

Ainut netistä löytämäni kuva henkilöstä Kari E. Turunen.

KARI E. Turusen väitöskirja "Rudolf Steinerin kehitys ja ajattelu" (1989) oli lukukokemuksena äärimmäisen palkitseva. Kuinka joku yltää tuollaiseen tapaan ajatella ja kommunikoida ajatuksiaan?!

En referoi tässä pääsiäissunnuntaina julkaistavassa lastussa Turusen kutkuttavia ajatuksia Steinerista, vaan kuvaan ajatuksia, jotka minussa syntyivät, kun luin hänen tekstiään ihmisen ajattelun sidoksista omaan aikaansa.

KULLAKIN ajanjaksolla on oma vallitseva tapansa nähdä asiat, yleinen näkemys, hallitsevat aatteet (vaikkapa opetuksesta). "Kukin aika heijastaa yleistä tietoisuuden tilaa".  Jollakin aatteella on omassa ajassaan hegemonia. Kunkin ajan intellektuaalinen kulttuuri muodostaa tietyssä mielessä rajaehdot yksilön ajattelulle.

Ajassa tietyt ideat on saavutettu, tietyt ovat vasta idulla.  Osa ideoista on jo unohtumassa. Uudet ajatukset luovat paineita.

Meillä on taipumus, halu, paine ottaa maailma haltuun ajattelemalla. Haluamme tietää ja ymmärtää.  "Jokainen ajattelija on oman aikansa tuote". Kykymme imeytyä oman aikamme aatemaailmoihin vaihtelee, samoin  myös kykymme nousta sen yläpuolelle. Luomme omat käsitteemme, ja tarvitsemme siihen  aluksi auktoriteetteja. On harmi, jos tyydymme vain replikoimaan menneitten ajattelijoiden ajatuksua. Kykymme artikuloida ja uudistaa ajattelumme vaihtelee.

Rakennamme ajattelulla samalla omaa persoonaamme. Pidämme ajattelulla myös persoonaamme kasassa, esim. yrittäessämme rationalisoida asioita, joihin ratio ei yllä (esim. tunteet, alitajunta). Toisilla meistä on suuri halu paitsi ymmärtää maailmaa, olla mittava, jopa mittavampi kuin mikä on meille mahdollista. Haluamme hallita muita kyvyllämme selittää maailma.

Yksilön ajattelussa on oma dynamiikkansa (mm. omat käsitteet), mutta kukin aika asettaa  tietyt rajat, joihin yksilön tietoisuus voi kehittyä.  Kullakin ajalla on oma traditionsa, joka antaa ajattelulle ajankohtaisia virikkeitä. Haemme hyväksyntää, ja siksi mielellään liitymme ajanhenkeen, Yksilö voi omaksua toisten ajatuksia, kehitellä niitä eteenpäin,  esittää  uusia ajatuksia muodossa, joka sopii ajanhenkeen tai haastaa sen.

Yksilö voi olla eriparia oman aikansa ajattelun kanssa. Hän voi juuttua menneisyyteen. Tai kurkottaa tulevaisuuteen. Kummassakin tapauksessa hän joutuu taistelemaan omaa aikaansa vastaan.

So what?

MITÄ tämmöisiä pohtimaan? Harrastan kasvatusopin historiaa. Tunnistan itsessäni suuren typeryyden suhtautua ylimielisesti 2010-luvulta käsin menneiden aikojen pedagogeihin. Kuinka he eivät olleet huomanneet sitä ja tätä.  Kukin heistä on ollut vahvasti sidoksissa oman aikansa ajatteluun ja kulttuuriin vaikka klassikoiksi nimitetyt ovatkin usein tehneet jonkinlaisen irtioton.

MINULLA on tilaisuus pitää alustus Kriittisessä korkeakoulussa alkavan viikon torstaina. Puhun (K)uuden opettajapolven haasteista. Jäsennän siinä suomalaisen koulun historiaa opettajapolvittain. Polvia on siis kuusi.

1. "Valoa kansalle"-polvi (1863-1888)- ajanjakso päättyy Cygnaeuksen kuolemaan.
2. "Kansallisen taistelun"-polvi (1889-1917 - Cygaeuksen tilalle auktoriteetiksi nousee Soininen.
3. "Itsenäisen Suomen valkoiset opettajat"-polvi (1918-1944). 
4. "Hyvinvointivaltiota rakentavat opettajat"-polvi (1945- 1972). Auktoriteetiksi nousee Koskenniemi.
5. "Tasa-arvo-Suomen opettajat"-polvi (1973- 1992). Auktoriteetiksi nousee Erkki Lahdes. 
6. "Uusliberaalin Suomen opettajat"-polvi (1993-2013/2023?). Ei pedagogista auktoriteettia. Vasta-auktoriteettina mm. Kari Uusikylä.

ITSE kuulun polveen numero viisi. Uusliberaalinen Suomi ei ole minun Suomeni.  Hangoittelen vastaan,  sekä sen pahoja että hyviä puolia.

Kunkin sukupolven pedagoginen ja didaktinen ajattelu on sidoksissa oman ajankauden henkeen. Otan vain muutaman esimerkin:

• Kristillissiveellisen ethoksen murtuminen tapahtui vasta peruskoulussa, vaikka jo kansakoulu oli irtiotto kirkon hegemoniasta. Aamuhartaus muuntui tuolloin päivänavaukseksi.  Kirkko taisteli vastaan perustamalla kiertokouluja. Viimeinen niistä lakkasi vasta 1952. Yhteisopetus löi läpi koko ikäluokan osalta vasta peruskoulussa. Cygnaeus halusi naisopettajien olevien naimattomia (kuin nunnien). Niin vankka oli sukupuolisiveellisyyden ote. Mies- ja naisopiskelijat pidettiin visusti erillään toisistaan koko seminaarilaitoksen ajan (siis 1970-luvulle saakka).  Uskonto ja valistus yritettiin pitkään sovittaa yhteen. Tänään uskonto on valtaväestön osalta opetuksen  ulkokehällä. Ensin sen tilalle tuli tieto. Ja nyttemmin jokaisen oma tietäminen.
• Kansallismielinen ja isänmaallinen ethos on kestänyt viime vuosiin saakka. Se korvasi 1900-luvun alussa  säätytietoisuuden ja kitki 1920-luvulta alkaen luokkatietoisuutta. Maahanmuuton kasvaessa isänmaallisuus on korvautumassa monikulttuurisuudella.
• Lapsikeskeisyys teki teoriassa läpimurron 1900-luvun alussa, ja kansakoulun opsissa 1950-luvulla. Mutta itse maailma ja yhteiskunta on ollut  läpeensä autoritäärinen aina 2000-luvulle saakka. 1900-luvun totalitääristen valtioiden ja sotien maailmaan istui loistavasti herbartilaisuus. Opettajan oli oltava mallikansalainen. Lapsikeskeisyys jäi  harvojen herkuksi, ja into loppui viimeistään toiseen maailmansotaan.  Herbartilaisuus perusteli siveellistämisen ja sivistämisen paremmin.  Vaikka ruumiillinen kurittaminen kiellettiin vuonna 1915, se jatkui kouluissa ainakin 1950-luvulle saakka. Kurin merkitys korostui toisen maailmansodan jälkeen. Lapsikeskeisyys kanavoitui aluksi erikois- ja erityisluokiksi, sittemmin vsop-ksi.
• Cygnauksen koulussa valistus (johon kuului usko tieteeseen) oli opettajien uskonto. Tämä liittyi ajanhenkeen rahvaan parissa; taikauskoon ja väärään tietoon. Tekstualistinen  käänne teki mahdolliseksi oman tietämyksen rakentamisen (konstruktivismi) vasta 2000-luvulla.
• Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki on huikea käänne. Oppimisesta tuli velvollisuus. Koulusta tuli  massakoulu. Tämä edellytti sosiaalista tukea rahvaalle.
• Elinkeinorakenteen muutos näkyy opetuksessa viiveellä kohoneina koulutusvaatimuksina. Viime aikoina koulua on vaadittu ottamaan paremmin huomioon ns. luovan luokan tarpeet.
• Tekniikan kehitys toi kouluun uusia opetusvälineitä: kirjoja, karttoja, demonstraatiovälineitä, kouluradion, kaitafilmit, piirtoheittimen, monistuskoneen, tv:n ...  Tietokoneen ja erityisesti sosiaalisen median käyttöönotto on  tökkinyt pahasti.
• Kansakoulu oli kunnallinen koulu. Niin myös peruskoulu. Asteittain Suomeen on perustettu vaihtoehtokouluja ja lisätty huoltajien oikeutta valita lapsensa koulu. Tämä liittyy isoon muutokseen, jossa kansalaisen  asema on  muuttunut alamaisesta julkisten palvelujen asiakkaaksi.
• Ymmärrys opetustapahtuman luonteesta on syventynyt. Ensin oivallettiin, että oppilasta tulee opettaa. Huomio kiinnitettiin opettajan toimintaan. Sitten katse kääntyi oppilaan opetteluun.  Opettajan rooli laajeni tiedon lähteestä oppimisen ohjaajan ja koulun elämänpiirin säätelijän  rooliin. Samalla on oivallettu, että oppilas oppii muutakin kuin mitä  hänelle opetetaan ja muustakin kuin opetuksesta, 2010-luvulla tilannetta kuvaa käsite oppimisen kaikkiallisuus.