Kirjoja

Kirjoja

sunnuntaina, kesäkuuta 09, 2019

Aikuiskasvatus marginaalissa?

KUTEN tätä blogia seuraava on saattanut huomata, olen  viime vuosina  yrittänyt opetella ymmärtämään aikuiskasvatusta. Kirjastosta onkin löytynyt melkoinen määrä  alan kirjoja.

Nyt on esittelyvuorossa jälleen yksi Kansanvalistusseuran ja Aikuiskasvatusseuran julkaisu:

Brunila,  Kristiina ja Isopahkala-Bouret, Ulpukka. (toim.) (2014). Marginaalin voima! Aikuiskasvatuksen 51. vuosikirja. Kansanvalistusseura

MUTTA ennenkuin menen itse kirjan antiin, kokoan tähän lastuun itselleni ikäänkuin lyhyeksi johdannoksi yleiskuvauksen aikuiskasvatuksesta sellaisena kuin sen (ja sen muutoksen) nyt ymmärrän:

Johdanto aikuiskasvatukseen
Päivitetty 23.6.19

AIKUISKASVATUS on sekä tieteenala että käytännän kasvatustoimintaa.

AIKUISKASVATUS TIETEENALANA

Suomessa aikuiskasvatsta alettiin tutkia ja opettaa 1920 -luvulla nimellä kansansivistysoppi.  Myöhemmin maailmalla sille keksittiin  nimi: andragogiikka. Andragogiikan ydinajatus oli, että aikuinen oppii erilailla kuin lapsi. Se oli siis  aikuisten kasvatuksesta kiinnostunutta ikäkausipedagogiikkaa.

Nimike aikuiskasvatus omaksuttiin meillä 1960-luvun lopulla. Yliopisto-opetuksessa  -ja tutkimuksessa aikuiskasvatus on  tänään hallinnollisesti yleensä osa kasvatustieteitä.

2010-luvulla tieteenala: aikuiskasvatus on  alkanut suhtautua formaaliin aikuiskoulutukseen yhä kriittisemmin vallankäytönä. Arjen aikuiskoulutus  nähdään  syrjäyttämisen oikeuttamisen ja liiallisesti työelämän tarpeisiin mukauttamisen välineenä.

Tutkijoiden huomio onkin siirtynyt  aikuisten oppimiseen nonformaaleista ja ennen muuta informaaleista, ei-järjestetyistä tilanteissa oppimiseen. On innostuttu  sellaisista käsitteistä kuin arkinen oppiminen,  arkipäiväoppiminen,  elämästä oppiminen, orgaaninen oppiminen, satunnaisoppiminen, tahaton oppiminen, yrittämättä oppiminen...

AIKUISKASVATUS KÄYTÄNNÖN TOIMINTANA

Aikuiskasvatuksella  tarkoitetaan myös käytännön kasvattavaa työtä aikuisväestön parissa.

1600- 1700-luvut

Aina 1800-luvulle saakka  kansanopetus   kuului   kirkolle. Uskonsa puhdistanut kirkko  lukutaitoa   tärkeänä,   koska   se   avasi   tien   Jumalan   sanan   opiskeluun   ja   päähän   pänttäämiseen.  Papit  kiersivät  testaamassa, osaako rahvas  lukea  eri  puolilla  pitäjiä  järjestetyillä  kinkereillä.   Lukutaidoton   ei   voinut   osallistua   ehtoolliselle,   ja   ehtoollisella   käymättömällä   ei   saanut mennä naimisiin.

1800-luvun alku

1800-luvulla suomalainen aikuisväestö oli käytännöllisesti katsoen miltei kokonaisuudessaan koulut- tamatonta.  Aikuiskasvatuksen  ensimmäisinä  tärkeinä muotoina voi pitää  kansallisen sivistys- ja talouseliitin 1800-luvun puolessa välissä käynnistämiä maanviljelysseuroja.

1800-luvun   jälkipuoliskolla  kansansivistysvastuuta jakaamaan tuli uusia voima. Snellmanilainen   kansallisuusaate   ja   fennomania  yhdistyneenä  Nikolai  II:n  ajan  venäläistämispolitiikkaan   synnytti myös idean laaja-alaisesta  koko   kansan   sivistämisestä.  

Uno  Cygnaeus  sai  tehtäväkseen   luonnostella   suomalaisen   kansakoulun   mallia.  Maahan   ryhdyttiin   myös   perustamaan   suomenkielisiä   oppikouluja. Kouluolojen uudistuksen ensimmäisiä ja tärkeimpiä askelia olivat myös  maan opettajankoulutuksen ja kouluhallinnon pystyttäminen.

Aikuisten vuoro tuli hieman myöhemmin. Vuonna 1874  Suomeen perustettiin  Kansanvalistusseura, joka alkoi järjestää luento- ja julkaisutoimintaa. Eliitin pyrkimyksenä oli sivistää raakalaismainen rahvas ja myöhemmin täydentää eri syistä koulun ulkopuolelle jääneen kansanosan tieto- ja moraalitasoa vastaamaan mm. demokraattisen valtion kansalaisilta vaadittavia ominaisuuksia.

Ensimmäinen kansanopisto  perustettiin vuonna 1889.

Vuosisadan taite

Teollistumisen   myötä   Suomeen oli   syntynyt  uusi  yhteiskuntakerrostuma:  kaupunkityöväestö,  jonka  opinkäyntiin  oli  kiinnitettävä  erityistä   huomiota.   Niinpä   Ruotsin mallin mukaan    maamme   edistysmieliset   piirit  ryhtyivät  perustamaan   erityisiä   työväelle   tarkoitettuja   opinahjoja,   työväenopistoja.

Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen työväenopisto Tampereelle. 1900-luvulle tultaessa myös juuri syntynyt työväenluokka alkoi itse järjestää kansansivistystoimintaa. Nyt sivistystoimintaa saatiin  myös kaupunkeihin.

Itsenäinen Suomi

Maan   itsenäisyyden   alkuvuosina sisällissodan    repimässä   yhteiskunnassa  nähtiin tärkeäksi  koko   luoda kansallinen eheys.  Torpparit  vapautettiin pientalollisiksi.  Toiseksi  keskeiseksi   keinoksi   nähtiin  köyhälistön istuttaminen   koulunpenkkiin. Työväenopiston  varhainen   uranuurtaja   Zachris   Castrén   korosti myös    sivistyksen   tasapuolisen   jakautumisen   merkitystä   yhteiskuntarauhan   säilyttäjänä.  Toiminnasta alettiin käyttää termiä vapaa sivistystoiminta.

Lapsille säädettiin oppivelvollisuus vuonna 1921. Kansakoulua ennen oppivelvollisuutta kävi reippaasti alle kymmenen prosenttia (toinen tieto 60 %)  ikäluokasta, mutta 1930-luvun lopussa ylitettiin jo 20 prosentin (?)  raja.

Toisen maailmansodan jälkeen

Toisen   maailmansodan   jälkeinen  suomalainen   koulutuspolitiikka   perustui   pohjoismaiseen  hyvinvointimalliin. Julkilausuttuina  periaatteina  olivat  sivistyksellinen  tasa-arvo  ja   yhteiskunnallisen   eriarvoisuuden   vähentäminen.   Aikuiskoulutuksella   pyrittiin   tarjoamaan   toinen   mahdollisuus   niille,   joiden   kouluttautuminen   oli nuoruusiässä   jäänyt   puolitiehen.

Aina 1960-luvun lopulle tai 1970-luvulle asti aikuiskoulutuksen pääpaino oli   vapaan sivistystyön kentillä. Aikuisten kouluttaminen oli  pääasiassa vapaan sivistystyön järjestöjen vastuulla ja sen painottui yleissivistävään koulutukseen ja harrastusaineisiin.

Samaan aikaan Suomi eli raju muutosta:  Siirryttiin maatalousvaltiosta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi.  Suomea voi kutsua teolliseksi yhteiskunnaksi 1960-luvulta lähtien. Tämä muutos  antoi alkusysäyksen ammatillisen   aikuiskoulutuksen   laajenemiselle.

1900-luvun puolivälin jälkeen aikuiskasvatus onkin ollut konkreetisti yhä enemmän jo koulunsa päättäneiden ammatillista aikuisopetusta ja - koulutusta sekä ohjattujen oppimistilaisuuksien järjestämistä  työelämässä jo toimiville työpaikoilla.

Elinikäisestä   oppimisesta   ryhdyttiin   puhumaan  1960- luvulla,   jolloin   tasa-arvon   ja   yhteiskunnallisen   oikeudenmukaiseen   periaatteet   nousivat    koulutusuudistusten  kulmakiviksi.

1970-luvulla toimintaa alettiin kutsua  aikuiskasvatukseksi.

1980-luvun lopulla  aikuiskoulutus liitettiin yhä  selvemmin työelämän vaatimuksiin.  Aikuiskasvatus vaihtui aikuiskoulutukseksi.

Aikuiskoulutuksesta tuli  kysynäpainotteisempaa ja markkinaperusteisempaa. Työelämän tarpeista ja ammattitaidon ylläpidosta ja kohentamisesta tuli koko aikuiskoulutuskentän ehdoton ykkösasia. Siirryttiin yhteiskunnallisen hyödyn aikakauteen.

Siitä on samalla tullut  - alkuperäisen periaatteen vastaisesti- yhä enemmän tutkintotavoitteista. Lisäksi ns. vapaan sivistystyön piirissä tarjotaan aikuisille  virikkeitä  monenlaiseen vapaa-ajan  harrastustoimintaan mm. kielten opiskeluun. Vapaan sivistystyön piirissä merkittävä muutos on ollut, että palveluita käyttää nykyään hyvinvoiva ja koulutettu väestönosa.

Klikkaamalla saa kuvan lukukelpoiseksi
Metodisesti aikuiskasvatuksessa ajateltiin jo 1900-luvun alussa, että  pientä lasta kasvattavat erilaiset kokemukset kuin aikuista ja että lapsille sopii koulumainen kasvatus mutta aikuisille ei.

Aikuisten oppimiseen  liitettiin sellaisia käsitteitä kuin itsekasvatus ja itseopiskelu ja myöhemmin kriittisyys, elinikäinen opiskelu ja myös monimuoto- ja etäopiskelu.

2010-luvulle tultaessa mielenkiintoisesti lähes kaikki andragogiikan ideat ovat  kuitenkin valuneet myös koulupedagogiikkaan mm. ops-teksteihin:  autenttiset oppimisympäristöt, autonomia, itseohjautuvuus, merkityksellisyys, ohjaus,  osallisuus, toimijuus... Nyt pieniä lapsiakin kehotetaan opettamaan samantyylisesti kuin aikuisia.

Sitten itse kirjaan: Marginaalin voima! 

Brunila ja Isopahkala-Bouret ovat toimittaneet ärhäkän kirja aikuiskasvatuksen ja aikuiskasvatuksen tutkimuksen tilasta. Vielä 1970-luvulla tavoitteena oli antaa  toinen mahdollisuus tavallisille kansalaisille, jotka olivat eri syistä jääneet ilman sivistyksen, taiteen, tieteen, koulutuksen tai harrastamisen elämää rikastavaa panosta. Nykyään huomion on ottanut ekonomistinen elinikäisen oppimisen liturgia, jolla edistetään (vain) yritytysten kilpailukyvyn tavoitetta.

Teoksesta piirtyy kuva pienestä ahtaalle ajetusta tieteenalasta. Yliopistoissa tällaisia  sulautetaan osaksi laajempia kokonaisuuksia tai niiden  opetus lakkautetaan kokonaan.  Niinpä isojen tieteenalojen suhteen marginaaliin joutunut  aikuiskasvatus  ainakin virallisesti kyseenalaistaa ja tavoittelee toisin toimimista. Mutta ikävä kyllä  se on tekijöiden mukaan  unohtanut alkuperäisen oikeudenmukaisuuden tavoitteensa ja  on  samalla muuttunut vapauttavasta  ja voimaannuttavasta tieteestä- kuten itse toimintakin-  enemmänkin sopeuttavaksi tai jopa terapeuttiseksi. Aikuiskasvatus pitää marginaalia itsestään selvänä. Se kyllä  puhuu marginaalista, mutta  ”huoli- ja pelastus-puheessaan" ..  ”sankaripelastajatutkija toimii kolonialistisesti.”

Kirjan nimen keskeinen  käsite on marginaali. Se tarkoittaa, että jokin on keskuksen ulkopuolella, reunoilla, jää ulkopuoliseksi, toiseksi. Marginaaliin joutuminen on siis vääryys, mutta kirja nostaa esiin, että siinä on myös voimaa.  Marginaaliin paikannetut  voivat  vastustaa syrjintää ja raivata tilaa omaehtoiselle toimijuudelle.  Kirjassa kuvataan mm. kestävän elämäntavan valinneita ns. ekoyhteisöjä. Marginaali voi siis myös tuottaa ja saada aikaan. Sellaista roolia he toivovat myös aikuiskasvatukselle tieteenä.  

Ketkä sitten ovat aikuiskasvatuksen marginaalissa? Ikääntyvät. He kokevat mm. torjuntaa rekrytointitilanteissa, painostusta siirtyä eläkkeelle, vähättelyä ja eristämistä vuorovaikutustilanteissa. Maahanmuuttajat - joiden koulutus hajanaista ja projektivoittoista. Hukassa olevat nuoret, joille on tarjolla lähinnä lyhytkestoisia toimenpiteitä. Vammaiset, joiden peruskoulutuksen jälkeiset koulutusmahdollisuudet ovat  Suomessa heikot, samoin kuin heidän työmarkkina-asemansa. Useiden koulutusuraa voi kuvata mutkistuvaksi tai katkenneeksi.  Vähän koulutetut,  joita yritykset tarvitsevat lähinnä puskurityövoimaksi suhdanteiden vaihtelun varalta. Rikostaustaiset. Romanit. Työttömät...

Suomessa on kansainvälisesti korkea aikuiskoulutukseen osallistumisen aste. Silti koulutus kasaantuu ja hyödyttää eniten korkeasti koulutettuja ja hyväosaisia. Nykypäivän koulutuspolitiikka ei  tavoita koko aikuisväestöä. Sen ihanne on  joustava ja itsevastuullinen aikuinen, ja siihen  kaikki eivät ylety.

Kyse ei ole vain syrjäytymisestä koulutuksesta vaan samalla myös monesta muusta asiasta:
Niillä,  joilta puuttuvat itsensä  kehittämisen mahdollisuudet on myös vähäiset vaikutus-mahdollisuudet työssä, heillä on raskas, vähävirkkeinen ja epävarma  työ,  eikä heillä ole
luottamuksellisia  suhteita työjohtoon. Hyvällä tai säällisellä työllä on myönteisiä hyvinvointivaikutuksia  yksilön itsensä  ohelle perheisiin, lähiyhteisöihin ja  laajemminkin yhteiskuntaan. He jäävät niiden ulkopuolelle-

Leena Koski: Minä ja maailma aikuiskasvatuksen keskuksena

Minusta  kirjan kaikkein mielenkiintoisin artikkeli käsittelee aikuiskasvatuksen  ikiaikaista tavoitetta: todellisen itsen (sisäisyys)  tuntemista ja sitä,  kuinka se on muuttunut vuosien varrella. Tarkastelu haastaa  itse asiassa pohtimaan koko kasvatuksen käsitteen relevanssia.

Aikuiskasvatus syntyi kansanvalistukseksi ja muuntui sittemmin kansansivistykseksi.  J.V. Snellman oli tässä merkittäviä vaikuttajia. Yksilön tehtävä oli hänen mielestään etsiä totuutta ajan hengen liikkeistä; Alati liikkuva ajanhenki vaati ihmistä muuttumaan. Missiona oli  tuolloin jokaisen yksilön henkinen ja moraalinen kasvu. Ja 1800-luvulla tuo ajan henki vaati erityisesti rahvasta (maalaisväestöä)  muuttumaan.

Kosken mukaan  kansan ihmisiä  pidettiin nimittäin  ennakkoluuloisina, hyvän ja pahan erosta tietämättöminä, alhaisten ja itsekkäiden motiivien vallassa toimivina raakalaisina. Tieteen kielellä heillä oli  pelkästään vajavainen ja luonnontilainen kollektiiviinen sisäisyys. Se  oli tietämätön ylevästä, jalosta, puhtaasta, taivaallisesta ja todellisesta.

Kansansivistystyö lähti siitä, että raakalaismaisenkin ihmisen sisällä uinui siemen, joka voidaan saada kasvuun ja kukoistukseen oikealla kastelulla.  Sisäisyyden hetättäminen vaati ja oikeutti  yksilön ulkopuolisen voiman. Kansaa tuli siis muuttaa; henki tuli saada herättämään mahdollisimman moni sielu kaipaamaan arkea jalompia ja suurempia asioita, maallista ja taivaallista hyvää.

Toisen maailmansodan jälkeinen käänne

Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenien merkittävä  aikuiskasvatuksen ideologi   oli Urpo Harva. Hänen 1940-luvun kirjoituksissaan näkyy vielä vahvasti edellisen vuosisadan kansansivistyksen  jälki. Ihminen kulkee  pimeässä kuin unissaan. Kasvatustyö ei hyväksy  ihmistä sellaisena, kuin hän tässä ja nyt on. Se pitää ihmistä  epävalmiina, kehitystä ja jalostamista tarvitsevana. Vaikka ihminen on sidottu olosuhteisiinsa, kasvattajan  suorittama herättely voi  estää niiden moraalisesti torjuttavat seuraukset.  Kasvatuksella tavoitellaan ihmisen täydellistymistä…henkistä puhdistautumista, aikuisten vapauttamista kaikista rajoituksista ja puutteista: tietä-mättömyydestä, ennakkoluuloista,  huonosta mausta kirjallisuudessa ja taiteessa, elämän yksitoikkoisesta harmaudesta, sanalla sanoen vapauttaa hänet  inhimilliseen täydellisyyteen.
Lopullinen täydellistyminen tapahtuu kuoleman jälkeen - jumalan läheisyydessä.

1800-luvulla syntynyt idea  ihmisen sisäisyydestä  on säilynyt siltä osin, että tuollainen  ihmiseltä itseltään piilossa tai kadoksissa olevaisuus:  sisäisyys on olemassa.  Niinikään on säilynyt ajatus, että  maailma muuttuu koko ajan. Ihmiset ovat jääneet kiinni vanhaan, ja heidät tulee herättää sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan.

Mutta siitä ajatuksesta, että ihmisen sisäisyys olisi pysyväisesti vajavainen, on luovuttu. Ihmisen sisällä on jo kaikki, mitä menestykseen tarvitaan, kunhan se aktivoidaan oikein menetelmin.

Vanhassa ajattelutavassa  ihmistä opetettiin etsimään siementä, joka herättäisi  sivistymään ja saisi sielun pelastumaan. Ihmisen sisäiselle herättämiselle ei enää määritellä filosofisia tai transendenttisia päämääriä. Maailmalla 1800-luvun hegeliläisen hengen lopun aika alkoi Kosken mukaan toisen maailmansodan keskitysleireistä.  Lopullisesti ns. hyvyyden spiraali menetti merkityksensä 1960-luvun murroksessa. Moraali alettiin nähdä yksilöiden henkilökohtaisten valintojen - ei ajan hengen-  tuotteena. Uskonnolliset ja isänmaalliset  kiinnitykset siirtyvät marginaaliin globalisoituvassa maailmassa.

Jälkimodernia ihmistä kehotetaan etsimään omia sisäisiä kyvykkyyksiään ja voimavarojaan, jotta hän saisi optimaalisen aseman ihmissuhde-, koulutus- ja työmarkkinoilla,

Jo J.V. Snellman  kirjoitti, että  sivistys ja hyvinvointi ovat toistensa edellytyksiä (= hyvä talouskasvu ja edistys).  Kausaalilogiikka on hieman yli 100 vuodessa kuitenkin muuttunut. Ennen ajateltiin, että ihmisen sisäinen jalostuminen oli taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin edellytys. Tänään ajatellaan, että hyvinvoinnin taloudellinen kasvu tuottaa ihmisille mahdollisuuksia kehittää itseään.

Kirjoittajista

Yllä esiteltyjä kirjoittajia ovat:

Kristiina Brunila on   kasvatuksen ja  koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.

Ulpukka Isopahkala-Bouret on FT, aikuiskasvatuksen dosentti  ja  apulaisprofessori (ii vaihe), Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksella.

Leena Koski on sosiologian professori ja kasvatus- ja koulutussosiologian dosentti Itä- Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Teoksen muut kirjoittajat ovat: 

Karin Filander ja Sanna Ryynänen (Aikuiskasvatus ja sosiaalipedagogiikka valtavirtojen haastajana)
Antti Teittinen (Vammaisten koulutuksen ja työelämän biopolitiikan kritiikkiä)
Heikki Silvennoinen ja Hanna Nori (Koulutuksen ja oppimisen marginaalissa)
Niina Viitasalo (Ikäsyrjinnän muovaamat  toimijuudet,)
Seija Keskitalo- Foley (Lappilaisnaiset  marginaalia haastamassa)
Sinikka Pesonen (Ekoyhteisötarinta muutoksen voimana)
Johanna Aromaa (Ruumillinen tieto opettajan työssä) sekä
Elina Ikävalko ja Tuuli Kurki (Tutkimuksen rajoilla kulkiessa)

Ei kommentteja: