Sputnik ja progressiivisen pedagogiikan alasajo

OSA 3

Tässä blogilastussa esittelen  professori Torsten Husénin aikalaiskuvauksen Sputnik 1:n vaikutuksesta progressiiviseen pedagogiikkaan Yhdysvalloissa.

Lähteenäni on teos:

Husén, Torsten. (1962).  Koulu muuttuvassa yhteiskunnassa. Forum-kirjasto. Helsinki: Tammi.  

Torsen Husén oli vuonna 1959  Chicagon yliopistossa. Tuolloin oli kulunut 100 vuotta progressivisen pedagogiikan isän John Deweyn syntymästä, mutta Deweyn kuuluisan laboratoriokoulun oma yliopisto oli hiiren hiljaa juhlapäivästä.  Syynä oli Neuvostoliiton vuonna 1957 lähettämä Sputnik- satelliitti, joka sai Yhdysvallat paniikkiin. Venäläisten valtava suoritus satelliittien alalla  koettiin  osoitukseksi  heidän yleisestä teknillisestä etevämmyydestään. Ja Dewey oli leimattu syylliseksi.

Sputnik- shokki

Herkkävireiset amerikkalaiset saivat shokin. Syylliseksi löydettiin amerikkalainen koulu, jossa noudatettiin uuden suunnan pedagogiikkaa. Ja koska John Dewey oli ilmeisesti tämän suunnan profeetta, hänestä tehtiin pääsyyllinen, harhaoppiminen pedagogi ja yhteiskunnan perusarvojen repijä ja hävittäjä. Dewey ei itse voinut puolustautua, koska oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin.

Atomiamiraali - ydinsukellusveneen "isä"-  H.G. Rickover aloitti taistelun elämään sopeuttamiskoulua vastaan, jonka muotoilijana ja siten koululaitoksen tuhoajana  hän piti  Deweyä. Kaikille yhteinen yläkoulu leikkasi  lahjakkailta oppilailta siivet. Hän vaati lahjakkaiden oppilaiden varhaista erikoistumista.

USA:n opetusministeriö julisti, että Neuvostoliiton johtoasema avaruuskilpailussa  johtui Amerikan koululaitoksessa esiintyvistä puutteista.  Lehdistössä  hyökättiin  kaikille tarkoitettua yläasteen koulun ”The public high schoolina” kimppuun.  Huomio haluttiin  kiinnitää  koululahjakkuuksiin ei  laajojen kerrosten etujen  valvontaan. Kaikille yhteistä yläasteen koulua pidettiin lapsellisena, löyhänä ja  liian vähän älyllisiä kykyjä vaativana.  Opetus oli kriitikoiden mielestä  pelkkiä joutavuuksia, joilla ei ollut varsinaista sivistysarvoa.

Vuonna 1958 säädettiin  laki: ” National Defence Education Act”, jossa suunnattiin  huomattava summa rahaa  opetuksen hyväksi. Opetus- ja sivistystyö nähtiin totaalisen puolustuksen osana. Nuoria pidettiin samanlaisena kansallisena voimavarana  kuin öljyä ja rautamalmia. Tämä raaka-aine täytyi  jalostaa valtiolle hyödyllisimmällä tavalla. Kansakunnan turvallisuus edellytti, että  nuorten miesten ja naisten älylliset kyvyt ja tekniset taidot oli kehitettävä huippuunsa. Tärkeimmäksi tuli etsiä lahjakkaat nuoret ja saada heidät opiskelemaan luonnontieteitä, matematiikkaa ja uusia kieliä. Tämän turvaamiseksi varattiin varoja opintolainoihin.

Matematiikan ja fysiikan opetuksen ”vitaminisoiminointi” käynnistettiin. Kummankin aineen oppikirjoja uudistettiin, oppiaineksen vaikeimmat kohdat selvitettin ja menetelmiä kehitettiin  niin, että  aines ei tuntuisi vaikealta  sulattaa.  Opettajille järjestettiin jatkokursseja mm. filminauhoittamalla  etevien matematiikan opettajien oppitunteja.

Muutoinkin metodeja kehitettiin. Eräät amerikkalaiset pedagogit pyrkivät tehostamaan opetusta ja käyttämään pätevää opettajavoimaa taloudellisemmin  ns. ryhmäopetuksen  (team teaching) avulla. Tuossa menetelmässä joukko ( 5-6) opettajia sai hoitaakseen esim. noin sadan kahdeksasluokkalaisen äidinkielen opetuksen. Yliopettajan johdolla he suunnittelivat oppilaiden ryhmityksen oppitunnista toiseen. Oppilaat harjoitettiin  itseopiskeluun, jossa koulun kirjastolla oli suuri rooli.

Oppilaat perehtyivät sitten  omatoimisesti moniin asioihin ilman  opettajien suoraa vaikutusta tai valvontaa. Opettaja oli  työn ohjaaja.  Oppilaiden käyttöön annettiin vaikeusasteeltaan eritasoisia apuneuvoja, eri tasoille sopiviksi kokeiltuja tekstejä tai laskutehtäviä. Niiden avulla voitiin drillata tiettyä kohtaa ennenkuin käytiin käsiksi seuraavaan.

Progressiivinen pedagogiikka 

John Dewey  oli  lapsikeskeisen koulun ja sen aktiivipedagogisten metodien puolestapuhuja. Husén kuvaa Deweyä  räjähdysaineeksi.  Se pedagoginen uudistusaalto, joka vuoden 1918 jälkeen vyöryi  yli Euroopan, oli suuressa määrin Deweyn ideoiden värittämää.  Jopa johtavat venäläiset pedagogit, mm. Leninin puoliso Krupskaja, joka oli oleskellut Länsi-Euroopan radikaaleissa piireissä, yrittivät istuttaa monia hänen  ajatuksiaan venäläiseen maaperään, mutta  1930-luvun alussa ja puolivälissä kommunistisen puolueen keskuskomitea julisti  progressivismin  pannaan.

Dewey vastusti saavutuskeskeistä koulua. Se  johti helposti  pintapuoliseen verbalismiin, nimeämis- ja sanantaitamiskykyyn. Hän siirsi opetuksen alalle  ”ongelmanratkaisun” periaatteen. Hänestä  itse tietämisen (Mitä?)  ja siihen johtavien metodien (Miten?) välille oli syntynyt onneton juopa. Hänestä oppilaan täytyi saada itse osallistua toimintaan, joka johtaa uuteen ja hedelmälliseen tietoon. Hän  korosti,  että lasten kiinnostusta oli kiihotettava, oli luotava mielentila, josta psykologit käyttävät nimitystä motivaatio. Tiedonhankintaretken lähtökohtana oli ongelman elämys.

Opettajan tehtävä oli  tiedoillaan auttaa oppilasta ratkaisemaan ongelma, ei tarjoamalla valmiita vastauksia tai osoittamalla heti aluksi niihin  johtavat metodit, vaan ohjaamalla  oppilaita tekemään valinta eri vaihtoehtojen välillä.

Dewey perusteli oppilaiden aktiivisuutta myös demokraattisen yhteiskunnan tarpoeilla. Koulu palvelee demokraattista yhteiskuntaa kahdessa mielessä: Se harjaannuttaa nuoria demokratian tekniikkaan ja  koulun tehtävä on pitää huolta kaikkien sivistystarpeista.

Deweyn  uudistusohjelma meni läpi paljon voimakkaammin ala- kuin yläasteelle. Ala- ja keskiasteella oli  helpompi soveltaa aktiivisuusmetodia.

Dewey ei itse ollut mikään käytännön pedagogi, eikä hän kehitellyt mitään yksityiskohtaisia  metodisia ohjeita tai soveltamisohjeita käytäntöön. Niinpä hänen  ajatuksiaan ymmärrettiin myös väärin, ja opetus muuttui touhuiluksi. Lasten positiivinen aktiivisuus ei ollut kuitenkaan päämäärä vaan vain keino. Mikään metodi, olipa se kuinka hyvä tahansa, ei riittänyt hänestä puolustamaan huonoja tuloksia.

Vähän lisää Sputnikista

Lokakuun 4. päivä 1957 Neuvostoliitto  lähetti kiertoradalle maailman ensimmäisen tekokuun eli satelliitin, Sputnik 1:n. Rantapallon kokoinen vehje kiersi maapallon ympäri kerran puolessatoista tunnissa.  Tapahtuma aloitti avaruusajan.  Sputnik pysyi kiertoradallaan kolme kuukautta.

Satelliitti näkyi ympäri maailmaa, ja se matkasi pimeällä taivaalla vinhaa vauhtia. Sputnikin katsomisesta iltataivaalla tuli sukupolvikokemus.

6.10.1956  Helsingin Sanomissa kerrotiin:   ”Keinokuun lähettäminen avaruuteen ennakoi sitä aikaa, jolloin ihminen valloittaa planeettojen välisen avaruuden ja käy sotaa uudenaikaisilla aseilla ja avaruuslaivoilla tämän päivän sotalaivojen ja lentokoneiden asemesta.”

Sputnik syöksyi ilmakehään ja paloi poroksi tammikuussa 1958.

Uutinen yllätti täysin Yhdysvallat, ja sitä  uutisoitiin kauhun ja ihailun sekaisin tuntein. Paljastui, että Neuvostoliitolla on  pitkän kantomatkan raketteja, joita voidaan käyttää  ydinkärkiohjuksissa. Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower joutui vakuuttelemaan amerikkalaisille, ettei maan turvallisuus ollut uhattuna. Mutta kaikki eivät olleet vakuuttuneita siitä,

Neuvostoliiton  seuraava avaruussaavutus oli jo 3.11.1957: Sputnik 2 vei  Laika-koiran maan kiertoradalle. Nyt eläin oli ensi kerran kiertoradalla. Laika nousi  kulkukoirasta arvostetuksi yksilöksi neuvostoyhteiskunnassa.