Korkeakoulupedagogiikkaa

TÄNÄÄN esittelen jo toisen Toiskallion teoksen. Tämä julkaistiin vuosi eilen esittelemäni jälkeen.

Tartun siihen kahdella kädellä. Toisella rakennan tämän kirjan pohjalta itselleni kuvaa Toiskallion sivistyskäsitteestä ja toisella tiivistän hänen ajatuksensa nykyistä paremmasta yliopistopedagogiikasta. Lopuksi pohdin muutamia asioita Perästä kuuluu otsikolla.

Toiskallio, Jarmo. 1994. Korkeakoulupedagogiikka ja toiminnan yhteiskunta. Turun yliopisto. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja A:37. 115 s.

SIVISTYS

SIVISTYKSEN käsite on tässä teoksessa hyvin samanmakuinen kuin edellisessä. Toiskallio siteeraa Snellmania, jolle sivistys oli liikettä. Sivistys oli halua ja kykyä kulkea eteenpäin totuuden ja oikeuden tietä.

Mutta ei vain Snellmania. Hän siteeraa useita maailmankuuluja filosofeja, joilla on hyvin samanlaisia ajatuksia kuin Toiskalliolla - toki kukin oman elämänpiirinsä käsitellä.

Summaan hieman omin sanoin : Sivistys ei ole tietty tietopaketti tosi tietoa.. Sivistys on inhimillistä kasvua, minän ja tutun ja toiseuden dialektiikkaa. Sivistys on siis osa minää. Sivistys on prosessi: itsensä rakentamista älyllisenä olentona. Sivistys on muutosta, joka jää aina edelleen sivistymisen tilaan. Sivistys on  jatkuvaa eroamista itsestä. Se on palaamista toiseudesta itseen yhä enemmän itseksi tulevana. Niin että itseymmärrys syvenee ja tajuaa - Hollon sanoin: ”tiedon läpikotaisen suhteellisuuden. 

Sivistys on prosessi, joka on avoin avoimuus uusille kokemuksille.

Tässä  sitaatti kirjasta jälkiruuaksi

"Sivistys tarkoittaa prosessia, kasvua ja kypsymistä - ei sivistynyttä ihmistä." - Bergendahl 

TOISENLAINEN YLIOPISTOPEDAGOGIIKKA

Aluksi: millaista nykyinen yliopistopedagogikka on. Huonoa

Tämänkin teema Toiskallio aloittaa siteeraamalla J.V. Snellmania. Hän kritisoi omana aikanaan Helsingin yliopistoa kolmesta seikasta:

- yliopisto on koulu

- tietäminen on läksy ja 

- siveellisyys on taitoa edistyä maailmassa

1980-luvulla hyvin samansuuntaista kritiikkiä esitti Oiva Ketonen. 

Ja 1990-luvulla sitten Jarmo Toiskallio. Mistä hän yliopistoa ja sen pedagogiikkaa moitti?

• Yliopistoihin kohdistuu  standardointia ja kontrollia.
• Opetus yliopistossa on modernin - nyt jo menneen- ajan koulutusta.  Koulutus on mukautunut elinkeinoelämän kilpailukyvn tarpeeseen saada jatkuvasti lisää pitkälle erikoistunutta ja koulutettua työvoimaa, sekä käytäntöön soveltuvaa tutkimustietoa.   Oleellista on tehokkuus. Opetus ymmärretään liike-elämän termein.
• Yliopistossa on positivistinen opetussuunnitelma. Siinä opettaja on asiantuntija, ja hänellä on paikkansa pitävää tietoa. On olemassa totuus eli oikea vastaus, ja se on opittavissa.  Se mitä opettaja sanoo on totta, ja se tulee oppia ja sitä tulee harjoittaa. Opettajan arvovaltaa tulee kunnioittaa. Ennalta hallitun tiedon varassa  ennalta asetetuihin tavoitteisiin pyrkivä opetus ei ole sivistävää, se on teknistä,  metodista.
• Käsitys opetuksesta on väärä; opetus tekniikkana tarkoitaa että opetus on vanhaa tietoa toistavaa, rutiininomaista ja kontrolloivaa.  Se on sidottu laitosmaisesti tiettyyn aikaan ja tilaan. Opiskelija nähdään passiivisena tiedon vastaanottajana. Tavoitteena ei ole asioiden ymmärtäminen vaan toistaminen.
• Keskeinen päämäärä on löytää ja välittää tietoa, joka vastaa todellisuutta. 
• Koulutus toimii sopeuttajana ja valtarakenteiden säilyttäjänä. 
• Kansalaisuus ja kuluttajuus menneet sekaisin.

Jäkiruuaksi sitaatti:

Opettajat ovat  ”pikkuteknikoita”, tietopakettien siirtelijöitä -Giroux 

Miksi sen pitäisi olla jotain muuta?

SIKSI että moderni meni jo. Modernisaation alku sijoitetaan usein renessanssiaikaan, suunnilleen 1500- luvulle. Sen jälkeen  tiede ja teknologia kasvoivat, maailma teollistui, kansallisvaltiot ja kapitalistiset markkinat syntyivät, kaupungistuminen kiihtyi.  Tekninen ajattelutapa  eteni. Tehokkuutta tavoiteltiin. 

Modernisaatio alkoi huipentua 1970-luvulla - ja hiipua.  Silti keskeinen kriteeri 1970-luvun puolivälistä alkaen on ollut  yliopisojenkin osalta kansainvälinen kilpailukyky. Edelleen markkinaidelogiaa juurrutetaan. Tietoa myydään. Opiskelija on asiakas.

Modernisaatio oli ristiriitainen prosessi; se sisältää sekä valoisan että  pimeän puolen. Pimeää on mm. se, että Modernisaatio ei vapauttanutkaan ihmisiä  köyhyydestä, tietämättömyydestä ja ennakkoluuloista. 

Viimeistään 1990-luvulta alkaen olemme eläneet siirtymää myöhäismoderniin riskiyhteiskuntaan. Suuret kertomukset ovat kuolleet. - ei ole mitään yhtä suurta  ideologaa, joka toisi varmuutta ja jonka varaan voisi rakentaa. Yhä useammin kohtaamme sen, että omilla selitysmalleillamme emme  kykene selittämään toista ihmistä tai toista kulttuuria.

"Opiskelijan omat kokemukset saattavat olla tällaisessa tilanteessa niitä arvoja ilmiöitä, joista hän voi olla varma." - Jarvis

Yhteiskuntaa muotoilevat yhä enemmän kontrolloimattomat ja ennakoimattomat  vaikutukset, joita syntyy tieteellisistä  ja teknologisista innovaatioista. Entisen kaltaisella koulutuksella ei selvitä.

Käsitystämme tiedosta on ravisteltu. Postmodernilla on ironinen suhde tietoon. Kaikki tietämisen muodot ovat vain osittaisia ja  näkökulmiin sidottuja. Freireä ja Deweyä siteeraten: Tietoa maailmasta ei tule käsittää annettuna vaan rakentuvana, dynaamisena tekemisen prosessissa alati syntyvänä.

Ihmiskäsityskin on muuttunut. Toiskallio lainaa Giddensiä. Ihmisten olennainen ero eläimiin nähden on, että hän on käsitteitä kantava toimija eli agentti. Toiminnalle on ominaista, että ihminen kulloinkin voi toimia myös toisin. Voimme päättää toiminnoistamme sen valossa, mitä tiedämme a) itsestämme, b) toimintojemme yhteyksistä ja olosuhteista sekä c) toimintojen todennäköisistä seurauksista. 

Oppiva yhteiskunta

Toiskallio etsii vanhalle yhteiskunnalle vaihtoehtoa. Sellaiseksi hän nostaa oppivan eli toiminnan  yhteiskunnan.  Oppiva yhteiskunta rakentuu siitä, että oppiminen tapahtuu pääasiallisesti toiminnallisessa elämässä eikä elämästä irroitetuissa ”kouluissa”. Ransonin mukaan oppivan yhteiskunnan arvostuksia ovat:

• avoimuus uusille ideoille,
• kuunteleminen, uusien perspektiivinen avaaaminen,
• uusien ongelmien pohdinta ja tutkiminen ja
• yhteistoiminta muuttuvassa käytännössä ja sen kriittisessa arvioinnissa ,

Kansalaisuus on oppivan yhteiskunnan ontologia eli olemisen muoto. Kansalaisuutta kehitetään käytännöllisen järjen tai viisauden prosesseissa.

Käytännöllinen viisaus juontuu Aristotelen filosofiasta. Se oli älyllinen hyve, joka on välttämätön edellytys praxikselle eli toiminnnalle, jonka päämääränä on hyvin toimiminen. Praxis perustuu käytännölliseen viisauteen, fronesikseen. Fronesis on muuttuvaan ja tehtävissä olevaan kohdistuvaa harkintaa. Praxista ei käsitetä epistemen avulla vaan doxan.

Käytännöllisen viisauden alueet ovat

• harkinta
• päätösten teko
• arviointi sekä
• toiminta

Käytännöllinen viisaus on oppimista, jossa oppiminen ja toiminta kytkeytyvät toisiinsa.  

Ransonin ajattelussa oppiva yhteiskunta  rakentuu kolmella tasolla

1. minän taso - itsensä löytämisen haaste,
2. yhteiskunnan taso - vastavuoroisuuden oppiminen,
3. poliittinen taso -osallistuvan demokratian pätevyyksien  oppiminen.

Elämismaailma

Keskeinen käsite on elämismaailma. Elämismaailma tarkoittaa kulttuurin ja jokapäiväsen toiminnan muodostamaa kokemus-ja keskusteluympärisöä, jossa elämme.  Käsitteen loi alunperin  Edmund Husserl, ja sitä ovat kehittäneet edelleen Heidegger, Gadamer ja Habermas.  Elämismaailman tekijöinä ovat yhteiskunta, kulttuuri ja persoonallisuus. Elämismaailma on kielellisesti rakenteistunut, ihmisten välinen eli intersubjektiivinen todellisuus. Sen tuottaminen ja uusintaminen tapahtuu kommunikatiivisessa toiminnassa eli ihmisten keskusteluissa ja yhteisissä pohdinnoissa sekä niiden pohjalta tehdyissä käytännön ratkaisuissa.

Elämismaailma on siinä eläville  ”itsestään selvä”. Tätä itsestään selvyyttä pidetään yllä kertomustyyppisellä narratiivisella kommunikaatiolla. Niiden avulla  jokapäiväiset toiminnot näyttävät normaaleilta, tosilta ja oikeutetuilta. Tämän kommunikaation sisältö on stereoypistä, ja se mahdollistaa automatisoituneen toiminnan. Ei ole samantekevää millaista kieltä puhumme. Sanat eivät ole pelkkiä merkkejä, vaan ne ovat välineitä, joilla  maailma luodaan tietynlaisiksi.

Elämismaailmassa tapahtuu harvoin muutoksia.  Mikäli niitä tapahtuu, ne ovat  seurausta ulkoisista tapahtumista, jotka saattavat meidät ahdistusta tuottaviin ja epämiellyttäviin uudelleen arviointeihin persoonallisessa tai esim. työelämässä.

Millaista toisenlainen korkeakoulupedagogiika voisi olla?

Palataan autonomian aikaa ja Snellmaniin.  Snellmanin mukaan kansakoulunkaan - saati sitten yliopiston- tehtävä  ei saanut rajoitta olemassa olevan kulttuurin uusintamiseen oppilaissa. Henkisen vapauden edellytys kuitenkin oli ensin tapahtuva sosiaalistuminen olemassa olevaan traditioon, yhteiskunnalliseen käytäntöön.

Snellmanin ohjeet yliopiston  pedagogikkan kehittämiseksi Toiskallio kiteyttää;

• Ylioppilaan on omin päin opittava tutkintoläksyt,
• Hänen pitää osoittaa todellista opiskelua jollakin tieteenalalla
• Yhdenkään yliopiston opettajan ei pidä luennoida tutkintokurssia, vaan hänen on valittava  tieteestä mieleisensä luentoaihe.

Snellmanin mielestä yliopistollisen opetuksen pitää olla ainoastaan opettajan produktiviteettia sekä yliopistollisen opiskelun samanlaista oppilaan produktiviteettia.

Ja sitten 1980- luvulle. Oiva Ketonen painotti persoonan kasvua  ja vuorovaikutusta. Suomessa opiskelijoiden ja opettajien henkilökohtainen  vuorovaikitus on ollut vähäistä  -tai se on puuttunut kokonaan.

Sitten loikka vuosituhannen vaihteeseen, Yliopistolle yhteiskunnan murros merkitsee  siirtymistä valistukseen, tieteeseeen ja teknologiaan perustuvasta  modernista yhteiskunnasta  jälkimoderniin pluralisimin,  kompleksisuuden ja suurten ympäristöriskien yhteiskuntaan.  

Oppiva yhteiskunta on ratkaisuyritys riskiyhteiskunnan ongelmille.Korkeakoulupedagogiikan tehtävä on olla osa  toiminnan - tai oppivan yhteiskunnan kehittämistä.  

On irtauduttava vallitsevasta  kognitiivisen kasvun painotuksesta  ja kiinnostuttava enemmän kokonaispersoonan kehittymisestä  -tunteista, mielikuvituksesta ja käytännöllissosiaalisista taidoista.

Toiskallio kuvailee vaihtoehtoa monin eri käsittein. Uusi pedagogiikka olisi avoimen maailmankuvan pedagogiikkaa. Siinä maailmaa ei pidetä suljettuna järjestelmänä. Uusi pedagogiikka olisi praktista ja eettispoliittista korkeakoulupedagogiikkaa. Pedagogiikan praktisuus tarkoittaa sitä, että opetus ja kasvu ovat kommunikaatiota elämismaailmassa. Eettis-poliitisuus mm. sitä, että  uusien mahdollisuuksien ja ihmisten välisen solidaarisuuden kehittäminen kommunikaation avulla nähdään  Deweyn tavoin keskeisenä. 

Postmodernissa oppiminen on tapahtuma, jossa  yksilö muuntaa kokemuksensa tiedoiksi, taidoiksi, asenteiksi ja arvostuksiksi riippumatta siitä, mitä opetetaan. Tieto ei ole ajatonta eikä se vastaa todellisuutta. Tunnistamme uskomustemme ja arvojemme satunnaisuuden ja näemme, että ”Maailmat ovat puhumiemme kielien rakentamia”. Pedagogiikka on olennaisesti johonkin kielipeliin osallstumista ja maailman kuvaamista sen puitteiss.

"Teksti  ulkopuolella ei ole mitään." - Derrida

Korkeakoulupedagogiikkaa tulisi kehittää niin, että se  edistää 

• sosiaalista oikeudenmukaisuuta ja demokraattista sitoutuneisuutta, 
• demokraattisia suhteita
• keskittymistä ihmettelyyn ja epävamuuteen - Byer
• vapaata keskustelua ja tutkimista
• mielikuvituksen kehittymistä
• kriittisen yhteisön ja julkisuuden muodostumista
• oman elämän ohjaamiseen liittyvien toimintojen jäsentymistä 

Opetussuunnitelmakäsitys

Perinteisestä opetussuunnitelmasta olisi siiryttävä edifioivaa opetussuunnitelmaa kohti. Edifoivaa opsia kuvaa  avoimuus ja sivistys. Koulun tehtävä on kasvattaa ajattelevaksi ja tahtovaksi subjektiksi. Opetuksen  tulisi  luoda  uusia kuvauksia todellisuudesta ja uusia tiedon rakenteita.  

Toiskallio nostaa tässäkin esiin Snellmanin  ajatuksia. Snellman tunnisti kolmenlaista tietämistä:

1. muistitietäminen,
2. käsittävä tietäminen ja 
3. luova tietäminen.

Luova tietäminen on sellaisen sisällön tuottamista ”jota ei aikaisemmin ole ollut kenenkään tietoisuudessa”. 

Perinteisestä  tylerilainen opetussuunitelmasta pitäisi luopua. Tässä teknisessä opetussuunnitelmassa

oppimisprosessin eteneminen on määritelty  pitkälti eukäteen ja opettajan tehtäväksi  jää sen käytännön organisointi ja valvonta  

Tavoitteen pitäisi kuitenkin olla Letichen sanoin: Opiskelija oppii katsomaan omia kokemuksiaan opetussuunnitelnan tarjoamin silmin.

Ainakin siihen pysyttäisiin, että ops laadittaisiin edelleen  etukäteen, mutta opiskelija voisi  korvaa osia muilla opinnoilla  tai työkokemuksella. Tämä varmaan onkin jo totetumassa. Vuorovaikutuksellisen kokemusoppimisen ideaa se ei täytä- ks. parin rivin päässä. Ops pitäisi rakentaa opiskelijoiden kokemuksista.

Parasta olisi Toiskallion mielestä,   jos  yliopistoissa voisi olla  matalan profiilin ops, tai jopa postmoderni negatiivinen opetussuunnitelma, jossa sovittaisiin vain mitä ei käsitellä ja mihin ei pyritä.

Vuorovaikutuksellinen kokemusoppiminen

Toiskallio toivoo, että yliopistoihinkin tarttuisi  aikuisopetuksessa yleistynyt vuorovaikutiksellinen kokemusoppiminen. Siinä opiskelija on suoraan kosketuksissa  opiskeltavien todellisuuden asioiden kanssa. Teoreettinen ja käytännöllinen tieto integroidaan toisiins.a 

Oppiminen nähdään kolbelaisittain  prosessina, jossa ja jonka myötä tietoa luodaan kokemusta muuntelemalla eli transformoimalla. Kokemukset syntyvät  yhtieiskunnallis-kulturaalis- ajallisessa elämismaailmassa. Merkitys on kokemuksen subjektiivinen tulkinta.

Kirjan viimeisellä sivulla on kuva  tällaisesta prosessista.

Opettajan ja oppilaan uudet roolit

Opettajan roolin tulisi muuttua. Opettaja tehtävä on auttaa itsemme ylittämiseen ja uudelleen muotoiluun eli tekemään jotain, josta ”milloinkaan aikaisemmin ei ole uneksittu". 

Myös opiskelijan roolin tulisi muuttua. Yksilöiden pitäisi kasvaa  pois passiivisuuden traditiosta. On päästävä eroon Deweyn kuvaamasta  "tiedon katselijateoriasta". On kasvettava  käsitykseen itsestä toimijana sekä oman persoonallisuuden osalta että aktiivisessa osallistumisessa  julkisuuden alueella.

"Kehittyminen  tulisi nähdä  kehittymisenä autonomiaan, valintaan ja vastuullisuuteen kokemuksen kaikilla ulottuvuuksilla."- Ranson

Toimijuuteen liityy käsite capasity- kyvykkyys, toimintakykyisyys. Giddens tarkoittaa sillä yksilöiden mahdollisuutta toimia toisin. Kyse on ihmisten muuttavasta eli transformatiivisesta  kapasiteetista, heidän voimastaan olla osallisia yhteiskunnallisessa elämässä.

"Pedagogiikkaa tulisi kehittää niin, että maailma nähdään mahdollisuuksina eikä ongelmina."  - Prawat

 Tällaista Dewey kutsui  kasvuksi ja Rotry itsensä luomiselso ja sivistyön  edifioinniksi.

Perästä kuulu, sanoi torvensoittaja

HIENO kirja. Kannatti lukea. Omassa sivistysajattelussani on toistaiseksi vielä kehittämistä. Mutta näen sen monikerroksisempana kuin tämä teos. Minulla itselle jäi esim. auki, miten näin määritelty sivistys eroaa sivistymisestä. Itse ajattelen, ne pitäisi pitää erillään. Toinen pointti:  Viime vuoden syksynä innostuin kovasti kirjasista, joilla mm. Jyväskylän yliopiston väki halusi 90- luvulla uudistaa yliopistojen opetusta. Niissä oli ihan  sama suunta. Mutta ote oli sanottaisiinko toteutettavampi.