Kuukauden kirja: Suur-Suomen koulu

TÄLLÄ kertaa tämän blogin kuukauden kirjana on todellinen harvinaisuus: Jyväskylän seminaarin Karjalaseuran toimittama,  vuonna 1930 Gummeruksen julkaisemana ilmestynyt "Suur-Suomen koulu."

MUTTA ennen kirjan pedagogisten ajatusten esittelyä, on pakko hieman taustoittaa kirjan aikakautta.
Kirjan ilmestyessä Suomi oli ollut itsenäinen vasta 13 vuotta, ja verisestä kansalaissodasta oli kulunut  vuosi vähemmän.  Suomi oli noin 3, 5 miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta.

1930-luvun alku oli talouslaman ja puutteen aikaa. Ajanjaksoa leimasivat poliittiset ääri-ilmiöt. Juuri tuonna vuonna järjestettiin  suuri talonpoikaismarssi Helsinkiin. Eduskunta sääti kommunistisen toiminnan kieltävät lait ja  kommunistilehdet kielletään Suomessa. Ex-presidentti  K.J.Ståhlberg muilutettiin väkisin. Vaikka demarit olivat Suomen suurin eduskuntapuolue, Suomi eli hyvin valkoista aikaa.

Akateemisissa piireissä syntyi voimakas heimoaate. Sen innoittamana perustettiin Akateeminen Karjala-Seura vuonna 1922.  Tämän  ylioppilaiden ja muiden akateemisten muodostaman järjestön tavoitteena oli heimo­yhteyden, kansallisuus­tunteen ja maanpuolustustahdon kohottaminen.  Heimoaateeseen kuului unelma suuresta Suomesta. Iso  osa suomalaisista uskoi, että Suomi voisi kasvaa paljon tuolloisia rajojaan suuremmaksi. Karjalan heimoveljet oli pelastettava  neuvostoikeen alta.  Hurjimmat haaveilivat rajoista lännessä Norjassa ja idässä Uralin vuoristoossa.

Kaikki eivät tietenkään olleet Suur-Suomen asialla, mutta mukana oli  hyvin  huomattavia henkilöitä: teollisuuspohattoja, mielipidevaikuttajia, taiteilijoita, upseereja ja poliitikkoja. He ihailivat Saksaa, vihasivat "ryssiä" ja kaksikielisyyttä (siis ruotsinkielisten oikeuksia) , pasifismia.  Liike oli luonnollisesti militantti. Se kunnioitti  pyrkimystä rauhaan, mutta  oikeusrauhaan, ja piti Tarton  rauhansopimus mustana tahrana.

Enimmillään Suur-Suomi-aatteella oli kannattajia jatkosodan alkaessa.

Häpeällisesti päättynyttä historian vaihetta ei  myöhemmin ole juuri haluttu muistella.

Kirja "Suur-Suomen koulu" kertoo,  että  tähän työhön haluttiin valjastaa myös kansakoulut koko Suur-Suomen alueella. Kirjassa käsitellään monia teemoja, mutta nostan tässä esiin vain kaksi artikkelia.

Pihkala, Tahko (1930). Koulumme ja puolustuskunto, ss. 12-45.

KIRJAN  alussa on pesäpallon isän Lauri ”Tahko” Pihkalan artikkeli, josta saa hyvä kuvan Suur-suomalaisesta pedagogiikasta.  (Jäsentely alla on omani).

Koulun keskeinen tehtävä tiivistyikäsitteeseen puolustuskunto. Pihkala oli siitä hyvin huolissaan. Sen rakentamiseen tarvittiin koulun myötävaikutusta.

” Koulu ja puolustusvoimat ovat saman valtiokoneiston voimakkaimmat jäsenet.”

Kasvatuksen päämäärä

Pihkalan mukaan  oli  "ryhdyttävä tietoisesti kasvattamaan kansaa sosiaaliseen ajatteluun vastakohtana individuaaliselle itsekkyyden hengelle." Päämääräksi tui asettaa kunto, jonka hän jakoi
- tahdon ja luonteen,
- älyn
- ruumiin sekä
- työ- ja taistelukuntoon.

Tahdon ja luonteen kuntoomn kuuluivat mm.  isänmaanrakkaus, kurin tajunta ja tottumus, kyky käskeä ja totella, kyky vastustuksista ja tappioista järkkymättä pyrkiä päämäärään, päättäväisyys, sisu, reilu peli, työn kunnioitus ja  uskontojen kunnioitus.

Älyn kuntoa oliva  huomiokyky ja  "pieni mutta tarkoituksenmukainen ja tiukasti muistiin painettu tietojen pohjavarasto".

Ruumiin kunto tarkoittaa elinvoimaa,  hyvää terveyttä, monipuolista liikuntakykyä ja mm.  vastustuskykyä.


Kasvatuksen sisällöt

Tärkeä oppiaine oli urheilu. Pihkala kritisoi oppikoulun opetusta, jossa opetetaan "ainoastaan päähän ja pään kautta" yksipuoliseksi.

Aikaa liikuntakasvatukselle ja teknilliselle opetukselle (työkoulutus) otettaisiin oppilaiden vapaa-ajasta ja koulun tietopuolisista aineista. Niiden täytyisi tyytyä lyhyempiin kursseihin.

Voimistelutunneilla harjoiteltaisiin tavanomaisten pallopelien, hiihdon, mäenlasku ja uinnin jne. lisäksi  mm.  tiedustelujuoksua   ja -vaeltelua  maastossa kartan ja kompassin mukaan sekä  nyrkkeilyä. Pesäpallo edisti:

 "... mitä arvokkainta taisteluteknillistä harjoittelua. Pallon lyöminen käsittää nimenomaan taistelunmukaisen ampumatoiminnan päätekijät, maalin liikkeen arvioinnin, tähtäyksen ja laukaisemisen - heittolaukaisun. Koppaaminen ja heittäminen pelin kiihkeissä tilanteissa kasvattaa kylmäveriseen ja  hätäilemättömään ja juuri sen takia nopeaan kätevyyteen, jota vaatii taistelun eri lajeista koettelevin: lähitaistelu. "

Maistiaisiksi ohjelmaan voitaisiin ottaa pienoiskiväärillä ampumista. Lisäksi tehtäisiin reippaita retkiä.

Kunnon vastakohta oli  liikarasitus. Niinpä koulun ohjelmasta oli  raivattava tilaa puolustuskuntoisuudelle. Tilaa saatiin mm.  karsimalla kuollutta tietorihkamaa.

”Koulun ei tarvitse uhrata lainkaan kansalaiskasvatuksen arvoja, vaan ainoastaan joitakin kulttuurin valekoruja…” 

Tiedollista oppimäärää oli siis vähennettävä lukuaineissa.  Kuten yllä jo siteerattiin: "pieni mutta tarkoituksenmukainen ja tiukasti muistiin painettu tietojen pohjavarasto" riittää. Pihkalan mielestä
" tietovaraston pohjaksi tarvitaan joku määrä vanhanaikuiseen tapaan tukevasti ulkoaopittuja, lihasmuistiin syövytettyjä nimiä, tosiasioita ja vuosilukujakin". Sellaisiksi tuli huolellisesti valita "solmu-, kiinne- tai lähtökohtia vastaisuudessa tarpeellisen tietovaraston kartuttamiseen".

Pihkala esitteli myös monia mahdollisuuksia  opetuksen eheyttämiseen sotilaallisella aihepiirillä. Historiassa sota olisi esitettävä onnettomuutena, mutta samalla korostaa jokaisen kansa oikeutta elää vapaana. Esim. luonnontieteissä sotaa voidaan käistellä, kun puhutaan olemassaolon taistelusta. Äidinkielessä voitaisiin aineenkirjoitustunnilla harjoitella retkikäskyn kirjoittamista. Maantiedossa ja piirustuksessa voidaan laatia karttoja. "Sotilaallista aihepiiriä voidaan käyttää hyväksi eri aineissa mm. matematiikan ja fysiikan esimerkkien valinnassa"...

Oman esityksensä hän päättää viisauteen:

”Urheilu on samalla kertaa sympaattista militarismia että turvallista pasifismia.” 

Oksala, Ohto. (1930). Teesejä historianopetuksen johtavista, periaatteista, ss.46-53.

Toinen valitsemami  artikkeli pohti  historianopetusta. Ohto Oksalan mukaan  "historia on johtavassa asemassa ns. henkititieteiden joukossa." Historia opetus on tärkeä oppiainen oppilaiden kasvatuksessa:
" Oppilas on hyödyllinen kansalainen, kun hän on saanut sieluunsa  kansakunnan  vuosisataisen tahdon ja omaksunut sen pyrkimykset olla hyödyllinen kansalainen."  (Hegelin ja Snellmanin vaikutus näkyy vahvasti.)

" Historian runko ei muodosti abstraktisista vuosilukujärjestelmistä vaan tapausten suhteesta toisiinsa."

" Opettajan tulee luoda  se pedagoginen prosessi, jonka nimi ei ole opettaminen vaan oppiminen. "

Tästä Ohto Oksalasta ei löydy netistä kuvaa.

So what?

Olen aikaisemmin esitellyt  tässä bogissa sota-ajan pedagogiikkaa   J.E. Salomaan teoksen "Suunta ja tie" avulla.  Tässä linkki siihen: http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2017/12/tuntematon-sota-ajan-pedagogiikka-osa-1.html

Suur-Suomen koulu-teoksen pedagogiikassa tunnistaa jo samat keskeiset militaristiset ideat:

-  Yksilön sijalle tuli yhteisö: oma kansa.
-  Luuliaisuuden ja luonteen lujuuden vaatimukset sovellettiin sotatilaa varten. Aatteellisella historian, maantieteen ja uskonnon opetuksella  luotiin maanpuolustushenkeä ja -tahtoa.
- Maanpuolustuskasvatuksen  keskeisenä elementtinä vaadittiin oppilaiden ruumiinkunnon kartuttamista
- Liikunta oli tärkeää. Lasten tuli olla fyysisesti vahvoja selviytyjiä.
- Opettajia kehotettiin opettamaan armeijan komentokieltä.
- Uutena aiheena oli maanpuolustuskasvatus, joka oli pantu alulle jo kaksikymmentäluvun lopulla.
- Liikuntakasvatus oli suurelta osin vietävä maastoon, koska juuri siellä sotaa käytiin. Jokaisen oppilaan oli harjaannuttava suunnistukseen, kartanlukuun, hiihtoon ja erätaitoihin.
- Joissain kouluissa opetettiin myös aseidenkäyttöä.  Opettaja opetti pojille kiväärin osat ja käytönkin, mutta ei antanut sillä ampua, mikä monista olisi ollut varmaan mieluisaa.

TÄNÄÄN aika vieraalta tuntuvan pedagogisen intoilun seassa  on myös muutama oikein hyvä, kestävä oivallus.

Pihkala kirjoitti siis näin:  Tarvitaan "pieni mutta tarkoituksenmukainen ja tiukasti muistiin painettu tietojen pohjavarasto".  Ei irtofaktoina vaan "  sellaisiksi tuli huolellisesti valita "solmu-, kiinne- tai lähtökohtia vastaisuudessa tarpeellisen tietovaraston kartuttamiseen". Siis avainkäsiteet, kokonaisuuksina? Oksala taas kirjoitti toisin sanoin samaa : " Historian runko ei muodosti abstraktisista vuosilukujärjestelmistä vaan tapausten suhteesta toisiinsa."

Sekä Pihkalalla että Oksalalla voisi olla annettavaa nyt pohdinnan alla olevien "minimoppimäärien" määrittelytapaa ratkottaessa.

JA aivan huippumoderni on Oksalan virke: " Opettajan tulee luoda  se pedagoginen prosessi, jonka nimi ei ole opettaminen vaan oppiminen. "