 |
Professori Siljanderin kuva
on lainassa Oulun
yliopiston sivulta.
|
AJATTELIN kuitenkin yrittää ymmärtää aihetta vielä kerran. Oppaanani oli Siljanderin teos (1995) "Johdatus kasvatustieteen teoreettiisiin perusteisiin." Oulun yliopisto. Täydennyskoulutuskeskus. Avoin yliopisto-opetus. Opetusmoniste. Tässä 113 sivun teoksessa Siljander avaa kolmen kasvatustieteen tradition suhteita toisiinsa minusta simppelimmin. Samalla lukija saa otteen siihen, mitä tieteen teoria oikein on.
Kasvatus ja kasvatustiede
Jotta ymmärtää tieteenteoriaa, on tärkeää erottaa toisistaan: (1) kasvatus, kasvatuspraksis, käytännöllisenä toimintana (Kasvatustoiminta on kasvatustapahtuman konstruointia) ja (2) kasvatustiede tätä toimintaa tutkivana tieteenä. Tiede rekonstruoi kasvatustoimintaa käsitteellisesti, jäsentää sitä, kokoaa siitä tieteellistä tietoa.
Tieteen clue on ottaa toiminta käsitteellisesti haltuun. Haltuunotto voidaan tehdä joko a) puhtaasti kielellisesti (teoreettinen rekonstruktio) tai b) havainnoiden (empiirinen rekonstruktio).
Kasvatustiedekin teorioineen on kaksikerroksineen: siinä voidaan erottaa kahdenlaista kieltä; (1) kasvatusteorian kieltä (objektikieli), jossa kielen avulla kuvataan kasvatustapahtumaa ja (2) kasvatustieteen teorian kieli (metakieli), jossa kuvataan kasvatustiedettä. Kumpikin kieli voi olla kuvailevaa tai normittavaa. Kielet ovat myös sidoksissa toisiinsa: Metakieleen sisältyy aina oletuksia myös siitä, mitä kasvatus on.
Kasvatustieteessä on erilaisia tiedekäsityksiä, siis käsityksiä siitä, millaista kasvatustustoimintaa koskeva tieteellinen tieto on/pitäisi olla ja kuinka sitä tulee/voidaan/pitäisi hankkia.
Kolme erilaista tiedekäsitystä tarkastelussa
Kasvatustieteessä on siis erilaisia tiedekäsityksiä, koulukuntia. Siljander ottaa tässä monisteessa niistä käsittelyyn kolme: (1) empiiris-analyyttisen, (2) hermeneuttisen ja (3) kriittisen. Kaikissa koulukunnissa on lisäksi erilaisia muunnelmia. Näiden lisäksi tekstissä sivutaan vielä näitä vanhempaa (0) spekulatiivis-filosofista kasvatustiedettä.
Vuonna 2002 ilmestyneessä teoksessa Siljander esitteli viisi eri tiedetraditiota: 1) kasvatustiede kulttuuritieteenä (hermeneuttinen pedagogiikka), (2) kasvatustiede kokemusperäisenä tieteenä (empiirinen kasvatustiede), (3) kasvatustiede yhteiskuntatieteenä (kriittinen kasvatustiede), (4) Kasvatustiede kommunikatiivisena tieteenä (Interaktionistinen pedagogiikka) ja (5) kasvatustieteen ja konstruktivismin suhteen.Seuraavia pointteja kirjaisin itselleni muistiin.
(0) Spekulatiivis-filosofinen kasvatustiede
Tässä monisteessa Siljander erottaa vielä vanhan spekulativisen kasvatustieteen (Hegel, Herbart...) hermenettisesta. Jos oikein luin, vuonna 2002 ne olivat hänelle osa hermeneuttista jatkumoa. Tässä filosofisessa suuntauksessa kasvatukselle on etsitty ajattelun keinoin kaikkialle sopivia yleisiä, ylihistoriallisia ja eettisiä ideaaleja.
(1) Empiiris-analyyttinen kasvatustiede
1800-luvun lopulla kasvatustieteessä tapahtui ns. realistinen käänne. Luonnontieteiden innostuksesta syntyi traditio, jossa korostettiin kokemuksen (havaintojen) ja kokeellisuuden merkitystä. Etsittiin ihmisluonnonlakeja ja uskottiin kausaalisuuteen. Laadittiin erilaisia testejä (mm. älykkyystestit) ja luotiin menetelmiä (mm. joukkokyselyt ja observointi). Kasvatustieteessä seurattiin psykologiaa.
1960-luvun alusta alkaen tästä tiedekäsityksestä on ollut tapana puhua empiiris-analyyttisenä kasvatustieteenä. Enää ei uskottu "naivisti" puhtaaseen havaintoon, vaan ajateltiin, että aikaisemmat käsitykset ohjaavat jo havainnointia (valikoiva tarkkaavaisuus?). Suuntausta on kuvattu myös termillä kriittinen realismi.
Kasvatustieteelle on tässä traditiossa nähty käytännöllinen tehtävä: etsiä käytännön ratkaisuja kasvatus- ja opetustyön ongelmiin ja koulun kehittämiseen. Tavoitteena on hallita yhteiskuntaa samalla lailla kuin luonnontieteiden avulla hallitaan luontoa. Tieteen ja käytännön suhdetta on kuvattu tekniseksi. Ratkaisuja haettiin empiiristen tutkimusten tulosten avulla (ei filosofoimalla). Tehtävänä oli antaa teknisiä toimintasuosituksia; Jos haluat A, tee B (tai myöhemmin jos haluat A, niin saat sen tietyllä todennäköisyydellä C, jos teet B.) Tällaista kasvatustiedettä on kuvattu myös teknologiseksi.
Tässä suuntauksessa (empiirinen kasvatustiede) uskotaan objektiiviseen todellisuuteen, ja siihen, että siitä voidaan saada tosi tietoa (väitelauseina tosi-väärä).Totuuden kriteerinä on tällöin ns. korrespondennisteoria (väite kuvaa todellisuutta). Tieteen yleinen päämäärä on kuvata todellisuutta, ei kehitellä suosituksia, ei ymmärtää, ei muuttaa....
Kasvatustieteen tulee olla arvovapata ja ei-normatiivista. Juuri tässä suuntauksessa haluttiin erottaa toisistaan tiede ja käytäntö. Kasvatustiede on eri asia kuin kasvatusoppi. Tieteessä luotiin teoria ja hypoteesit, joita testattiin käytännössä.
(2) Hermeneuttinen kasvatustiede
Alun alkaen hermeneutiikka oli teologista, Raamatun tekstien tulkintaa. Sitten sitä käytettiin taideteosten tulkintaan. Yhä elinvoimaisessa hermeneutiikassa oletetaan, että ihmisen maailmaa ei voida tutkia samalla lailla kuin luontoa. Ihmisen maailmaa ei selitetä vaan ymmärretään mm. ihmisen intentionaalisuuden vuoksi.
Hermeneutiikassa kasvatus ei vaikuta kausaalisesti. Kasvatus pyrkii lisäämään yhteisymmärrystä. Kasvatus on aina kiinni historiassa.
Tieteellinen pedagogiikka on tiedettä kasvatuskäytännöstä kasvatuskäytäntöä varten. Kasvatustieteen tehtävä on tehdä käytännön kasvatustoiminta yhä tietoisemmaksi mm. yhteiskunnallisista ehdoistaan. Teorian lähtökohta on käytännössä. Tutkimuksen tehtävä on auttaa ihmistä ymmärtämään piiloisia tulkintoja. Jokaisella kasvattajalla on oma immanentti teoriansa, praktikon teoria, joka on latenttina hänen praksisessaan. Kasvatustieteellinen teoria on vain samaa mutta itsestään tietoisempaa. Tieteen tehtävä on valaista praksista.
Sivistys
Tässä tradiotiossa sivistys on kasvatuksen tehtävä. Kasvatus on yksilön identiteetin rakentumista, mutta se on myös yhteiskunnallistumista, oman toiminnan sovitettamista ulkoisen ympäristön pakkoihin ja vaatimuksiin.
Pedagoginen suhde
Tieteen kohdealueena on erityisesti pedagoginen suhde. Ja tämän suhteen ydin on kasvatettavan sivistysoikeus. Kasvattajan ja kasvatettavan suhde ei ole subjekti-objekti-suhde vaan persoonallinen minä-sinä suhde. Kasvatus on kasvatusta vain, kun se haluaa palvella toista ihmistä hänestä itsestään lähtien. Keskeinen kasvatuksen keino on keskustelu, tasavertainen dialogi. Kasvatussuhteeseen kuuluu kuitenkin myös valta (epäsymmetrisyys). Kasvatussuhde ei ole tasavertainen. Pedagoginen auktoriteetti on tosiasia. Sen perustana on tradition voima. Mutta kyse ei ole manipuloinnista eikä alistamisesta.
Tradition lähtökohta on, että ihmisen kulttuuria (henkitiede ei voi tutkia samalla tavalla kuin luontoa. Ihmisen kulttuurissa on tärkeää ymmärtää merkityksiä ja motiiveja.
Tutkijan tehtävä on luoda teoriaa, joka tekee kasvatuksen tietoiseksi. Kuitenkin ajatellaan, että tiede ei voi mestaroida käytäntöä; se vain auttaa ymmärtäämään, mitä pitäisi tehdä.
Ymmärtäminen
Hemeneutikkan tärkeitä käsitteitä on ymmärtäminen. Tieteellinen ymmärtäminen on "paremmin ymmärtämistä" kuin arkiymmärrys, mutta muutoin samanlaista. Se on asioiden asettamista osaksi suurempaa kokonaisuutta. Yritämme löytää sosiaaliseen todellisuuteen liittyvän "kieliopin", merkitysrakenteet. Mikä tahansa teko kantaa sisällään intentiota. Tarkoitus on ymmärää "minä sinässä". Ymmärtää, mitä me olemme, mitkä ovat ongelmamme, mitä me voimme tehdä.
Ymmärtäminen on eri asioiden merkityksen ymmärtämistä. Mikä on meille tärkeää? Mitä meidän tulee tehdä? Tässä kieli on tärkeä apuneuvo.
(3) Kriittinen kasvatustiede
Kriittinen kasvatustiede on syntynyt ns. Frankfurtin koulukunnan ympärille 1960-luvulta lähtien.
Se kritisoi kahta vanhempaa traditiota: hermeneutiikkaa ja empiiris-analyyttista kasvatustiedettä puutteellisesta poliittisesta tiedostamisesta. Tieteen tehtävä on tässä traditiossa vapauttaa ihmiset orjuuttavista yhteiskuntasuhteista; Sen mukaan kaiken takana ovat ideologiat, joilla pimitetään ja harhautetaan. Ideologiat ovat marxilaisittain vääristynyttä tietoisuutta. Tieteeseenkin on kätketty epäoikeudenmukaisuutta. ( vrt. Habermas: Tiedon intreesit 1. teknologinen 2. käytännöllinen eli praktinen ja 3. emansipatorinen). Tieteen tehtävä on muuttaa maailmaa vapauttamalla ihmiset yhteiskunnallisten mekanismien pakosta ja ideologisista riippuvaisuuksista, joihin olemme kiintyneet.
Tiede ei voi tässä suuntauksessa olla objektiivista, se on joko intressitietoista tai intressisokeaa.
Interaktio
Interaktio on tässä tiedenälemyksessä tärkeä käsite, se tarkoittaa ihmisten välistä yhteistoimintaa. Ihanteena tässä suuntauksessa on tasavertainen kommunikaatio: pyrkimys yhteisymmärrykseen lajitoverien kanssa. (ei toiseen vaikuttamiseen). Taustalla on Habermasin tekemä jäsentely inhimilliselle toiminnalle; Se voi olla:
1. välineellistä (luonnon hyväksikäyttö)
2. strategista (ihmistä käytetään hyväksi, mm. tehokkuus, hyöty, yhteisymmrrys vain välitavoite
3. kommunikatiivista. (tavoitellaan yhteisymmärrystä), mielipiteiden vaihtoa, tasavertaisuus. Ihan helppoa tämä ei ei ole epäsymmetrisessa kasvatustilanteessa.
Interaktion erityinen muoto on diskurssi, jolla tarkoitetaan kommunikaatiota kommunikaatiosta, kommunikaation reflektiota.
Emansipaatio
Kriittisen kasvatustieteen avainkäsitteitä on emansipaatio, vapautuminen. Vapautuminen piilopakosta, vapautuminen täysi-ikäisyyteen ja vapauteen.
KYLLÄ näillä eväillä taas jaksaa mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti