Kansakoulun ja luokanopettajien osalta näistä virtauksista ja niiden filosofisista taustoista Suomessa tiedetään paljon. Soinisen, Hollon, Käisin, Salon nimet ovat tuttuja.
MUTTA oliko vastavaa liikehdintää myös oppikoulun opettajien ja nykyisten peruskoulun aineenopettajien piirissä?
Kyllä sitä on ollut. Meillä on ollut 1900-luvulla erittäin innovatiivisia oppikouluja ja niissä lapsilähtöisestä pedagogiikasta kiinnostuneita opettajia. Kolme muistin heti nimeltä. Aikajärjestyksessä Zillan, Tapiolan yhteiskoulu ja Appilan yhteiskoulu. Niistä olen kirjoittanut omat lastut tähän blogiin. Ja varmasti on muitakin. Kukin niistä kukoisti vuosikausia.
Totesimme keskustelussa, että ehkä aineenopettajien keskuudessa asiaa voisi kannataa tutkaillla aineenopettajaryhmittäin.
Matemaattisluonnontieteellisiä aineita opettavilla on voinut hyvinkin ollut omia pedagogisia virtauksia. Mm. Lockeen ja Baconiin palaava empirismi ja sen käytännöllinen lapsenkin tarpeista lähtevä kokeellisuus - mm. laboratoriot. Ja sitten 1960-luvulla joukko-oppiliike.
Suurella todennäköisyydellä 1900-luvun alun taidekasvatusliike on vaikuttanut moneen kuvataiteen opettajaan ja kirjastoliike äidinkielen opettajaan. Käsityön opettajien käsillä tekemisen pedadogiikka on ilman muuta yksi sovellus Deweylaisuutta.
VOI olla, että monessa ainedidakiikassa keskeinen lähtökohta on itse oppiaineksen tarpeet ei ehkä yhtä paljon lapsi kuin yleisdidaktiikassa.
JÄI nälkä tutkailla asiaa vielä enemmän.
Lea Pulkkisesta
Lea Pulkkinen on psykologian emeritaprofessori, joka teki uransa pääasiassa Jyväskylän yliopistossa. Hänen kiinnostuksen kohteitaan kotikasvatuksen psykologia sekä lasten sosiaalisen kehityksen ja aggressiivisuuden tutkimus. Hän oli avainhahmoja, kun 2000-luvulla kokeiltiin ns. eheytettyä koulupäivää puolilla maata. Pulkkinen on ollut suomalaisen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1994 lähtien.[
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti