Opettajaksi 2009 osa 1

JO KOLMANNEN kerran kaikilla halukkailla on Suomessa mahdollisuus osallistua pääsykokeeseen luokanopettajan koulutukseen. (Aikaisemmin soveltuvuuskokeeseen karsittiin papereiden perusteella). Uudessa mallissa julkaistaan erillinen kirja (artikkelikokoelma) noin kuusi viikkoa ennen monivalintatyyppistä kirjallista koetta. Näin pyritään tasoittamaan tietä uusille ylioppilaille opintoihin. Hesarissa kirjan toimittanut Pekka Räihä tosin tuskaili tavoitetta saada koulutukseen enemmän juuri ylioppilaaksi kirjoittaneita. He kun ovat tosi väsyneitä juuri päättyneistä yo-kirjoituksista. Lukuajan tasoittaminen kaikille samaksi ei auta, jos toiset eivät jaksa lukea. Kokonaan oma kysymyksensä on, olisiko opettajille sittenkin hyötyä siitä, että ovat opintojen alkaessa hieman vanhempia ja esim. olleet vuoden pari koulussa töissä.

OLEN nyt lukenut tuon sisäänpääsykirjan niinkuin tenttikirja kuuluu lukea. Sellaisesta onkin pitkä aika. Kirjassa on seitsemän artikkelia, ja yhteensä 196 sivua. Määrällisesti luettavaa on kohtuullisesti. Artikkelit ovat osia väitöskirjoista ja aiemmin julkaistuja tieteellisiä artikkeleita. Niitä ei ole alunperin kirjoitettu opintojaan vasta aloittaville. Suomeksi: ne ovat varsin vaikeita.

Jo sanaston oletan kasvatustiedettä (tai tarkemmin laajemmin uudempaa sosiologista puhetta ja metodologiaa) lukemattomalle työlääksi. Tekstiä ei voi ymmärtää, jollei tiedä käsitteiden merkityksiä (ja sanakirjoistakaan ei ole aina apua). Artikkeleisessa niitä toki avataan jonkinverran, mutta usein ne oletetaan ymmärretyiksi.

Kuten dietetiikka, kompulsiivinen idea, representatiopakote, transformatiivinen pontentiaali, metadiskurssi, dekontekstualisoitunut opettajankoulutus, tulkitseva antropologia,tieteen filosofia...

Huikein haaste on viimeisessä, Panu Raatikaisen artikkelissa; "Ihmistieteet – tiedettä vai tulkintaa?" Nuoren ylioppilaan olisi kyettävä seuraamaan, kuinka kirjoittaja ratkaisee yhtä haastavimmista tieteenfilosofian ongelmista. Tai kuinkahan moni opettaja pytyisi lonkalta samomaan, mitä löytyy seuraava otsikon alta : "Transformatiivisuuden säikeitä opettajapuheessa. Diskurssianalyysi opettajan yhteiskuntasuhteen rakentumisesta Opettaja-lehdessä".

Kun valintamenettelyn vuoksi uusiksi opettajiksi valikoituu teoksen parhaiten haltuun ottaneet ja sen ymmärtäneet hakijat, niin onhan meillä tosi kovan luokan tieteellisesti orientoituvia aivoja luvassa koulutyöhön. Ja jos selviää tästä alkukarsinnasta veikkaanpa, että opinnot myös saatetaan loppuun. En ole huolissani siitä, että tällainen esikarsinta karsisi pois vanhojen luokanopettajien kaltaiset monitoimijat. Heitä löytyy varmasti valinnan toisessa vaiheessa: soveltuvuuskokeessa myös tieteellistä tekstiä parhaiten lukevien joukosta. Olen kuitenkin aika varma, että jos olisin nyt pyrkimässä opettajaksi, en pääsisi tästä ensimmäisestä vaiheesta läpi. Tuskin tuo suuri vahinko olisi:-)

EN kadehdi kirjan toimittajien tehtävää. Artikkelit on valittava niin, ettei edellisten vuosien sisäänpääsykirjojen lukemisesta olisi hyötyä. Mukaan tulee saada hyvin erityppisiä tekstejä. Toki valinnassa on kysymys myös vallankäytöstä. Kokonaisuus muokkaa kymmenien tuhansien nuorten ihmisten käsityksiä opettajan työstä ja sen taustatieteestä. Tässä kirjassa korostuu tutkivan, yhteiskuntaan ja työhönsä kriittisesti suhtautuvan opettajan ihanne. Kolmessa artikkelissa esitellään konkreetteja empiirisiä tutkimuksia. Hyvä niin. Mukavia malleja vaikka graduun.

Kasvatustieteen osa-alueista esiin nousee vahvimmin koulutussosiologia kriittisen pedagogiikan hengessä. Artikkelit ovat kriittisiä myös vanhoja opettajia kohtaan. Opettajan tulisi irtisanoutua lojaalisesta suhteestaan valtioon. OAJ:ta kritisoidaan. Varhaiskasvattajat ymmärtävät - niin luen- lapsikeskeisyyden väärin ja pakenevat mieluummin aikuisten seuraan.

Oppilaan (ikävät) kokemukset koulusta nostetaan vahvasti esiin. Lapsilähtöisyyttä ja tarkastellaan monipuolisesti, sekä hurahtaneesti että varovaisemmin. Nuoruuden ja aikuisuuden rajaa tarkastellaan mielenkiintoisesti. Hyvän opetuksen (didaktista) ihannetta avataan historian näkökulmasta- ja tässä suhteessa artikkeli Pothanista on hyvin jännä.

Opettajan työhön ehkä kaikkein konkreettisimmin liittyvät kasvatustieteen teemat eivät ole mahtuneet mukaan: opetus, opetusmenetelmät, opetussuunnitelma, oppiaineet, lapsen kehittyminen. Kasvatusta ja sen klassisia käsitteitä ei tutkailla. Kotien osuus jää perherakenteen ja vanhempien koulutustaustan ja toisaalta koulumenestyksen ja kouluviihtyvyyden tilastollisten yhteyksien tarkastelun varaan. Koulumaailmassa nyt hyvin ajankohtaiset kysymykset maahanmuuttajista (monikulttuurisuus) ja tukea tarvitsevista oppilaista jätetään lukijoille vieraiksi. Koulutuspolitiikka vilahtaa muutamilla riveillä.

Artikkelien lähdeluetteloista huomaa myös, kuinka tuuli on puhallellut auktoriteettin kohdalla. Esim. kasvatustieteen klassikoista mm. Juho Hollo, Urpo Harva, Matti Koskenniemi Pertti Kansanen ja Kari Uusikylä eivät kuuluu (varmaankin jo teemavalinnan vuoksi) viitattuihin auktoriteetteihin. Erkki Lahdes on päässyt mukaan yhdellä pienellä tutkimuksellaan. Ylivoimaisesti siteeratuin lähde on Hannu Simola. Tutuista mukaan on mahtunut myös mm. Sirkka Ahonen, Juhani Hytönen, Martti T. Kuikka, Tapio Puolimatka, Patric Scheinin, Eija Syrjäläinen ja vanha työkämppäkaverini Airi Hautamäki.

LUKUKOKEMUS oli antoisa. Palaan kirjaan toukokuun puolivälissä, kun sisäänpääsykoe on ohi. Etten lastuillani sotkisi jonkin blogille vahingossa osuvan nuoren ylioppilaan kokeeseen valmistautumista.