Parviälytehtävä

KUVA: Opettaja on ottanut luokkaansa kehitysvammaisia oppilaita. Oppilaat istuvat luokissa sekaryhmissä. Luokan perällä on sohvaryhmä. Päivä alkaa tietyllä tavalla ja päättyy tavalla. Opetustuokioilla on tietty kesto. Opettaja käyttää tiettyjä välineitä. Oppiaineet sijoittuvat päivään tietyssä järjestyksessä.Luokassa on tietyt rutiinit, säännöt ja periaatteet. Opettajalla ja avustajilla on tehtävät ja työnjako. Opettaja on tehnyt ison joukon ratkaisuja. Millä nimellä tätä havaittavaa kokonaisuutta, toimintaa tilassa ja ajassa, tulisi kutsua?
- Koulutyön kesäkeskeytyspäivä 11/73- Päivitetty klo 12.35. Klo 17.05. Klo 17.20. Klo 21.40 11.8. klo 17.40 13.6. 17.50 16.6. klo 19.10 17.6. klo 9.40 ja 11.06 ja 29.6. klo 12.30

HUOMENTA, hyvä blogi!

Viime viikkojen aikana - jo ennen Viljosen teoksen lukemista- minua on kiehtonut ilmiö, jolle ei oikein ole nimeä.
Tiedämme, että opettajat ovat erilaisia. Vaikka he opettaisivat samaa oppiainetta (esim. äidinkielen opettajat) tai olisivat innostuneita samoista menetelmistä (esim. ryhmätyö). Ja vaikka sama opettaja opettaisi eri aineita ja käyttäisi erilaisia tekniikoita, jokin pysyy. Millä nimellä tulisi kutsua sitä, mikä yhtäältä yhdistää yhden opettajan oppituntien/opetustuokioiden sarjaa ja toisaalta erottaa yhden opettajan oppituntien sarjan toisten opettajien sarjoista? Se liittyy jotenkin sekä opetuksen vuorovaikutukseen (esim. opettajan tapa puhua oppilaille) että opetuksen rakennetekijöihin (esim. miten oppilaat sijoitetaan luokkaan, millainen on tunnin rakenne jne.). Kyseessä on myönteisesti sama, mikä kielteisesti ilmaistaan rutiinin käsitteellä.

Ehkä kyseessä on vain "opettajan tapa opettaa"? Vai olisiko parempi kutsua ilmiötä opettajuudeksi, opettajan omaksi pedagogiikaksi/didaktiikaksi, omaksi käyttöteoriaksi.... ?

PERTTI Kansanen tutkii opettajan pedagogista ajattelua. Tuossa viitekehyksessä kyse olisi opettajan teorioista (ns. objektiteoriat ja metateoriat), joilla opettaja perustelee ratkaisujaan. Käsitteen, jota haen, tulisi kuitenkin yhdistää toiminta ja ajattelu, tehtyjen ratkaisujen kokonaisuus ja niiden perustelut.

LÄHETIN eilen illalla aika isolle joukolle opetusalaa tuntevia ihmisiä sähköpostikirjeen, jossa pyysin heitä auttamaan minua tässä ongelmassa. Olen kerran aikaisemmin vastaavasti tällaisella parviälytekniikalla verkoston avulla hahmotellut käyttöteorian käsitettä. Tuo määritelmä löytyy kirjasta " Sata sanaa opetuksesta". Tuolloin ongelmani oli siis päinvastainen. Minulla oli sana, mutta hämmennys sen määritelmän suhteen. Nyt on ilmiön kuvaus, muttei nimeä sille.

OLEN jo saanutkin muutamia ehdotuksia. Tällaisia:

- olisiko kyseessä opettajan henkilökohtainen pedagogiikka tai opettajan työtä ohjaava henkilökohtainen pedagogiikka autopedagogiikka?? opettajan oma pedagogiikkaportfolio???
- Musta vois ajatella että kun ope tekee työtä niin sillä on työ, työväline ja työmenetelmä. Vaikka työ ja menetelmäkin olis sama, niin se väline eli oma persoona, osaaminen tms. on kuitenkin eri.
- Mielestäni aika hyvä olisi käyttää tästä esim."opettaessaan opettaja käyttää ja soveltaa omaa käyttöteoriaansa" ja lisäksi "opettaja on sisäistänyt omat arvostuksensa ja opetusta koskevat periaatteensa toimivaksi/toimiviksi käytännössä" ja tähän liittyy ja nämä erottavat mielestäni opettajien tunnit toisistaan jne. "oman työn arviointi, opetussisällön jäsennöinti, päätöksenteko, hyvät vuorovaikutustaidot, tutkiva asenne, itsearviointi, opittujen opetusmenetelmien tarkasteleminen ja kenties muuttaminen tilanteen/opetusryhmän jne.suhteen, opettajuus on TAITOLAJI, ja voidaan vuosien saatossa ja monen opetusvuoden kokemuksen jälkeen puhua jatkuvasta OPETTAJAPERSOONALLISUUDEN KEHITTYMIS- tai RAKENTAMISPROSESSISTA"...
- Kyseessä on jotain orientaation ja kolmikantadialogin : opettaja- oppilas- oppiaineen olemus liepeillä oleva asia. Keksin tämän kolmikantadialogin juuri äsken miettiessäni kysymystäsi. Toinen opettaja siirtää asiaa ja opetettavaa asiaa, toinen synnyttää poikittaisen keskustelun, ilmiön, jossa asia alkaa puhua. Saitko kiinni? Pedagogia on mielestäni liian rajallinen ja opittavissa olevaa - kyseessä on mielestäni opettajan orientaatio koko työtään kohtaan.
- Muistelen niin, että professori Mauri Åhlberg puhuu opettajan käyttöteoriasta. Minusta sana on hyvä, sillä se sallii mahdollisuuden tarkastella/tutkia opettajan työtä. Toinen hyvä käsite on opettajan ammatillinen kasvu/kehitys tai ammatillisuuden kehittyminen. Kun vierailin eri kouluissa tämän lukuvuoden aikana, sain käsityksen siitä, kuinka tiukilla uudet, nuoret opettajat voivatkaan olla. Kun itse aloitin opettajana 70-luvun lopulla, tärkein tehtäväni oli opettaminen. Tosin on nyt. Vanhempien puolelta voi tulla tosi paljon vaatimuksia ja kun ei haluta katsoa itseään, syytetään opettajaa. Minusta olisi tärkeää, että kouluissa tuettaisiin nuoria opettajia siihen tietouteen, että opettajan ammatillinen kasvu ja kehittyminen käynnistyvät koulun työyhteisössä ja että jokaiselle kehittyy oma käyttöteoria vuosien myötä. Näin saataisiin joustavuutta kohdata nykyajan vaatimukset, joita kouluille asetetaan. Terveisin ihaillen teidän koulun tapaa kohdata oppijat.
- en aivan päässyt sisään kysymykseesi, mutta itse näkisin sen menetelmän soveltamisena.
- Loistava kysymys! Minulle tuli heti sen luettuani mieleen kasvatuksen eetos, rakkaus ja haltioituminen! Se sellainen rakkaus ihmiseen ja sen kasvuun ja kehitykseen, siihen hauraaseen nuppuun, jonka kukkimiseen haluaa antaa oman osansa!
- Yrityselämässähän tuota kutsuttaisiin johtamistyyliksi. Toinen on ihmisjohtaja, toinen tehtäväjohtaja. Toinen on hyvä asiajohtaja, mutta huono ihmisjohtaja. Autoritäärisyyden määrä on myös ratkaiseva. Oppituntien pitämisessähän on pohjimmiltaan kysymys ihmisten ja asioiden johtamisesta. Ihmisten johtamisen avulla saadaan kakarat oppimishaluisiksi ja –kykyisiksi, ryhmän yhteiseksi tavoitteeksi saadaan oppiminen. Asioiden johtamisen avulla ladotaan oppi kakaroiden päähän mahdollisimman tehokkaasti ja taloudellisesti (?) Opettaja kehittää omaa johtamistyyliään uransa aikana. Että tässä mielipide opetuksen asiantuntijuuden ulkopuolelta!
-Mielenkiintoinen aihe. Olen pohtinut asiaa joskus nuoruudessani siksi, että ihmettelin ja vähän selvitinkin sitä, miten erilaisia ovat eriopettajien tavat havainnollistaa samoja asioita. Havahduin asiaan uudelleen, kun totesin Pertti Kansasen käyttävän termiä ”opettajan käyttöteoria”. Eli jos et tunne Pertin tuotantoa, lueapa hänen tekstejään opettajan ajattelusta. Hän on pitänyt yhdessä nuorten tutkijoiden kanssa aiheesta esityksiä. Hänellä on erittäin mielenkiintoinen tapa jäsentää opettajan toiminnnan tieteellistä perustaa. Hän kirjoittaa aiheesta mm. vuosi sitten yhdessä hannele Niemen kanssa toimittamassani teoksessa ”Education as Societal Contributor” (Peter Langin kustantama teos.,Frankfurt am Main, 2007)) Siinä on hänen artikkelinsa sivulla 131-146. Pertiltä on ilmestynyt kyllä Santalahden kustantamana muitakin kirjota, jossa hän taitaa mainita asiasta, en nyt juuri muista.
- Itse en puhuisi käyttöteoriasta, koska kaikki eivät omaa opetustapaansa tiedosta teoriana. Vaikka sitä se useimmiten lienee kuitenkin on. Oma pedagogiikka on hyvä, koska se voi sisältää sekä teoreettisia rakenteita että opettajan omia rakenteita. Menetelmä taas kuulostaa sanana jotenkin kliiniseltä, koska kyseessä ei liene joku pysyvä "kulkurata" vaan jatkuvasti päivittyvä ja konstruoitu persoonallinen pedagogiikka. Miten olisi persoonan pedagogiikka? Lähellä tuota sinun ehdottamaa omaa pedagogiikkaa...
- Tunnustelepa, vastaisiko "pedagoginen käsiala" sitä mitä tavoittelet. Käsiala voi olla selkeää, sujuvaa, epäselvää, norminmukaista, piittaamatonta, kuritonta, suurta, pientä, tuhruista, liioittelevaa, kaunista, persoonallista, lapsenomaista. Voisiko pedagogista kädenjälkeä kuvata edelliseen tapaan?
- Miltä kuulostaisi reflektiivinen opetustaito: omaan reflektioon perustuva kehittyminen oppimisen edistämisessä?
- Mukavaa, että sisällytit minut postituslistaasi. Ilahduin siitä kovasti. Olen miettinyt vastausta esittämääsi kysymykseen. Päädyin termiin 'opettajan pedagoginen ote'. Sana opettaja viittaa itse toimijaan, pedagoginen kaikkeen opetukseen liittyvään ajatustyöhön ja ote itse käytännön toimiin.
- Olisiko jonkinlainen vertaispedagogiikan ilmiö variaatioineen mitään. Saa muokata ja kehitellä edelleen : )
- Päässäni jäivät rullaamaan kaksi alkuliitettä. Toinen on INNO ja toinen META. Metataitoinen opettajuus sisältää laajan lajittelu- ja käyttöjärjestelmän, jossa oppimisessa ja opettamisessa tarvittavat eri osa-alueet ovat järjestäytyneet horisontaalisesti/vertikaalisesti sekä lisäksi spiraalimaisesti toisiinsa. Näitä voisivat olla esimerkiksi ihmistuntemuksen ja aineenhallinnan taidot, toimintatapojen monipuolisuus, analysoitu kokemusperäinen tai teoreettinen tietämys. Metataitoa on kyky poimia järjestäytyneestä tietokentästä tilanteeseen sopivia yhdistelmiä. Innotaitoinen opettajuus ei pyri systemaattisesti tai kategorisesti toistamaan aikaisempaa, vaan on joustavalla tavalla luovaa, jatkuvasti uuden vanhaan syntetisoivaa ja konstruktoivaa toimintaa.
- Tuo pedagoginen käsiala kuulosta hyvältä ja jotenkin runolliselta. Itselleni tuli mieleen lähinnä sellainen arkinen ilmaisu kuin opettajuus. Ehkä vivahde on hieman toinen.
- ihan ekaksi mieleen tullut sana on: "kasvatusnäkemys" (on henkilökohtainen, liittyy persoonaan ja omaan henkilöhistoriaan jne.
- Minulle tuli mieleen vain nämä aika tavanomaiset: pedagoginen ote, kasvatusote, pedagoginen polku. ota tai jätä!
- opettajuuden käyttöjärjestelmä. Mekaaninen metafora inhimillisessä asussa.
- Minä käyttäisin termiä Opettajan pedagogiset preferenssit tai opetustyyli.
- Miten olisi pedagoginen jalanjälki tai pedagoginen polku. Tuo jalanjälki saattaisi rimmata tässä ilmastokeskustelun ajassa. Ja ainahan sitä tekevälle sattuu; voi astua jonkun varpaille (tai päälle...!)
- Näköjään Jank ja Meyer olivat ehtineet ensin, jotensakin rakennelma oli tutun oloinen. Aamulla ”käyttöjärjestelmä” pyörähti pedagogisen jalanjäljen nimiin. Tunnut saaneen erinäisen määrän ideoita, joten jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten työstät aihetta. Itse parinkymmenen vuoden opettajuuteni osalta voin todeta, että kokemus on kasvanut ja vaikuttaa moniin ratkaisuihin, mutta tapa tehdä valintoja on yllättävän pysyvää. Ehkä se on ihmiskäsitykseen perustuvaa. Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka ovat parhaimmillaan saadessaan riittävästi luottamusta ja vapautta toimia yksin tai ryhmän jäsenenä kohti osittain määriteltyä päämäärää. En pidä joustamattomista rakenteista, vaikka rakenteet sinällään tuottavatkin mielihyvää ja turvallisen kentän toimia. Tätä ajattelua todennäköisesti toteutan myös opetuksessani.
- Tieteilijät taitavat puhua käyttöteoriasta, menetelmä-käsitteen rajat ovat väljemmät kuin tarkoittamasi...
Miten olisi pedagoginen käsiala?Kirjoittaa voidaan isoilla tai pienillä kirjaimilla, tekstaten tai "kaunolla". Mutta käsiala on aina tunnistettavissa.
- Minusta on mielenkiintoista, että artikkelissasi on viriämässä ajatus siitä, että opettajat ovat erilaisia. Tähän asti on puhuttu ainoastaan oppilaiden erilaisuudesta. Onko kyseessä pedagogiikka? Vai käyttöteoria? Vai menetelmä? Vai persoonallisuus? Vai temperamentti? Vai motivaatio? Vai elämänkaarinäkökulma? Vai perhe- ja työelämän yhteensovittaminen? Vai suorastaan sukupuolinäkökulma? Mikä tekee opettajista erilaisia? Onko opettajien erilaisuus rasittavaa kun lasten erilaisuus tuntuu joskus kouluissa olevan sitä? Pitääkö lasten sietää opettajien erilaisuutta, vai pitäisikö opettajien kyetä toteuttamaan erilaisin opetustoimen järjestämin tukitoimin kaikille samanlaista opetusta?
- moikka Martti, hyvä kysymys. Sormenjälki? yksilöllinen opetustyyli? Uniikkisuus?siinä pari sanaa jotka tulivat mieleen
- Hei! Mielestäni se on juuri ja pelkästään tuota jokaisen opettajan persoonapedagogiikkaa, joka kasvaa ja vahvistuu uran myötä, jos vain niin sallitaan. Ei enää vuosien päästä kompuroi jokaiseen lillukanvarteen, vaan opettaja omalla olemuksellaan, olemassaolollaan tuo kulloiseenkin lapsiryhmään oppimiselle suotuisaa ilmapiiriä, tunneilmastoa ja turvallisuudentunnetta siitä, että joku oikeasti välittää ja huolehtii koko luokasta sekä jokaisesta oppilaasta. Tällä ei ole mitään tekemistä minkään opetellun pedagogisen vippaskonstin kanssa. Ehkä tähän sopii ... kirjailija Heikki Turusen Yö kevään kuu -teoksen loppu, jossa jo päivätyönsä ehtoossa oleva opettaja luo ´´ilmapiiriä.´´ Suosittelen kovasti kirjan lukemista opetusalalla työtä tekeville.
"-Jaha. Nuottiopin aika. Aloitetaanpa laululla. Laulu syömmet aukaisee.Otetaan tuttu Ingmanin laulukirja esille ja etsitään siitä vaikkapa...Pannaanpas Jaakko se mälliritsa pois ja jätetään Hilkka rauhaan. Ottaisit esimerkkiä Raimosta ja Paulista tai sinusta ei koskaan tule mitään. Tuota...Tule aamuhun hymyilevään laulettiin viimeksi, niin myös Olen unessa useasti. Mutta Nuorten raittiuslaulu, sitä ei olekaan laulettu aikoihin.Siis numero kasseittemänkymmentä.

Me oomme lapsia Suomenmaan
ja nousevan aamun kansa.
Me tahdomme rientää taistelemaan,
kodin onnea, rauhaa puolustamaan,
kukin puolesta kalleimpansa..."

Äkeä säestäjä urkuharmoonin takana luokan edessä teki näppäimiä painellessaan hassunkurisia liikkeitä ja väänteli naamaansa kummallisesti kuin suurempikin soittotaiteilija. Välillä hän kumartui niin alas, että hävisi pitkiksi ajoiksi näkyvistä ja harmooni tuntui soivan itsestään.
- Tämä on aika hyvä. Menetelmään tai teoriaan viittavat ilmaisut ovat hieman kapeita. Kun ilmeisesti Martti etsit jotain sanallista muotoa siihen, miten opettajan persoonansa läpi/kautta toteuttaa käsitystään työstään ja toivottavasti myös kuvaa omasta opettajapersoonallisuudestaan ja sen kasvusta, niin käsiala on oikeansuuntainen termi. Käsialasta kuvastuu persoona, sitä voi kehittää ja se kehittyy/muuttuu myös ilman tietoista työtä. Käsiala viittaa myös tekemiseen, sitähän opettajan työ on toteutuessaan. Tästä lähtökohdasta voisi varmaan keksiä muitakin ilmaisuja, mutta enpäs nyt keksi...
- Omassa tuumiskelussani päädyin siihen, että kyse olisi opettajan pedagogisen otteen kehittämisestä. Se sisältäisi opetuksellisen ja kasvatuksellisen näkökulman, opettajan tavan suhtautua oppilaisiin ja oppimiseen sekä muokata opetustilanteita ja oppimisympäristöä sekä opettajan oman persoonallisen tavan toimia. Seijan ehdottama käsiala on hyvin lähellä tätä.
- minustakin tuo käsiala on hyvä lähtökohta. Irmelin tarkoittama ote on samaa sukua, mutta tuossa käsialassa tulee mielestäni laajemmin mukaan persoona ja sen (toivotottava) muuttuminen opettajauran aikana kun ihminen kehittyy itsessään, elämässään ja ammatissaan. Asia on sinänsäkin mielenkiintoinen kun juuri tälle ilmiöllehän me emme vielä ole saaneet käsitteellisesti yksiselitteistä nimeä. Kaikki kuitenkin implisiittisesti tietävät mistä puhut. Odotan mielenkiinnolla mitä tästä kehkeytyy.
- Käsiala on osa ihmisen persoonaa ja varmasti sen myötä pääsee analysoimaan tuota kokonaisuuttaa. Sen muuttuminen iän, vireystilan ym. myötä tuo uusia näkökulmia asiaan. Tosin opettajan työ ja sen kehittäminen erilaisten toimintojen myötä, hyväksi havaittujen asioiden myötä on myös kokonaisuus jolla asiaa voisi tarkastella.
Puhutaan opettajuuden kehityksenkaaresta, jossa vahvasti on mukana persoona!
- Käsiala on hyvä ilmaisu. Sitä käytetään muillakin aloilla. Esimerkiksi ilmailupiireissä on jo yli puoli vuosisataa puhuttu pilotin käsialasta. Samoin puhutaan johtamisen käsialasta.
- Käsialahan on pysyvä ... mutta opetus riippuu myös ryhmästä ... joten samalla opettajalla on monta käsialaa jotka ovat erilaisia. Ainakin itse varioin hyvin paljon mitä ja miten asiat oppitunnilla vien läpi. Jos "grafologi" tutkisi opetuskäsialaani ei siitä paljoa yhteistä löytyisi ;-)
- Minusta käsiala ei ole hyvä kuin vain metaforana subjektiivisissa kirjoitelmissa, siis ei tieteellisesti. Se on sitoutunut liiaksi oppiaineeseen kaunokirjoitus (nyttemmin AK:n osa?), joka oli minulla oppikoulun keskikoulun neljännellä (vai kolmannella) kymmenen (10).Joskus olen kuullut puhuttavan jokaisen henkilökohtaisesta pedakomiikasta - se sopisi minulle mutta aika monet eivät taida sitä käyttää, koska siinä pitää panna itsensä täysillä likoon ja niin ollen se on aika rankkaa. Onhan noita metaforia: tie, tiekartta - -. Mutta lyhyttä, tieteellisesti pätevää on kohtuullisen vaikea keksiä. Miten sanoisi lyhyesti oma (henkilökohtainen) jatkuvasti muuttuva, muista erottuva pedagogiikka´
- Professori Mauri Åhlbergi puhuu opettajan käyttöteorista. Minusta sana on hyvä, sillä se kuvastaa opettajan mahdollisuutta tutkia omaa työtään, olla kriittinen ja kehittyä työssään. Minusta me tarvitsemme tämän päivän koulukeskusteluun näkökulman, joka sallii opettajan etsiä ja löytää itsensä opettajana.
- Osallistun nyt minäkin vielä sopan keittämiseen. Totean vain, että myös käsitöiden tekemisessä (kutomisessa yms.) puhutaan kutojan käsialasta. Minulle käsiala-metaforassa on se hankaluus, että lähes kaikki konnotaatiot ovat itselleni negatiivisia. Oma käsialani on nimittäin niin kauhean näköistä, että mieluummin kirjoittaa koneella. Käsiala – niin tärkeä kuin se onkin – on hieman vanhahtava asia kun nykyiset tekstit tuotetaan käytännössä koneellisesti. Käsiala tässä kontekstissa onkin vain mekaanista fontin etsimistä ja tarpeen mukaan muuttamista (hempeissä kirjeissä kiemuraiseksi ehkä ja asiakirjeissä asialliseksi, lastenkutsu-kirjeissä lapsekkaaksi jne. ) – tuoko mielikuvan persoonallisuudesta, en tiedä. En ehkä osaa kuitenkaan parempaakaan tuoda pöytään. Kävin kuitenkin vähän lomalla ja muutama hieroja kokeili hartioitani ja siinä pöydällä mietiskelin tätä dilemmaa. Kysehän on samasta asioista heilläkin: kaikilla on suurin piirtein sama perusidea ja päämäärä, mutta tyylit ovat ihan erilaisia (ja varmaan monet niistä hyviä). Pohdiskelin että jotenkin ”käsiala” tuntuu kapealta tässä yhteydessä. Oma ajatus lähti menemään enemmänkin matka-metaforaan päin kuin paikallaan olemisen/kirjoittamisen metaforaan päin. Ammattitaidon kehittymisen suhteen olemme matkalla jotain kohden – kaikki ehkä vähän eri suuntiin, mutta toivottavasti kohti itse asetettuja tavoitteita. Myös opetussessioiden suhteen olemme matkalla – viemässä/johdattamassa oppijoita kohti tiettyä, yhteistä päämäärää. Reitit voivat olla hieman erilaisia, mutta ainakin perusopetuksen/ammatillisen opetuksen osalta tavoitteet ovat kansallisesti asetettuja. En osaa kiteyttää ajatustani matka-metaforasta, mutta se voisi olla yksi vaihtoehto pohtia.
- Opetustyyli ei sisällä koulutuksen perustehtävää eli kasvatusta. Opettaja ensisijaisesti kasvattaa ja sitten opettaa, eikö? Pelkkä opettamiseen liitetty termi kaventaa minusta haussa olevaa , maailmaa syleilevää ilmaisua :)
(Muutenkin on kummaa että opettajat jotka ovat kasvatustietelijöitä välttelevät kasvatus-sanaa...) Opettajan persoonallisuus läpitunkee työhön ja vaikuttaa oppilaisiin varmaan eniten juuri tuossa kasvattajan roolissa. Vuorovaikutuksessa opettajakin muuttuu, jos on muuttuakseen...Tuo viittaus matkaan yhdessä oppilaiden kanssa oli aika hauska... Voidaanko puhua opettajan pedagogisesta tiestä?
Toisaalta, on syytä palata alkuun ennenkuin innostuu... Mikäli Martti tarkoitit juuri oppituntien pitoa ( siis sitä osaa opettajan työstä) ja siinä ilmeneviä eroja, niin pedagoginen ote ja opetustyyli ovat ihan hyviä.
- Minulla on vähän samanlaisia tuntemuksia käsiala termin käytöstä kujin Jarilla. Voi olla, että yksinkertaistan liikaa, mutta minä lähestyisin tätä vastapari ajattelun kautta. Mehän olemme tottuneet käyttämään termiä Oppimistyyli (Suhteellisen pysyvä vaikkei muuttumaton tapa oppia uusia asioita). Nettihakukoneesta löytyi 1200 osumaa tälle termille eli jokseenkin tunnettu käsite Suomessa. Joten mielestäni opetustyyli kuvaisi hyvin Martin etsimää asiaa. Opetustyyli sanalle löytyi 633 osumaa.Monimutkaisempi termi on opetuspreferenssi joka on kakkossuosikkini.
- Opettaja kasvattaa ja opettaa lapsia, joilla on erilaisia oppimistyylejä. Kasvamistyyliä ei liene määritelty oppilaiden kohdalla. Opettajalle mielestäni sopii opettamis- ja kasvatustyyli terminä tässä asiassa. Mitä yksinkertaisempi termi, sen paremmin sen myös opettajat itse ymmärtävät. Vaikea termi aiheuttaa liian monia tulkintoja. Termin tulisi olla myös mielestäni kasvatustieteellinen oman alamme "kieltä". Jos puhutaan tulevaisuusorientoituneesta kasvatustyylistä, on kyse tietysti myös arvovalinnoista ja kasvatusfilosofiasta.