Nyt on esittelyvuorossa jälleen yksi Kansanvalistusseuran ja Aikuiskasvatusseuran julkaisu:
Brunila, Kristiina ja Isopahkala-Bouret, Ulpukka. (toim.) (2014). Marginaalin voima! Aikuiskasvatuksen 51. vuosikirja. Kansanvalistusseura
MUTTA ennenkuin menen itse kirjan antiin, kokoan tähän lastuun itselleni ikäänkuin lyhyeksi johdannoksi yleiskuvauksen aikuiskasvatuksesta sellaisena kuin sen (ja sen muutoksen) nyt ymmärrän:
Johdanto aikuiskasvatukseen
Päivitetty 23.6.19
AIKUISKASVATUS on sekä tieteenala että käytännän kasvatustoimintaa.
AIKUISKASVATUS TIETEENALANA
Suomessa aikuiskasvatsta alettiin tutkia ja opettaa 1920 -luvulla nimellä kansansivistysoppi. Myöhemmin maailmalla sille keksittiin nimi: andragogiikka. Andragogiikan ydinajatus oli, että aikuinen oppii erilailla kuin lapsi. Se oli siis aikuisten kasvatuksesta kiinnostunutta ikäkausipedagogiikkaa.
Nimike aikuiskasvatus omaksuttiin meillä 1960-luvun lopulla. Yliopisto-opetuksessa -ja tutkimuksessa aikuiskasvatus on tänään hallinnollisesti yleensä osa kasvatustieteitä.
2010-luvulla tieteenala: aikuiskasvatus on alkanut suhtautua formaaliin aikuiskoulutukseen yhä kriittisemmin vallankäytönä. Arjen aikuiskoulutus nähdään syrjäyttämisen oikeuttamisen ja liiallisesti työelämän tarpeisiin mukauttamisen välineenä.
Tutkijoiden huomio onkin siirtynyt aikuisten oppimiseen nonformaaleista ja ennen muuta informaaleista, ei-järjestetyistä tilanteissa oppimiseen. On innostuttu sellaisista käsitteistä kuin arkinen oppiminen, arkipäiväoppiminen, elämästä oppiminen, orgaaninen oppiminen, satunnaisoppiminen, tahaton oppiminen, yrittämättä oppiminen...
AIKUISKASVATUS KÄYTÄNNÖN TOIMINTANA
Aikuiskasvatuksella tarkoitetaan myös käytännön kasvattavaa työtä aikuisväestön parissa.
1600- 1700-luvut
Aina 1800-luvulle saakka kansanopetus kuului kirkolle. Uskonsa puhdistanut kirkko lukutaitoa tärkeänä, koska se avasi tien Jumalan sanan opiskeluun ja päähän pänttäämiseen. Papit kiersivät testaamassa, osaako rahvas lukea eri puolilla pitäjiä järjestetyillä kinkereillä. Lukutaidoton ei voinut osallistua ehtoolliselle, ja ehtoollisella käymättömällä ei saanut mennä naimisiin.
1800-luvun alku
1800-luvulla suomalainen aikuisväestö oli käytännöllisesti katsoen miltei kokonaisuudessaan koulut- tamatonta. Aikuiskasvatuksen ensimmäisinä tärkeinä muotoina voi pitää kansallisen sivistys- ja talouseliitin 1800-luvun puolessa välissä käynnistämiä maanviljelysseuroja.
1800-luvun jälkipuoliskolla kansansivistysvastuuta jakaamaan tuli uusia voima. Snellmanilainen kansallisuusaate ja fennomania yhdistyneenä Nikolai II:n ajan venäläistämispolitiikkaan synnytti myös idean laaja-alaisesta koko kansan sivistämisestä.
Uno Cygnaeus sai tehtäväkseen luonnostella suomalaisen kansakoulun mallia. Maahan ryhdyttiin myös perustamaan suomenkielisiä oppikouluja. Kouluolojen uudistuksen ensimmäisiä ja tärkeimpiä askelia olivat myös maan opettajankoulutuksen ja kouluhallinnon pystyttäminen.
Aikuisten vuoro tuli hieman myöhemmin. Vuonna 1874 Suomeen perustettiin Kansanvalistusseura, joka alkoi järjestää luento- ja julkaisutoimintaa. Eliitin pyrkimyksenä oli sivistää raakalaismainen rahvas ja myöhemmin täydentää eri syistä koulun ulkopuolelle jääneen kansanosan tieto- ja moraalitasoa vastaamaan mm. demokraattisen valtion kansalaisilta vaadittavia ominaisuuksia.
Ensimmäinen kansanopisto perustettiin vuonna 1889.
Vuosisadan taite
Teollistumisen myötä Suomeen oli syntynyt uusi yhteiskuntakerrostuma: kaupunkityöväestö, jonka opinkäyntiin oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Niinpä Ruotsin mallin mukaan maamme edistysmieliset piirit ryhtyivät perustamaan erityisiä työväelle tarkoitettuja opinahjoja, työväenopistoja.
Vuonna 1899 perustettiin ensimmäinen työväenopisto Tampereelle. 1900-luvulle tultaessa myös juuri syntynyt työväenluokka alkoi itse järjestää kansansivistystoimintaa. Nyt sivistystoimintaa saatiin myös kaupunkeihin.
Itsenäinen Suomi
Maan itsenäisyyden alkuvuosina sisällissodan repimässä yhteiskunnassa nähtiin tärkeäksi koko luoda kansallinen eheys. Torpparit vapautettiin pientalollisiksi. Toiseksi keskeiseksi keinoksi nähtiin köyhälistön istuttaminen koulunpenkkiin. Työväenopiston varhainen uranuurtaja Zachris Castrén korosti myös sivistyksen tasapuolisen jakautumisen merkitystä yhteiskuntarauhan säilyttäjänä. Toiminnasta alettiin käyttää termiä vapaa sivistystoiminta.
Lapsille säädettiin oppivelvollisuus vuonna 1921. Kansakoulua ennen oppivelvollisuutta kävi reippaasti alle kymmenen prosenttia (toinen tieto 60 %) ikäluokasta, mutta 1930-luvun lopussa ylitettiin jo 20 prosentin (?) raja.
Toisen maailmansodan jälkeen
Toisen maailmansodan jälkeinen suomalainen koulutuspolitiikka perustui pohjoismaiseen hyvinvointimalliin. Julkilausuttuina periaatteina olivat sivistyksellinen tasa-arvo ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden vähentäminen. Aikuiskoulutuksella pyrittiin tarjoamaan toinen mahdollisuus niille, joiden kouluttautuminen oli nuoruusiässä jäänyt puolitiehen.
Aina 1960-luvun lopulle tai 1970-luvulle asti aikuiskoulutuksen pääpaino oli vapaan sivistystyön kentillä. Aikuisten kouluttaminen oli pääasiassa vapaan sivistystyön järjestöjen vastuulla ja sen painottui yleissivistävään koulutukseen ja harrastusaineisiin.
Samaan aikaan Suomi eli raju muutosta: Siirryttiin maatalousvaltiosta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Suomea voi kutsua teolliseksi yhteiskunnaksi 1960-luvulta lähtien. Tämä muutos antoi alkusysäyksen ammatillisen aikuiskoulutuksen laajenemiselle.
1900-luvun puolivälin jälkeen aikuiskasvatus onkin ollut konkreetisti yhä enemmän jo koulunsa päättäneiden ammatillista aikuisopetusta ja - koulutusta sekä ohjattujen oppimistilaisuuksien järjestämistä työelämässä jo toimiville työpaikoilla.
Elinikäisestä oppimisesta ryhdyttiin puhumaan 1960- luvulla, jolloin tasa-arvon ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaiseen periaatteet nousivat koulutusuudistusten kulmakiviksi.
1970-luvulla toimintaa alettiin kutsua aikuiskasvatukseksi.
1980-luvun lopulla aikuiskoulutus liitettiin yhä selvemmin työelämän vaatimuksiin. Aikuiskasvatus vaihtui aikuiskoulutukseksi.
Aikuiskoulutuksesta tuli kysynäpainotteisempaa ja markkinaperusteisempaa. Työelämän tarpeista ja ammattitaidon ylläpidosta ja kohentamisesta tuli koko aikuiskoulutuskentän ehdoton ykkösasia. Siirryttiin yhteiskunnallisen hyödyn aikakauteen.
Siitä on samalla tullut - alkuperäisen periaatteen vastaisesti- yhä enemmän tutkintotavoitteista. Lisäksi ns. vapaan sivistystyön piirissä tarjotaan aikuisille virikkeitä monenlaiseen vapaa-ajan harrastustoimintaan mm. kielten opiskeluun. Vapaan sivistystyön piirissä merkittävä muutos on ollut, että palveluita käyttää nykyään hyvinvoiva ja koulutettu väestönosa.
 |
| Klikkaamalla saa kuvan lukukelpoiseksi |
Aikuisten oppimiseen liitettiin sellaisia käsitteitä kuin itsekasvatus ja itseopiskelu ja myöhemmin kriittisyys, elinikäinen opiskelu ja myös monimuoto- ja etäopiskelu.
2010-luvulle tultaessa mielenkiintoisesti lähes kaikki andragogiikan ideat ovat kuitenkin valuneet myös koulupedagogiikkaan mm. ops-teksteihin: autenttiset oppimisympäristöt, autonomia, itseohjautuvuus, merkityksellisyys, ohjaus, osallisuus, toimijuus... Nyt pieniä lapsiakin kehotetaan opettamaan samantyylisesti kuin aikuisia.
Sitten itse kirjaan: Marginaalin voima!
Brunila ja Isopahkala-Bouret ovat toimittaneet ärhäkän kirja aikuiskasvatuksen ja aikuiskasvatuksen tutkimuksen tilasta. Vielä 1970-luvulla tavoitteena oli antaa toinen mahdollisuus tavallisille kansalaisille, jotka olivat eri syistä jääneet ilman sivistyksen, taiteen, tieteen, koulutuksen tai harrastamisen elämää rikastavaa panosta. Nykyään huomion on ottanut ekonomistinen elinikäisen oppimisen liturgia, jolla edistetään (vain) yritytysten kilpailukyvyn tavoitetta.
Teoksesta piirtyy kuva pienestä ahtaalle ajetusta tieteenalasta. Yliopistoissa tällaisia sulautetaan osaksi laajempia kokonaisuuksia tai niiden opetus lakkautetaan kokonaan. Niinpä isojen tieteenalojen suhteen marginaaliin joutunut aikuiskasvatus ainakin virallisesti kyseenalaistaa ja tavoittelee toisin toimimista. Mutta ikävä kyllä se on tekijöiden mukaan unohtanut alkuperäisen oikeudenmukaisuuden tavoitteensa ja on samalla muuttunut vapauttavasta ja voimaannuttavasta tieteestä- kuten itse toimintakin- enemmänkin sopeuttavaksi tai jopa terapeuttiseksi. Aikuiskasvatus pitää marginaalia itsestään selvänä. Se kyllä puhuu marginaalista, mutta ”huoli- ja pelastus-puheessaan" .. ”sankaripelastajatutkija toimii kolonialistisesti.”
Kirjan nimen keskeinen käsite on marginaali. Se tarkoittaa, että jokin on keskuksen ulkopuolella, reunoilla, jää ulkopuoliseksi, toiseksi. Marginaaliin joutuminen on siis vääryys, mutta kirja nostaa esiin, että siinä on myös voimaa. Marginaaliin paikannetut voivat vastustaa syrjintää ja raivata tilaa omaehtoiselle toimijuudelle. Kirjassa kuvataan mm. kestävän elämäntavan valinneita ns. ekoyhteisöjä. Marginaali voi siis myös tuottaa ja saada aikaan. Sellaista roolia he toivovat myös aikuiskasvatukselle tieteenä.
Ketkä sitten ovat aikuiskasvatuksen marginaalissa? Ikääntyvät. He kokevat mm. torjuntaa rekrytointitilanteissa, painostusta siirtyä eläkkeelle, vähättelyä ja eristämistä vuorovaikutustilanteissa. Maahanmuuttajat - joiden koulutus hajanaista ja projektivoittoista. Hukassa olevat nuoret, joille on tarjolla lähinnä lyhytkestoisia toimenpiteitä. Vammaiset, joiden peruskoulutuksen jälkeiset koulutusmahdollisuudet ovat Suomessa heikot, samoin kuin heidän työmarkkina-asemansa. Useiden koulutusuraa voi kuvata mutkistuvaksi tai katkenneeksi. Vähän koulutetut, joita yritykset tarvitsevat lähinnä puskurityövoimaksi suhdanteiden vaihtelun varalta. Rikostaustaiset. Romanit. Työttömät...
Suomessa on kansainvälisesti korkea aikuiskoulutukseen osallistumisen aste. Silti koulutus kasaantuu ja hyödyttää eniten korkeasti koulutettuja ja hyväosaisia. Nykypäivän koulutuspolitiikka ei tavoita koko aikuisväestöä. Sen ihanne on joustava ja itsevastuullinen aikuinen, ja siihen kaikki eivät ylety.
Kyse ei ole vain syrjäytymisestä koulutuksesta vaan samalla myös monesta muusta asiasta:
Niillä, joilta puuttuvat itsensä kehittämisen mahdollisuudet on myös vähäiset vaikutus-mahdollisuudet työssä, heillä on raskas, vähävirkkeinen ja epävarma työ, eikä heillä ole
luottamuksellisia suhteita työjohtoon. Hyvällä tai säällisellä työllä on myönteisiä hyvinvointivaikutuksia yksilön itsensä ohelle perheisiin, lähiyhteisöihin ja laajemminkin yhteiskuntaan. He jäävät niiden ulkopuolelle-
Suomessa on kansainvälisesti korkea aikuiskoulutukseen osallistumisen aste. Silti koulutus kasaantuu ja hyödyttää eniten korkeasti koulutettuja ja hyväosaisia. Nykypäivän koulutuspolitiikka ei tavoita koko aikuisväestöä. Sen ihanne on joustava ja itsevastuullinen aikuinen, ja siihen kaikki eivät ylety.
Kyse ei ole vain syrjäytymisestä koulutuksesta vaan samalla myös monesta muusta asiasta:
Niillä, joilta puuttuvat itsensä kehittämisen mahdollisuudet on myös vähäiset vaikutus-mahdollisuudet työssä, heillä on raskas, vähävirkkeinen ja epävarma työ, eikä heillä ole
luottamuksellisia suhteita työjohtoon. Hyvällä tai säällisellä työllä on myönteisiä hyvinvointivaikutuksia yksilön itsensä ohelle perheisiin, lähiyhteisöihin ja laajemminkin yhteiskuntaan. He jäävät niiden ulkopuolelle-
Leena Koski: Minä ja maailma aikuiskasvatuksen keskuksena
Minusta kirjan kaikkein mielenkiintoisin artikkeli käsittelee aikuiskasvatuksen ikiaikaista tavoitetta: todellisen itsen (sisäisyys) tuntemista ja sitä, kuinka se on muuttunut vuosien varrella. Tarkastelu haastaa itse asiassa pohtimaan koko kasvatuksen käsitteen relevanssia.
Aikuiskasvatus syntyi kansanvalistukseksi ja muuntui sittemmin kansansivistykseksi. J.V. Snellman oli tässä merkittäviä vaikuttajia. Yksilön tehtävä oli hänen mielestään etsiä totuutta ajan hengen liikkeistä; Alati liikkuva ajanhenki vaati ihmistä muuttumaan. Missiona oli tuolloin jokaisen yksilön henkinen ja moraalinen kasvu. Ja 1800-luvulla tuo ajan henki vaati erityisesti rahvasta (maalaisväestöä) muuttumaan.
Kosken mukaan kansan ihmisiä pidettiin nimittäin ennakkoluuloisina, hyvän ja pahan erosta tietämättöminä, alhaisten ja itsekkäiden motiivien vallassa toimivina raakalaisina. Tieteen kielellä heillä oli pelkästään vajavainen ja luonnontilainen kollektiiviinen sisäisyys. Se oli tietämätön ylevästä, jalosta, puhtaasta, taivaallisesta ja todellisesta.
Kansansivistystyö lähti siitä, että raakalaismaisenkin ihmisen sisällä uinui siemen, joka voidaan saada kasvuun ja kukoistukseen oikealla kastelulla. Sisäisyyden hetättäminen vaati ja oikeutti yksilön ulkopuolisen voiman. Kansaa tuli siis muuttaa; henki tuli saada herättämään mahdollisimman moni sielu kaipaamaan arkea jalompia ja suurempia asioita, maallista ja taivaallista hyvää.
Toisen maailmansodan jälkeinen käänne
Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenien merkittävä aikuiskasvatuksen ideologi oli Urpo Harva. Hänen 1940-luvun kirjoituksissaan näkyy vielä vahvasti edellisen vuosisadan kansansivistyksen jälki. Ihminen kulkee pimeässä kuin unissaan. Kasvatustyö ei hyväksy ihmistä sellaisena, kuin hän tässä ja nyt on. Se pitää ihmistä epävalmiina, kehitystä ja jalostamista tarvitsevana. Vaikka ihminen on sidottu olosuhteisiinsa, kasvattajan suorittama herättely voi estää niiden moraalisesti torjuttavat seuraukset. Kasvatuksella tavoitellaan ihmisen täydellistymistä…henkistä puhdistautumista, aikuisten vapauttamista kaikista rajoituksista ja puutteista: tietä-mättömyydestä, ennakkoluuloista, huonosta mausta kirjallisuudessa ja taiteessa, elämän yksitoikkoisesta harmaudesta, sanalla sanoen vapauttaa hänet inhimilliseen täydellisyyteen.
Lopullinen täydellistyminen tapahtuu kuoleman jälkeen - jumalan läheisyydessä.
1800-luvulla syntynyt idea ihmisen sisäisyydestä on säilynyt siltä osin, että tuollainen ihmiseltä itseltään piilossa tai kadoksissa olevaisuus: sisäisyys on olemassa. Niinikään on säilynyt ajatus, että maailma muuttuu koko ajan. Ihmiset ovat jääneet kiinni vanhaan, ja heidät tulee herättää sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan.
Mutta siitä ajatuksesta, että ihmisen sisäisyys olisi pysyväisesti vajavainen, on luovuttu. Ihmisen sisällä on jo kaikki, mitä menestykseen tarvitaan, kunhan se aktivoidaan oikein menetelmin.
Vanhassa ajattelutavassa ihmistä opetettiin etsimään siementä, joka herättäisi sivistymään ja saisi sielun pelastumaan. Ihmisen sisäiselle herättämiselle ei enää määritellä filosofisia tai transendenttisia päämääriä. Maailmalla 1800-luvun hegeliläisen hengen lopun aika alkoi Kosken mukaan toisen maailmansodan keskitysleireistä. Lopullisesti ns. hyvyyden spiraali menetti merkityksensä 1960-luvun murroksessa. Moraali alettiin nähdä yksilöiden henkilökohtaisten valintojen - ei ajan hengen- tuotteena. Uskonnolliset ja isänmaalliset kiinnitykset siirtyvät marginaaliin globalisoituvassa maailmassa.
Jälkimodernia ihmistä kehotetaan etsimään omia sisäisiä kyvykkyyksiään ja voimavarojaan, jotta hän saisi optimaalisen aseman ihmissuhde-, koulutus- ja työmarkkinoilla,
Jo J.V. Snellman kirjoitti, että sivistys ja hyvinvointi ovat toistensa edellytyksiä (= hyvä talouskasvu ja edistys). Kausaalilogiikka on hieman yli 100 vuodessa kuitenkin muuttunut. Ennen ajateltiin, että ihmisen sisäinen jalostuminen oli taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin edellytys. Tänään ajatellaan, että hyvinvoinnin taloudellinen kasvu tuottaa ihmisille mahdollisuuksia kehittää itseään.
Kirjoittajista
Yllä esiteltyjä kirjoittajia ovat:
Kristiina Brunila on kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.
Ulpukka Isopahkala-Bouret on FT, aikuiskasvatuksen dosentti ja apulaisprofessori (ii vaihe), Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksella.
Leena Koski on sosiologian professori ja kasvatus- ja koulutussosiologian dosentti Itä- Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.
Teoksen muut kirjoittajat ovat:
Karin Filander ja Sanna Ryynänen (Aikuiskasvatus ja sosiaalipedagogiikka valtavirtojen haastajana)
Antti Teittinen (Vammaisten koulutuksen ja työelämän biopolitiikan kritiikkiä)
Heikki Silvennoinen ja Hanna Nori (Koulutuksen ja oppimisen marginaalissa)
Niina Viitasalo (Ikäsyrjinnän muovaamat toimijuudet,)
Seija Keskitalo- Foley (Lappilaisnaiset marginaalia haastamassa)
Sinikka Pesonen (Ekoyhteisötarinta muutoksen voimana)
Johanna Aromaa (Ruumillinen tieto opettajan työssä) sekä
Elina Ikävalko ja Tuuli Kurki (Tutkimuksen rajoilla kulkiessa)
Aikuiskasvatus syntyi kansanvalistukseksi ja muuntui sittemmin kansansivistykseksi. J.V. Snellman oli tässä merkittäviä vaikuttajia. Yksilön tehtävä oli hänen mielestään etsiä totuutta ajan hengen liikkeistä; Alati liikkuva ajanhenki vaati ihmistä muuttumaan. Missiona oli tuolloin jokaisen yksilön henkinen ja moraalinen kasvu. Ja 1800-luvulla tuo ajan henki vaati erityisesti rahvasta (maalaisväestöä) muuttumaan.
Kosken mukaan kansan ihmisiä pidettiin nimittäin ennakkoluuloisina, hyvän ja pahan erosta tietämättöminä, alhaisten ja itsekkäiden motiivien vallassa toimivina raakalaisina. Tieteen kielellä heillä oli pelkästään vajavainen ja luonnontilainen kollektiiviinen sisäisyys. Se oli tietämätön ylevästä, jalosta, puhtaasta, taivaallisesta ja todellisesta.
Kansansivistystyö lähti siitä, että raakalaismaisenkin ihmisen sisällä uinui siemen, joka voidaan saada kasvuun ja kukoistukseen oikealla kastelulla. Sisäisyyden hetättäminen vaati ja oikeutti yksilön ulkopuolisen voiman. Kansaa tuli siis muuttaa; henki tuli saada herättämään mahdollisimman moni sielu kaipaamaan arkea jalompia ja suurempia asioita, maallista ja taivaallista hyvää.
Toisen maailmansodan jälkeinen käänne
Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenien merkittävä aikuiskasvatuksen ideologi oli Urpo Harva. Hänen 1940-luvun kirjoituksissaan näkyy vielä vahvasti edellisen vuosisadan kansansivistyksen jälki. Ihminen kulkee pimeässä kuin unissaan. Kasvatustyö ei hyväksy ihmistä sellaisena, kuin hän tässä ja nyt on. Se pitää ihmistä epävalmiina, kehitystä ja jalostamista tarvitsevana. Vaikka ihminen on sidottu olosuhteisiinsa, kasvattajan suorittama herättely voi estää niiden moraalisesti torjuttavat seuraukset. Kasvatuksella tavoitellaan ihmisen täydellistymistä…henkistä puhdistautumista, aikuisten vapauttamista kaikista rajoituksista ja puutteista: tietä-mättömyydestä, ennakkoluuloista, huonosta mausta kirjallisuudessa ja taiteessa, elämän yksitoikkoisesta harmaudesta, sanalla sanoen vapauttaa hänet inhimilliseen täydellisyyteen.
Lopullinen täydellistyminen tapahtuu kuoleman jälkeen - jumalan läheisyydessä.
1800-luvulla syntynyt idea ihmisen sisäisyydestä on säilynyt siltä osin, että tuollainen ihmiseltä itseltään piilossa tai kadoksissa olevaisuus: sisäisyys on olemassa. Niinikään on säilynyt ajatus, että maailma muuttuu koko ajan. Ihmiset ovat jääneet kiinni vanhaan, ja heidät tulee herättää sopeutumaan uuteen yhteiskuntaan.
Mutta siitä ajatuksesta, että ihmisen sisäisyys olisi pysyväisesti vajavainen, on luovuttu. Ihmisen sisällä on jo kaikki, mitä menestykseen tarvitaan, kunhan se aktivoidaan oikein menetelmin.
Vanhassa ajattelutavassa ihmistä opetettiin etsimään siementä, joka herättäisi sivistymään ja saisi sielun pelastumaan. Ihmisen sisäiselle herättämiselle ei enää määritellä filosofisia tai transendenttisia päämääriä. Maailmalla 1800-luvun hegeliläisen hengen lopun aika alkoi Kosken mukaan toisen maailmansodan keskitysleireistä. Lopullisesti ns. hyvyyden spiraali menetti merkityksensä 1960-luvun murroksessa. Moraali alettiin nähdä yksilöiden henkilökohtaisten valintojen - ei ajan hengen- tuotteena. Uskonnolliset ja isänmaalliset kiinnitykset siirtyvät marginaaliin globalisoituvassa maailmassa.
Jälkimodernia ihmistä kehotetaan etsimään omia sisäisiä kyvykkyyksiään ja voimavarojaan, jotta hän saisi optimaalisen aseman ihmissuhde-, koulutus- ja työmarkkinoilla,
Jo J.V. Snellman kirjoitti, että sivistys ja hyvinvointi ovat toistensa edellytyksiä (= hyvä talouskasvu ja edistys). Kausaalilogiikka on hieman yli 100 vuodessa kuitenkin muuttunut. Ennen ajateltiin, että ihmisen sisäinen jalostuminen oli taloudellisen kasvun ja hyvinvoinnin edellytys. Tänään ajatellaan, että hyvinvoinnin taloudellinen kasvu tuottaa ihmisille mahdollisuuksia kehittää itseään.
Kirjoittajista
Kristiina Brunila on kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon apulaisprofessori Helsingin yliopistossa.
Ulpukka Isopahkala-Bouret on FT, aikuiskasvatuksen dosentti ja apulaisprofessori (ii vaihe), Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksella.
Leena Koski on sosiologian professori ja kasvatus- ja koulutussosiologian dosentti Itä- Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.
Teoksen muut kirjoittajat ovat:
Karin Filander ja Sanna Ryynänen (Aikuiskasvatus ja sosiaalipedagogiikka valtavirtojen haastajana)
Antti Teittinen (Vammaisten koulutuksen ja työelämän biopolitiikan kritiikkiä)
Heikki Silvennoinen ja Hanna Nori (Koulutuksen ja oppimisen marginaalissa)
Niina Viitasalo (Ikäsyrjinnän muovaamat toimijuudet,)
Seija Keskitalo- Foley (Lappilaisnaiset marginaalia haastamassa)
Sinikka Pesonen (Ekoyhteisötarinta muutoksen voimana)
Johanna Aromaa (Ruumillinen tieto opettajan työssä) sekä
Elina Ikävalko ja Tuuli Kurki (Tutkimuksen rajoilla kulkiessa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti