Suomalainen kasvatusajattelu pähkinänkuoressa

Michelangelon "Pietas"-veistos kuvaa
1900-luvun suomalaista kasvatusnäkemystä,
jonka eetoksensa on rakkaus.

OLEN muutaman vuoden koonnut ajatuksiani perinteisestä suomalaisesta kasvatusopista: tavasta ymmärtää kasvatus. Pian ilmestyvässä kirjassa "Sata sanaa kasvatuksesta" lähestyn kasvatusta 100 käsitteen  kautta. Tämän aamun lastussa yritän kuvata kasvatusta kokonaisuutena niin kuin sen itse ymmärrän. Kuvaus on synteesi kymmenien kasvatusoppineiden teoksista; siksi en rasita lukijaa viitteillä.


 S uomalaisessa kasvatusajattelussa kasvatusta pidetään välttämättömänä. Toisin kuin eläinten jälkeläiset, ihmislapsi ei kasva elämässä selviäväksi aikuiseksi vaistojensa varassa. Hänen on opittava monia hyvin mutkikkaita asioita. Niitä ei opi yksin itsekseen, vaan ainoastaan elämällä muiden ihmisten kanssa.

Kasvatus on nähty erityisesti järjen ja tiedon suureen merkitykseen uskoneen valistuksen vaikutuksesta yleväksi sivistystoiminnaksi, jolla on kohottava vaikutus niin yksilölle kuin yhteiskunnallekin.

Kasvatuksella on kaksi tehtävää: tukea jokaisen kasvua täydeksi omaksi itsekseen ja samalla  kompetentiksi jäseneksi omassa yhteisössään. Oikeus omaksi itseksi kasvuun on asetettu näin  ympäröivän yhteisön asettamiin rajoihin.

Kasvatuksen päämäärä

Kasvatuksen päämääränä on  kunkin ajan  oma käsitys ihanneihmisestä. Ihanneihmisyys koostuu hyvinä  ja arvokkaina pidetyistä valmiuksista, ja niitä yhdistää sivistyksen idea: toisaalta luonnollisen itsekkyyden,  Wanhan Aatamin, luonnon  taivuttaminen toisaalta vastuullisen roolin ottaminen omassa yhteiskunnassa.

Kasvatus on keskeisesti paitsi osaamisen (kulttuuriperinnön) siirtämistä, moraalista toimintaa. Yhtäältä kasvava on  herätettävä  moraalisesti tietoiseksi mm. siitä, että toisen vahingoittaminen on väärin. Toisaalta kasvavaa ei saa johdattaa mihinkään moraalisesti arveluttavaan tai hänelle itselle vahingolliseen.

Sivistys vaatii kasvatusta ja  kasvattajaa, mutta jokaisella on  myös oma vastuunsa ihmisenä jalostumisestaan ja siitä kuka hänestä tulee. Henkilökohtainen sivistysprojekti vaatii kasvatuksen lisäksi itsekasvatusta, itsen jatkuvaa kehittämistä.

Mikä ihmisessä kasvaa?

Kasvatuksen kohteena ovat  taipumukset, uinuvat kyvyt tulla joksikin.  Kasvu näkyy ihmisen myönteissävytteisesssä toiminnassa; siinä mitä hän tavoittelee, mihin hän pyrkii, siinä, mistä hän innostuu ja kiinnostuu. Se näkyy siitä,  minkä äärellä hän jaksaa harjoitella, yrittää ja ponnistella ja millaisiin asioihin hän lopulta omistautuu.

On kasvatussuuntauksia, joissa kasvatus kohdistuu suoraan lapsen näkyvään, ulkoiseen käyttäytymiseen. Esim. uusbehavioristi kasvattivat lasta vahvistamalla ja sammuttamalla hänen käyttäytymistään palkkioilla ja rangaistuksilla.

Yleisemmin suomalaisessa kasvatusajattelussa on kuitenkin haluttu vaikuttaa lapsen kasvuun hänen tahtonsa kautta. Tahdolla, volitiolla,  tarkoitetaan voimaa, jolla ihminen käynnistää ja vie loppuun jonkin haluamansa asian. Vielä 1900-luvun alussa lapsen tahto haluttiin murskata. Oma tahto liitettiin tuolloin perisyntiin.  Tänään lapsen tahtoa halutaan  taivuttaa  jalommaksi  ja vahvistaa.

Kasvatuksessa pyritään vaikuttamaan lapsen  tahtoon siten, että hän suuntautuisi arvokkaisiin asioihin ja että suuntautuminen vakiintuisi harrastukseksi. Tämä tapahtuu mm. liittämällä  arvokkaisiin asioihin myönteisiä tunteita ja päinvastoin. Kasvatus on siten myös  tunteiden ohjailua. Niinikään kasvatuksessa pyritään vahvistamaan kasvavan kykyä hallita tunteitaan niin, että ne eivät pääse kontrolloimatta purkautumaan toiminnaksi.

Mikä ihmistä kasvattaa?

Suomalaisessa kasvatusajattelussa kasvatuksen ytimessä on luonnollinen kasvun ilmiö. Kasvua  ohjaa jonkinlainen kasvuvoima, vitaalinen elämänvoima, johon liittyy mm. kypsyminen.  Kasvavassa on taipumuksia, sisäisiä kasvutekijöitä (nykyään puhutaan usein geeneistä) sekä pahaan että hyvää. Kasvatus on näiden arviokkaina pidettyjen taipumusten tunnistamista, herättelyä ja  voimistamista. Se on myös arvottomina pidettyjen taipumusten kiihoittamisen välttämistä ja heikentämistä.

Kasvatus on mahdollista, koska ihminen on plastinen, kasvatettavissa. Kasvatettavuus tarkoittaa sitä, että voimme tulla erilaisessa ympäristössa erilaiseksi. Ympäristön  virikkeet ja sieltä saatu palaute vaikuttaa meihin muuttavasti. Ihmisellä on luontainen taito oppia ja sopeutua.

Ihmisen kasvatettavuudella on kuitenkin rajat. Aikaisemmin kasvatettavuus liitettiin fyysiseen kasvuikään. Nykyään ajatellaan, että ihminen voi kasvaa viimeiseen elinhetkeensä saakka. Yhä ajatellaan, että ihminen voi kasvaa vain sellaiseksi, mihin hänellä on taipumuksia.

Kasvatuksen ja kasvun suhde

Kasvatus ei determinoi kasvua.  Kasvattaja ei  luo lapseen mitään eikä istuta häneen mitään. Kasvu ei synny mekaanisesti kasvattajan kasvatustoimista. Kasvu ei ole reagointia ärsykkeisiin.

Suomalaisessa kasvatusajattelussa kasvattaja  auttaa lasta kasvamaan, hän ”saattaa kasvamaan”. Kasvattaja  altistaa lapsen vaikutuksille,  luo mahdollisuuksia ja edellytyksiä ja tilaisuuksia kasvaa. Hän  ikäänkuin petaa  kasvulle vain alustaa. Omalla toiminnallaan ja vuorovaikutuksellaan kasvavan kanssa kasvatustilanteissa hän auttaa lasta vahvistaamaan hänessä herääviä taipumuksia, avautumaan uusille mahdollisuuksille ja vapautumaan kasvua haittaavista vääristymistä.

Kasvatus ja kasvattaminen

Kasvatus on sisäisten ja ulkoisten kasvutekijöiden vuorovaikutusta. Tavoittellinen kasvatus  tapahtuu  kasvuympäristöä säätelemällä ja kasvatettavaa ohjaamalla. Ympäristön  tavoitteellista ”lataamista” arvokkailla kasvuvirikkeillä kutsutaan positiiviseksi kasvatukseksi. Kasvatus voi olla myös negatiivista. Tuolloin lasta suojellaan "turmeltumiselta" karsimalla ympäristöstä  arvottomia vaikutuksia.

Kasvuympäristö koostuu kasvattavista tekijöistä. Voidaan puhua erikseen kasvattajista (tavoitteellinen  kasvattaja, myötäkasvattaja, oheiskasvattaja) ja kasvattavista tekijöistä (muu kasvua tukeva ympäristö, laajimmillaan koko elämä). Vain kasvattajien kasvatus on tahdottua.

Kasvatus on yläkäsite. Kasvattaminen on kasvattajan toimintaa kasvatuksessa. Ympäristö, elämä  kasvattaa kasvavaa hänelle osuvien kokemusten  kautta. Kasvattaja kasvattaa epäsuorasti järjestämällä kasvatettavalle  kasvattavia kokemuksia ja suorasti omalla esimerkillään ja vuorovaikutuksellaan kasvavan kanssa tuossa ympäristössä. Totuttaminen on keskeisimpiä kasvatuskeino. Se edellyttää pysyvyyden järjestämistä kasvuympäristöön.

Kasvattaminen on paljolti sytyttämistä, mahdollisuuksien tarjoamista itse niistä innostuen. Kasvattaminen on odotusten ja vaatimusten asettamista (ja niiden täyttämisen kontrollointia). Kasvattaja kasvattaa myös antamallaan palautteella.

Kasvatus on suostuttelua ja kasvatettavaksi suostumista. Lapsi vastustaa usein kasvatusta. Se on luonnollista, mutta kasvattaja ei anna periksi, koska hän tietää, että lapsi tarvitsee kasvatusta siitä huolimatta saadakseen ne valmiudet, jolla elämässä pärjätään (tullakseen yhteiskuntakelpoiseksi).  Kasvatusta on kuvattu rakkaudella kyllästetyksi tapaan (siihen, miten eletään) taivuttamiseksi.

Se, miten vahvasti kasvattajan kasvatus vaikuttaa kasvatettavaan  voidaan selittää ainakin kolmella tekijällä:

1. Kasvua tapahtuu, kun kasvatus osuus oikea-aikaisesti kasvavassa  mm. kypsymisen vaikutuksesta kehkeytyviin taipumuksiin, joko niitä herättäen tai sammuttaen.

2. Kasvatettava on muutoin altis ottamaan vastaan kasvattajan antaman kasvatuksen. Kasvatuksen ja kasvun väliintuleva tekijä on kasvavan oma tahto. Ratkaisevaa on, haluaako kasvava kasvaa siihen suuntaan, kuin kasvattaja häntä kasvattaa.

3. Kasvavan tahtoon kasvaa kasvattajan haluamaan suuntaan vaikuttaa kasvattajan ja kasvatettavan välinen suhde. Kasvattajalla ei ehkä ole kasvatusvaltaa kasvatettavaan? Parhaimmillaan kasvava arvostaa kasvattajaansa, ja  on ottanut hänet omaksi auktoriteetikseen.

Ymmärrämme kasvatukseen liittyvän auktoriteetin käsitteen tänään toisin kuin aikaisemmin. Vielä 1900-luvun alussa kasvattaja oli itsestään selvä auktoriteetti, jolla oli ehdoton oikeus vaatia lapselta kuuliaisuutta. Taustalla oli kuriin perustunut kasvatuksen eetos (kasvatusta ohjaava perusasenne).

Tänään auktoriteetti ymmärretään  kunnioitukseksi, joka annetaan, sitä ei oteta. Auktoriteetti on se, jota lapsi kunnioittaa ja jonka kasvatettavaksi hän suostuu. Kasvattajan auktoriteetti ei perustu oikeuteen käyttää voimatoimia, vaan hänestä välittyvään kasvatustahtoon, rakastavan ja välittävän huolen täyttämään kiintymykseen kasvavaan, jonka tämä aistii. Tämän päivän kasvatuksen eetos on kurin sijaan pietas, kuten Mika Ojakangas on ohittamattomasti tiivistänyt. Kasvatus on välittämistä: tradition ja itse välittämisen.

OPETUSTA koskeva yhteenvetoni  löytyy  tästä linkistä.