Opetus sivistyksenä

OLIPA vänkä kirja.

Toiskallio, Jarmo. 1993. Tieto, sivistys ja käytännöllinen viisaus. Opettajan sisältötiedosta keskusteleminen postmetafyysisessä kulttuurissa. Turun ylipiston julkaisuja. Annales Universitatis Turkuensis. Sarja C. Osa 

KUTEN jo nimestä näkee, syvissä vesissä mennään 133 sivua. Kaikkeen en ylettynyt. Mutta poimin itselleni talteen sen mihin luulen ylettyneeni.

Sivistys kasvamaan saattamisena

KIRJOITTAJA on ottanut itselleen päät?tehtäväksi selvittää  millaisia 1. opetuksen ja 2. opettajan tulisi olla, jotta opetus olisi oppilaan kasvamaan saattamista hollolaisittain.  

Tällainen opetus olisi  pragmatistista. Kasvu olisi evoluutio- ja  sivistysprosessi. Opetuksen tarkoitus olisi kehittää tietoa niin että se luo yhä toimivampia toimintatottumuksia - kykyä copingiin.

 J.A. Hollo näki kasvamaan saattamisen suotuisien olosuhteiden luomisena ja esteiden poistamisena minän esiin puhkeamisen tieltä. Kasvatus ei hänestä ollut  teleologista toimintaa- se ei etene kohti ennalta määrättyä tavoitetta. Kasvatuksella pyrittiin  vaikuttamaan kasvuun niin, että se olisi loppumatonta liikettä. Tästä Toiskallio on innostunut ja sitten hän sukeltaa filosofiaan.

Sivistyksestä

Sivityksen tavoitteena on hänestä toimia hyvin. Sivistys on yhteistä puhetta ja toimintaa. Väiteitä ja keskustelua siitä, mitä pidetään totena ja oikeana. Tasa-arvoisuutta. Abstraktien ideoiden muuttamista konkreeteiksi käytännöiksi.

Sivistys ei ole tietovarasto, vaan se on jatkuvaa jäsentymisen tilaa, jossa ihminen vierautuu itsestään ja  suhteissaan toiseuteen ja palaa jälleen itseensä yhä enemmän itsenään. Tämä vierautuminen ei ole hylkäämistä vaan yhä enemmän itseksi tulemista, ts. syvenemistä itseymmärryksen ja ”tiedon läpikotaisen suhteellisuuden"- Hollon sanoin- merkityksessä. Sivistykseen kuuluu olennaisesti minä ja tutun ja toiseuden dialektiikka.  Kun tieto on sivistystä, sitä ei omisteta  vaan se on minää, minuutta. Ajatus muistuttaa Hegelin sivistyskäsitettä, jonka  keskeisiä ominaisuuksia  ovat  vierautuminen ja ”kotiin pääseminen”. 

Ottamalla etäisyyttä, siis ajattelemalla kriittisesti  omaa tietoa ja tutustumalla toisen tietoon  sitä kunnioittaen päivitetään sekä  omaa tietoa että  itseä. Näin selitän kirjaa itselleni.  Tai Gadamerin sanoin: Sivistys on itsen pitämistä avoimena sille, mikä on toista, toiselle universaalimmalle  näkökulmalle. Etääntyminen itsestä ja omista yksityisistä päämääristä merkitsee niiden katsomista tavalla, jolla toiset ne näkevät. Miksi? Koska yhtä totuutta ei ole.  

Sivistys on itsensä rakentamista älyllisenä olentona. Sivistys on muutosta, joka jää aina edelleen sivistymisen  tilaan. 

Toiskallion ajatus tuo hakematta mieleen Mezirovin transformatiivisen oppimisen idean.

Kieli- ja tietokäsitys

Taustalla on tietty ajatus kielestä. Maailmat, joita asutamme,  ovat puhumiemme kielten rakentamia,  ja kielet puolestaan ovat sosiaalisesti rakentuneita ja historiallisesti  määrittyneitä.  Tämä kielikäsitys on sovellus darwinilaisesta älyllistä kehitystä koskevasta käsityksestä: kehitys on kasvavaa kykyä muotoilla työvälineitä, joita tarvitaan avuksi lajin säilymisessä ja itsensä muuttamisessa. Myös kieli metaforineen on työkaluja.

Taustalla on myös relativistinen ajatus tiedosta ja totuudesta. Tieto ei ole varmaa ja hallittavaa vaan sopimuksia. Tieto on historiallisesti muuntuvia uskomuksia ja  toimintatottumuksia ja samalla se tuottaa toimintakykyisyyttä. Uskomuksemme ja arvomme perustuvat  ihmisten sosiaaliseen toimintaan.

" Ei ole olemassa yhtä  ainoaa tapaa  maailman ymmärtämiseksi ja kuvaamiseksi; on ainoastaan monia yhtä oikeita, mutta keskenään ristiriitaisia tapoja ja siis ”monia aktuaalisia maailmoita.” - Nelson Goodman 

Ei ole olemassa  mitään ”syvempää” totuutta kuin historiallisesti muuttuvat kuvaukset todellisuudesta. Tieto on historiallisesti muuntuvia uskomuksia ja  toimintatottumksia.

Sivistäminen

Sivistäminen ei tarkoita sivistymistä teoreettisen tietoon vaan käytännölliseen tietoon, joka auttaa pärjäämään maailmassa. Sivistävän opetuksen tarkoitus on edistää ihmisen toimintakykyisyyttä. Opetuksen tulee olla kriittistä ja intellektuaalista toimintaa. Tekniikkaa ja käytännöllistä viisautta.   

Opetus ja oppiminen

Toiskallio kuvaa opetusta representointina, maailman kuvaamisena mieliin. Representointi ei ole vain tiedon välittämistä, vaan myös sen konstitutiointia. Kuvaus ei ”vastaa” todellisuutta. On monia yhtä tosia todellisuuksia. Sivistävä opetus ei ole valmiin tiedon jakamista. Ennalta  hallitun tiedon varassa ennalta asetettuihin tavoitteisiin pyrkivä opetus ei voi olla sivistävää eli kasvamaan saattavaa,vaan se on perusasetelmaltaan teknistä eli metodista.

Sivistävä opetus  on ajattelemaan oppimista. Sivistävään opetukseen kuuluu - Bruneria siteeraten- keksimistä  ja löytämistä, mutta nekään eivät riitä, vaan tärkeitä ovat neuvottelu ja jakaminen. Koulutuksen tulisi olla ensisijainen foorumi, jossa opettajalla ja oppilailla  olisi  jatkuva rooli kulttuurin tekemisessä ja uudelleentekemisessä. 

Oppimista ei tule ymmärtää ”todellisuuden vastaanottamiseksi oikein" vaan sellaisten toimintatapojen saavuttamiseksi, joiden avulla tullaan toimeen todellisuudessa. Taustalla on Aristotelen ajatus: doxa on tietoa, jossa voidaan käsittää inhimillistä elämää, koska doxa koskee  sellaista, joka on muuttuvaa. Doxa on  käytännöllistä viisautta. Se syntyy verkostoissa.

Opettajan uusi rooli

Jotta opetus olisi sivistävää,  opettajan tulisi muuttua muualla tuotetun ja määritellyn tiedon välittäjästä kriittiseksi maailman tutkijaksi, joka omalla kriittisellä ja omia olettamuksiaan haastavalla tavallaan suhtautua maailmaan  saattaa oppilaat kasvamaan jatkuvasti sivistyviksi ja tulemaan toimeen   moniulotteisessa ja yllätyksellisessä maailmassa. Jotenkin näin.

Opettajan keskeinen taito on kyky organisoida kielellisten kuvausten ketju  niin, että se tarjoaisi oppilaille optimaaliset mahdollisuudet konstruoida oma kognitiivinen rakenteensa. 

Uudenlainen didaktiikka

Didaktiikan tulisi  kääntää katseensa metodiikasta opettajan sisältötietoon. Pedagoginen sisältötieto on tietoa representoinnin ja formuloinnin tavoista, jotka tekevät  aineksen käsitettäväksi toisille.  Tietoa tekijöistä, jotka tekevät tiettyjen aineiden oppimisen helpoksi tai vaikeaksi. Opettajan on itse ymmärrettävä sisällöt joustavasti ja syvällisesti. Tällöin hän pystyy myös käyttämään ”mielen-kiintoisempia ja seikkaillullisempia” menetelmiä. 

Ja tämä sisältötieto on  sivistyksessä opettajan minän muodostamista. Minä ja tieto ovat yhtä.  Sisältötieto on sivistystä. Sivistys täsmentyy käytännölliseksi viisaudeksi - jolloin opetus on  eettis-poliittista toimintaa.

Pohdintaa

Korkealla mennään. Tai syvällä. Minusta parasta kirjassa on huomion kiinnittäminen metodiikan rinnalla  ns. sisältötietoon siis opettajan taitoon tehdä  opittavat asiat toisten käsitettäviksi toiseutta kunnioittaen ja omia itsestään selvyyksiä haastaen.

Hankalampi vaatimus koulun todellisuudessa on se, että Toiskallio kyseenalaistaa opetussuunnitelman,  jossa sisältö eli oppiaines on luotu ja päätetty opetusprosessin ulkopuolella.  Hän myös kyseenalaistaa opettajuuden, jossa opettaja ei itse päätä, mikä on opettamisen arvoista vaan valitsee oppimateriaaleista oppimisen arvoiset sisällöt omien tavoitteittensa suunnassa. Virkahenkilönä opettaja voi olla kriittinen, mutta ei hän voi kävellä demokraattisessa komentoketjussa tehdyn opsin yli ja ohi.

Raikas kirja. Ja näiden tosi isojen muutosvaatimusten osalta idealistinen utopia.

KIRJOITTAJASTA

JARMO Toiskallio on professori emeritus, everstiluutnantti ja  kadetti n:o 5374. Toiskallion ura oli mielenkiintoinen.  Hän kävi kadettikoulun ja "herätti henkiin" unohduksissa olleen sotilaspedagogiikan.  Varsinaisessa tutkielmassaan hän tutki johtamisen ja sotilaspedagogiikan suhdetta. Kadettikurssin jälkeen luutnantti Toiskallio lähti opiskelemaan Turkuun. Hän pätevöityi filosofian maisteriksi vuonna 1975 ja kasvatustieteiden tohtoriksi vuonna 1993. 

Noin kahdenkymmenen vuoden aikana Toiskallio toimi eri rooleissa ja tehtävissä yliopistossa sekä ammatillisen terveydenhuoltokoulutuksen parissa.  Maanpuolustus-korkeakoulun perustamisen myötä hänen  kaltaiselleen upseeritaustaiselle akateemesille tarjoutui  mahdollisuuksia kehittää professorina  korkeakoulun opetusta sekä perinteisen sotakouluopetuksen että sotatieteellisten opintojen osalta.

Toiskallion pedagoginen ja eettinen ajattelu eivät rajaudu vain  sotilaalliseen todellisuuteen vaan hänen filosofiansa ulottui kysymyksin, jotka ovat ihmisyydelle yleisesti merkityksellisiä. Toiskallion sotilaspedagogiikka kietoutuu suomalaiseen sivistysprosessiin ja sitä ’kätilöineisiin’ sivistysfilosofeihin kuten J.V Snellmaniin ja J.A. Holloon.  Inhimillisessä sivistys- ja kasvatusprosessissa kasvatuksella ja toimintakyvyllä on keskeinen merkitys. Ihmisen ja sotilaan kasvatuksen tärkein tehtävä on hänen sivistämisensä eettisesti toimintakykyiseksi persoonaksi, moraalisubjektiksi; toimijaksi, joka on valmis toimimaan vastuullisesti ja ”Toista” kunnioittaen.

- Poimintoja kirjasta:  Mäkinen, Juha ja Tuominen, Juha (2010). Toimintakykyä kehittämässä: Jarmo Toiskallion juhlakirja. Maanpuolustuskorkeakoulu Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitos. Julkaisusarja  1, n:o 6. Helsinki