Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, elokuuta 09, 2020

Kirjastolaitoksen kehityksestä

Päivitetty 10.elokuuta
L
ÖYSIN Sellon kirjastosta kirjastotyöntekijöiden avulla mielenkiintoisen teoksen suomalaisen kirjastolaitoksen historiasta. Huomasin, kuinka vähän sen "roadmapista" tiesin.

Mäkinen, Ilkka (toim.). (1999). Kirjastojen vuosisata. Yleiset kirjastot Suomessa 1900-luvulla. Helsinki: BTJ-kirjastopalvelu.

USEIN ajatellaan simppelisti, että  yleinen kirjasto on ratkaisu siihen ongelmaan, ettei kaikilla ole omia  kirjoja. Tai että ydin on, että kirjasto voi  löytää joka kirjalle lukijan ja joka lukijalle kirjan. 

Tämäkin kirja osoittaa, että kirjastolla on ja on ollut lähes luvuton joukko tehtäviä, joista osa on piiloisia. Ja ajan myötä ne ovat muuttuneet. Hallinto ja  tiede tarvitsivat kirjastoja mm. tutkimukseen ja päätöksetekoon.

Kirjastojen kehitys 1800-luvulla liittyy maailmalla kaupungistumiseen. Kun  rahvasta muutti massoittain suurin kaupunkeihin,  pelättiin vapaa-aikaa: alkoholismia, rikollisuutta ja prostituutiota. Lääkkeeksi perustettiin puistoja, urheilukenttiä ja puutarhoja - ja kirjastoja. Kirjastot pitivät ihmisiä pois kaduilta. Kirjastojen avulla haluttiin myös sivistää työväkeä.

Pikakronikka kirjaston kehityksestä muualla maailmassa

MUTTA aloitetaan maailmalta, sillä suomalainen keksintö kirjasto ei ole. Tämän kirjan ja Mm. Wikipedian avulla opin tietämään, että 

  • Vanhin kirjasto oli  Babyloniassa noin 3000 eaa. Siellä oli sumerilaisia savitauluille tallennettuja sopimustekstejä, hallinnollisia asiakirjoja, oikeuden päätöksiä ja rakentamiseen liittyviä asiakirjoja.
  • Yksi kuulusimmista kirjastoista oli Aleksandrian kirjasto Aleksandrian kaupungissa Egyptissä. Se toimi muusain temppelin yhteydessä kuninkaallisen palatsin alueella. Kirjasto perustettiin vuonna 295 eaa. Ptolemaios I:n hallitusaikana kokoamaan yhteen kaikki maailman kirjallisuus.  Pääkirjasto  tuhoutui tulipalossa, kun Caesarin valtasi  kaupungin 47–48 eaa. Sivukirjasto tuhoutui mahdollisesti vuonna 391 kun Rooman keisari Theodosius I tuhosi Serapiksen temppelin, jonka yhteydessä kirjasto sijaitsi.
  • Keskiajalla käsinkopioitua kirjallisuutta säilytetiin mm. luostareissa. Suuri ansio niiden säilymisestä oli myös arabeilla.  
  • Eliitillä on ollut ainakin jo uuden ajan alusta omia, yksityisiä  kirjastoja ja kirkolla omiaan.
  • Ensimmäiset julkiset kirjastot avattiin Englannissa ja Yhdysvalloissa, vuonna 1425 Lontoossa ja vuonna 1464 Bristolissa.
  • Vanhimpia tieteellisiä  kirjastoja ovat  Oxford, Cambridge, Dublin sekä Brittish Library.
  • Benjamin Franklinillä oli Yhdysvalloissa ns. lukuseura vuodesta 1731. Se toimii yhä nimellä Philadelphian kirjastokomppania. 
  • Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessät takavarikoitiin vuonna 1792 valtiolle  tuomittujen ja pakenevien aatelisten kirjastot. Arvokkaat käsikirjoitukset sijoitettiin  Ranskan kansalliskirjastoon. 
  • Ensimmäinen  julkinen kirjasto Yhdysvalloissa avattiin Bostonissa vuonna 1847. Siitä käynnistyi amerikkalaisissa kaupungeissa ns.  Public Library Movement liike.  Siitä lisää hetken päästä. 
  • 1890-luvulla Englanissa ja Yhdysvalloissa oli jo lastenkirjastoja.
  • Samoihin aikoihin teollistuneissa kaupungeissa järjestettiin Studia generalia-tyyppisiä tilaisuuksia kirjastoissa.
  • Amerikkalaisen kirjastoliikkeen eräänlaisena vastakohtana oli saksalainen kirjastomalli. Siihen kuului kolmentyyppisiä kirjastoja: sivistyskirjastoja,  tieteellisiä kirjastoja, jotka huolehtivat  vanhojen luostari- ja kirkonarkistojen säilyttämisestä sekä parlamenttien, tilastollisten toimistojen ja  oikeusistuinten kirjasto. Saksassa oli myös erikoiskirjastoja - esim. musiikkikirjasto  jo 1890- luvulla. Tästä mallista hieman enemmän hetken kuluttua

Julkisen kirjaston kehitys Suomessa 

MENNÄÄN nyt Suomeen.  Suomessa oli keskiajalla luostareita, ja niissä on varmaankin säilytetty myös käsin kopioituja kirjoja. Niitä lukivat vain papit ja papeiksi, munkeiksi ja nunniksi koulutettavat. Kansa ei osannut lukea, eikä se saanut esim. Raamattua lukeakaan.

Lukutaidon tarve syntyy uskonpuhdistuksessa. Luterilainen kirkko asetti 1600-luvulla lukutaidon ripillepääsyn ja avioliiton ehdoksi. Kun kirjapainotaito levisi, kirjojen hinnat laskivat, ja kiinnostus kirjojen lukemiseen kasvoi myös siitä syystä ensiksi säätyläisten piirissä. Ahketa lukeminen oli 1700-luvun loppuun mennessä ylistynyt säätyläisten keskuudessa. Lukemista pidettiin  sopivana  vain säätyläisille; yhtenä tekijänä se  erotti rahvaan säätyläisistä Rahvaankirjastojen perustamista jopa viivyteltiin, koska pelättiin Lesewutin eli lukukiihkon valtaavan rahvaan mielen. 

Julkisen kirjaston syntyhetki ajoittuu Suomessa  Ruotsin vallaan aikaan vuoteen 1794. Tuolloin perustettiin Vaasan lukuseuran lukukirjasto. Se ei tosin ollut mikään kansan kirjasto. Ei myöskään kunnallinen kirjasto, koska kuntia ei vielä ollut. Mutta lukukirjasto antoi muidenkin vaasalaisten kuin kirjaston  osakkaiden käyttää kirjoja pientä maksua vastaan.

Autonomian ajan 1809- 1917 julkisten kirjastojen kehitys

AUTONOMIAN ajan alussa pieni suomalaismielinen fennomaanieliitti  heräsi  rakentamaan Suomesta kansaa. Eliitin keskeinen haaste oli sivistymätön rahvas. Syntyi  kansanvalistuksen idea. Ensiksi pantiin koululaitosta kuntoon;  saatiin läpi mm. kansakoulu ja suomenkielisen oppikoulu. Sitten oli aikuisten vuoro. Kytken julkisen kirjastolaitoksen laajenemisen  ns. vapaan sivistystyön liikkeeseen, johon kuului kansankielisen sivistämiskirjojen julkaisu, ylioppilaiden kansalle pitämät luentotilaisuudet jne.

Laajoille kansalaispiireille tarkoitetut kirjastot eli kansankirjastot yleistyivät kaikkialla Suomessa 1860- luvulta lähtien. Maaseudulla ja kaupungeissa. 

Mutta sitten tuli ongelma: Vuoden 1866 Kansakouluasetuksessa oli määrätty, että  kansakouluille tulee  hankkia  oppilaskirjasto. Siihen kunta sai valtionapua. Ja enemmän kuin kansankirjastoihin. Kirjastoliike koki nämä oppilaskirjastot  ei kumppneikseen van kilpailijoikseen.

1890-luku: Modernin Suomen alku

TÄSSÄ teoksessa 1890-lukua pidetään käänteenä. Alkaa - todella - hidas kääntymä saksalaistyyppisestä kirjastomallista kohti amerikkalaista mallia. Palataan nyt lyhyesti näihin kahteen malliin:

SAKSALAINEN kirjastomalli: Kirjasto on tarkoitettu eliitille. Sivistyskirjaston asiakkaina oli suppea joukko sivistyshalukkaita, joille lainattiin tarkoin valitusta, suppeahkosta kokoelmasta”maailmankatsomuskirjoja” .

AMERIKKALAINEN kirjastomalli: Yhdysvalloissa yleiset kirjastot oli nähty 1700-luvulta lähtien yhden perusoikeuden eli tiedonsaannin välineenä.  Kirjasto oli tarkoitettu kaikille, kaikille säädyille.  Kirjasto liitettiin demokratiaan. Kirjasto oli tietotoimisto, jonka kokoelmat olivat mahdollisimman laajat ja monipuoliset ja järjestys sellainen, että kaikki mahdollinen kävijöiden tarvitsema tieto löytyi varmasti ja nopeasti. 1890- luvulla ehdotettiin mm.  virkistyshuonetta, jossa voisi pelata pelejä  ja josta voisi saada virvokkeita. "Arvotontakaan " kirjallisuutta ei saanut hylkiä. Taustalla oli kasvatusoptimismi ja usko ihmisen kykyyn ja haluun kehittyä itsekasvatuksen avulla. Kirjasto oli kaikkien kansalaisten vapaa tiedon, taidon ja virkistyksen jakaja. 

1900-luvun alku 

OTETAAN nyt sivuloikka laadusta määriin. Vuonna 1900 Suomessa toimi jo 1000-2000 kansankirjastoa. Omistuspohja oli edelleen kirjava; monilla järjestöillä oli omia kirjastoja. Yleisen kirjaston toimintaa kuvataan kirjassa  heikoksi. Osa kirjastoista ei ollut auki.  Vanhat kirja olivat vain jossain varastossa. Kirjastolle ei ollut tehtävään nimitettyä hoitajaa. Osa oli auki, mutta niihin ei oltu hankittu kirjoja vuosikausiin. Paikoittain toimintaa alettiin elvyttää;  ostettiin kirjoja, järjestettiin niitä 10-luokituksen mukaisesti hyllyille. Aloitettiin  uusi hankintaluettelo. Uskonnolliset kirjat, joita ei luettu, laitettiin syrjään. 

Ideologisesti kirjastotyö oli pitkään pääosin saksalaismallista: henkistä holhousta. Kirjavalinnoissa karsittiin ”ala-arvoinen luettava”,  epäsiveellinen, rikoksiin kehottava kirjallisuus. Kirjojen tuli olla hyviä ja edistää lukijan henkistä kehitystä ja kohottaa sen sivistystasoa. Itse asiassa tämä asenne jatkui aina  1960-luvulle saakka. Kirjastoliikkeessa suosittiin ”korkeakirjallisuutta". Turun kirjastossa oli esimerkiksi  1900-luvun alussa erilliset kansankirjasto ja kaupunginkirjasto säätyläisiä varten .

Mutta sitten. Kirjastoliikkeen ammattilaiset pääsivät ulkomaanmatkoille.  Suomeenkin toivottiin ns. avohyllyjärjestelmää ja erillisiä lastenosastoja, koska aikuiset vierastivat lapsia. Amerikkalaismallinen kirjastoaate alkoi levitä  ensimmäisen maailmasodan aattona.

KAKSI konkreettia idea olivat avohyllyt ja  sanomalehtisali. Esim. Kallion kirjaston aikuisten osastolla avohyllyt olivat täynnä tietokirjoja. Sanomalehtiosastolle oli  oma sisäänkäynti, eikä siellä ollut ei tuoleja eikä pöytiä, ettei sinne jäädä vetelehtimään.

Turku uudisti 1910-luvun alussa  kirjastonsa radikaalisti amerikkalaistyyppiseksi. Kansankirjasto ja kaupunginkirjasto yhdistettiin. Uudistettu rakennus oli perhosmallinen. Siinä oli kolme  osastoa: keskellä suuri lainaushalli aikuisille, toisella siivellä lastenosasto lukusaleineen ja toisella sanomalehti- ja aikakauslehtilukusali

Ongelmia autonomian ajan lopulla

SUOMALAISKIRJASTOJEN iso ongelma 1910-luvun lopulla oli, että  kirjastosta vastaavat eivät olleet päätoimisia eivätkä kokoaikaisia. Heille ei myöskään ollut koulutusta. Avuksi Kansanvalistusseura julkaisi  kirjastonhoidon oppaan vuonna 1905. Muutama vuosi myöhemmin vuonna 1909 kirjastonhoito saatiin yhdeksi oppiaineeksi kansakoulunopettajaseminaarien ohjelmaan. Tämän kurssi suoritti sieltä 2353  opettajaa.

Ratkaisu oli myös ongelma. Se vahvisti pelkoa, että koulu syö kirjastot. Totta olikin, että kouluokkiin sijoitettu kirjasto karkoitti ulkopuoliset käyttäjät.

Itsenäisyyden alkuaika

Punakapina/Sisällissota/Kansalaisota oli monella tavalla trauma. Mm.  Kansanvalistusseura piti syynä sotaan kansalaiskasvatuksen puutteellisuutta.

Valtio vastasi haasteeseen mm. perustamalla vuonna 1921 valtion kirjastotoimiston ja  valtion kirjastotoimikunnan.  Nyt otettiin reipas askel kohti amerikkalaista mallia. Tueksi tarvittiin innovaatioita, jotta voidaan palvella kaikkia tehokkaasti: uusia lainausjärjestelmiä, luokituksia, luetteloita. 

Valtio myös lisäsi tukeaan kirjastoille. Kirjastoiksi saatiin juuri kirjastoiksi rakennettuja  tiloja. Näille vuosikymmenille oli  tyypillistä useat, pieniä toimipisteet,  harrastukseen perustuva  sivutoimisesti hoidettu kirjastonhoito.

Maaseudulla  kunnan pääkirjastoa kutsuttiin kantakirjastoksi ja kylien kirjastoja piirikirjastoiksi. Tavallista oli, että  kirjat pidettiin lukollisessa kaapeissa, jotka avattiin, kun kirjasto oli auki. Jollei ollut omaa toimitilaa ei voiu käyttää avohyllyjä, jolloin asiakkaat olisivat päässeet  kirjojen ääreen. 

Vuonna 1928 maalla oli 1650 kirjastoa ja kaupungeissa 55.  Niistä vain 62 oli kuntien omistamia.  Muita omistajia olivat nuorisoseurat, työväenyhdistykset ja muut järjestöt.  Vuonna 1938 kirjastosoja oli jo 10 000 enemmän.

VUODEN 1928 kansankirjastolaki oli käänne. Se lisäsi valtion määrärahoja. Tällöin alkoi myös maksuttomuuden periaate.

Sotien välisen ajan ongelmia

MIELENKIINTOINEN kuriositeetti liittyy tähän aikaan. Edelleen pelättiin koulujen  syövän kirjastot. Mutta myös lapsia pelättiin. Mm. Joensuussa lapset saivat käyttää kirjastoa vain kesälomalla. Erillisiä lasten aukiolotunteja oli mm. Oulussa. Tammisaaressa ei lainattu lainkaan lapsille. Yleisin kirjaston alaikäraja oli 15 tai 16 v.

Kinaa käytiin myös kirjoista. Kirjasto saattoi olla liian kansansivistyshenkinen tai ei. 

Edelleen suuri osa kirjastohenkilökunnasta oli vailla koulutusta. Vuonna 1920 järjestetiin ns. kolmen kuukauden Kordelinin kursseja. 40 % kirjastonhoitajista oli opettajia vuonna 1928. Tehtävä oli pääsääntöisesti sivutoimi, eräänlainen harrastus, ”perheyriys” . Oppilaatkin saattoivat hoitaa lainausrutiineita. 

Vuonna 1928  hyväksyttiin kansankirjastoasetus.  Nyt kirjastoille saatiin valtionapua. Niiden käyttöä valvoivat erilliset kirjastontarkastajat.

Kirjastoasetuksessa  saatiin läpi myös  ensimmäinen päytevyysvaatimus:  yli 15 000 asukkaan kaupunkien kirjastoa hoitavalta  vaadittiin  yo-tutkinto ja kirjastotyön kokemus ja tuntemus. Muiden kaupunkien ja isohkoa palkkaa nauttivilta maalaiskirjastonhoitajilta  vaadtiiin yläkansakoulunopettaja kelpoisuus  tai keskikoulun oppimäärää ja  valtion kirjastotoimikunnan hyväksymän kirjastokurssin suorittaminen.

SOTAVUOSINA kirjasoalan uudistaminen jäi sodan jalkoihin.

Sotien jälkeinen aika

VUONNA 1945  eduskunnassa esitettiin toivomus vuoden 1928 kansankirjastolain uudistamisesta. Käynnistyi tapahtumasarja, joka johti moniin uudistuksiin kirjastotoiminssa  ja vihdoin vuoden 1961 kirjastolakiin.

1950-luvulla enää vain  10 kuntaa oli vailla kirjastolaitosta. Vuosikymmenen lopussa sellainen oli  jokaisessa.Vuosikymmentä on kutsuttu ”Valtionapujen hakemisen koulutusjaksoksi”. Siksi paljon kirjastontarkastastat  palautivat hakemuksia.

1960-LUVULLA  valtion/kuntien hallintoa  uudistettiin modernisoituvan yhteiskunnan vaatimuksia vastaavaksi.

Vuoden 1961 Kirjastolaki takasi kirjailjoille ja kääntäjille apurahoja ja avustuksia. Samalla nostettiin kirjastojen valtionapu  samalle tasolle valtionapu kuin kansakoulutoimelle. Raha teki ihmeitä.

1920-luvulta asti oli ollut yksinäisiä kirjastontarkastajia, joilla oli laajat tarkastuspiirit,  työtila kotona eikä virka-aikaa. Vuonna 1968 kirjastontarkastajista tuli koulutoimentarkastajia lääninhallituksiin. 

Ajan henkeen kuului, että kirjastotoimina haluttiin sulauttaa vapaan sivistystyön toimistoon kouluhallituksessa. Osa halusi epäitsenäistää kirjastojen toimintaa. 

Kirjastoautot

1960-luvun valtionapujärjestelmä synnytti maaseuduille kunnakirjastojen järjestelmän sellaisena kuin se nykyään ymmärretään. Tosin maaseudulla kirjastonhoitajat olivat edelleen sivutoimisia. Vielä vuonna 1969  päätoimisia kunnankirjastonhoitajia oli siellä vain joka kahdeksannessa kirjastossa. Kaikkialla kirjastot eivät päässeet käyntiin.

Kauppalat ja kaupungit saivat  laitoskirjastojen menoihin 90 %. Myös kirjastoautot - ja veneet mainittiin. Sairaaloiden laitoskirjastoille merkittiin  vuonna 1961 korvamerkityt määrärahat.

Kirjastoauton tulo mullisti 1960- luvulta alkaen kirjastojen  kirjastoverkot.

1960-luvun mielenkiintoinen ideologinen saksalais-amerikkalainen jännite liittyy muutamien kunnankirjastojen haluun  hankkia Angelica- kirjasarjoja jne. Kouluhallitus ja eräät kirjastotarkastajat pitivät yhä tuolloin  viidenkirjallisutta epäsopivana valtionavun piiriin. Asiaa puitiin useissa oikeusasteissa

1970-LUKU oli kirjastossa voimakkaan kehityksen aikaa. Tietotekniikkaa alettiin  käyttää kirjaston eri toiminnoissa ja palveluissa , lainausjärjestelmissä sekä  hankinta- ja luetteloinijärjestelmässä. Harmittavasti reikäkorttien käsittelypalvelu loppui, ja se  ajoi juuri omaksutun  kameralainausjärjestelmän pulaan. Tilalle löytyneet optisessi luettavat kertakäyttöiset lipukkeet antoivat hengähdystauon.

1970-luvun iso ongelma oli byrokratia. Valtionapuhakemusten ja sivutoimisesti hoidettujen kirjastojen laskujen läpikäyminen vei liikaa tarkastajien aikaa ja hermoja. Vuonna 1978 valtionapulainsäädäntö muuttui laskennalliseksi.Valitussa maliissa kirjasto joutui entistä tiiviimpään  yhteyteen koululaitoksen kanssa.

1980-LUVUN alussa keskikokoisissa ja suurissa maaseutukunnissa oli  poikkeuksetta kirjastoauto ja päätoiminen kirjastonhoitaja. Suuri osa huoneistoista oli uusia. Kirjojen rinnalle oli hantittu äänitekokolemia ja lehtikokoelmia.  Lainamäärä kasvoivat. 

ATK tuotti harmaita hiuksia. Yleisille kirjastoille ei heti saatu sovittua  yhtenäistä ATK-järjestelmää. Niinpä yksittäiset kirjastot alkoivat etsiä itselleen sopivia omin voimin.  1980-luvun puolivälissä pääkaupunkiseudulle  ryhdyttiin suunnittelemaan  integroitua tosiaikaista kirjastoautomaatiojärjestelmää, joka sisältäsi luetteloinnin, hankintarutiinit ja tietopalvelun ym. Tie oli kivinen.

1980:lla oli pulaa kirjastonhoitajista. Materiaalisesti meni hyvin. Sitten saatiin  vuoden 1986 kirjastosäädökset. Tuon vuoden kirjastolain ja -asetuksen pyrkimys oli vahvistaa kunnallista  itsehallintoa. Valtion kirjastohallinnon virkamiesten työn painopiste  muuttui valvonnasta kirjastotoimen suunnitteluun ja seurantaan. Nyt haluttiin lopullisesti irti 1950-luvun kirjastoideologita.  Mutta kirjasto ei oikein tienny minne mennä.

1900-luvun lopun koulutus

Vuonna 1946 alkoi Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa  kirjasto-opin opetus, joka muuttui  vuonna 1971 akateemiseksi oppiaineeksi. Ruotsinkielinen koulutus aloitettiin vuonna 1962  Svenska Medborgarhögskolanissa, josta se siirrettiin myöhemmin Åbo Akademiin. Sinne perustettiin mös alan professuuri.

1970-luvulla kirjastot kasvoivat, ja kasvukipuja aiheutti se, että ei ollut koulutettuja ihmisiä maaseudulle perustetuihin  päätoimisiin  virkoihin. Kouluhallitus järjesti 70-luvulla kolme ns. poikkeuskurssia. Vielä 70-luvulla kirjastontarkastajat ottivat vastaan kirjasto- ja kirjallisuuskurssien tutkintoja, jotka olivat vaatimuksina sivutoimisiin virkoihin.

Vuonna 1971  perustettiin Tampereen yliopistoon kirjastotieteen ja informatiikan profesuuri. Kirjastotutkinnosta tuli  yliopistollinen välitutkinto. Kirjastotiede ja informatiikka pääaineena tuli mahdolliseksi suorittaa  maisterin, lisensiaatin ja tohtorin tutkinto.

1990-luvun lama

90-luvun alussa koettiin kaksi isoa kriisi: lamajärkytys ja valtionapujärjestelmän vuoden 1992 uudistus. 

Valtionapujärjestelmässä siirryttiin yhä laskennellasempaan systeemin. Kirjastonhoitajan päevyysvaatimuksia lievennettiin…kirjastojen laskennallinen osuutta valtionavusta uhattiin pienentää, kun  kirjasto sijoitettiin kulttuuritoimen laitosten piiriin koululaitoksen kyljestä.

LAMAN vuoksi kirjastoissa vähennettiin sekä aineisto- että henkilöstömenoja. Kirjastoverkkoa  karsitiin mm. laitoskirjastoista.

KORJAUSLIIKE tehtiin vuonna 1998:  Opetus- ja kulttuuritoimen rahoitus määrättiin tasolle 43 % laskennallisista kuluista. Prosentti oli kuitenkin ohjeellinen.  

VUODEN 1998 kirjastolaki palautti liian pitkälle mennen joustavuuden. Kirjasto pääsi taas omalle raiteilleen. Kirjastolaitoksesta vastaavalla viranhaltijalla tuli olla akateeminen koulutus. Yleiset kirjastot saivat erityisen tehtävän verkkopalvelujen tasa-arvoisen saatavuuden. Lisäksi tavoite oli saada kaikkiin kirjastoihin verkkoyhteydet vuoteen 2000 mennessä.

Tilanne 1990-luvun lopulla

Vuonna 1994 integroitu  tosiaikainen  kirjastoautomaatiojärjestelmä otettiin käyttöön ensimmäiseksi Vantaan Koivukylässä ja Helsingin Vallilassa.  Tekniikkana oli viivakoodi.

VUONNA 1990 kultuuriasiainneuvos Keijo Perälä näki

"...että kauempana häämötti viestintäyhteiskunta, jossa kirjaston rooli ei olisi yhtä itsestään selvä kuin sillä hetkellä. Informaatio tulisi olemaan vähemmän kiinni tallenteissa. Tallenteiden lainaamista harjoittavan laitoksen tulevaisuus  ei olisi  varmaa... Mikä olisi se lisäarvo, jonka kirjasto voisi antaa telemaattiseen tietopalveluun, joka on luonteeltaan itsepalvelua?...Voisiko se olla tasa-arvo?”

Kirjasto nyt

Tuula Haavisto päättää kirjan kirjoittamalla  vuonna 1999  tietoyhteiskuntakehityksestä. Hänen mukaansa kirjastot ja tietopalvelut tulevat olemaan yhä keskeisemmässä asemassa. Tarvitaan laajaa lukutaitoa.Tarve kerätä, säilyttää ja järjestää hengen tuotteita, tietoa ja kulttuuria vain kasvaa ja moninaistuu, aineisto määrä lisääntyy ja monipuolistuu. Tiedon ja kulttuurin käyttötarkoitukset  lisääntyvät ja moninaistuvat. Kirjastoille ja tietopalveluille ei ole ollut näin kovaa sosiaalista tilausta koskaan aikaisemmin.

Hänen mielestään oli luotava keinot vastata yleiseen tiedontarpeeseen järjestää tieteellisen tiedon saanti tyydyttää elinikäisen oppimisen tiedontarve ja säilyttää oma kulttuuriperintö jälkipolville.

NYT WIKIPEDIAKIN tiedää, että digitalisaatio on tuonut kirjastot suurten haasteiden eteen. Kirjaston päärooli on  kohtaamispaikka. Kirjasto ei ole pelkkä kirjasto, vaan sen täytyy olla virtuaalinen, sosiaalinen ja fyysinen paikka kaupunkilaisille, jotka tahtovat olla yhdessä, mutta kuitenkin omassa rauhassaan. Kirjasto varastoi tietoa ja luo sitä.

Kirjaston  on  fyysinen tila, mutta se myös edistää virtuaalimaailmassa kulttuurin ja tiedon tasa-arvoisuutta Tänään kirjastot tarjoavat asiakkailleen  palveluita monen kanavan kautta.  

Wikipedin mukaan  vuonna 2018 Suomessa oli toiminnassa 288 pääkirjastoa, 450 sivukirjastoa, 27 laitoskirjastoa ja 140 kirjastoautoa. Vuonna 2015 Suomessa toimi 46 tieteellisen kirjaston hallinnollista yksikköä ja niillä oli 180 toimipistettä. Lisäksi Suomessa toimi muun muassa oppilaitosten kirjastoja, erikoiskirjastoja ja organisaatioiden ja yritysten kirjastoja.

Moderneimpia kirjastoja Suomessa on Helsingin keskustakirjasto Oodi, joka valmistui vuonna 2018. Se kuvaa olevansa perinteisen kirjaston lisäksi myös työ- ja tapahtumatila, kaupunkiverstas ja elokuvateatteri. Se on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon nykykirjastot muuttuvat pysyäkseen tahdissa mukana.


Ei kommentteja: