Martti T. Kuikan mukaan juuri 1920-luvulla alettiin puhua ns. uudesta koulusta. Se tarkoitti ennen muuta oppilaskeskeisiä työtapoja, työkoulua, laboratoriotöitä jne. Malleja haettiin Keski-Euroopasta ja osin lähempää Virosta. Koulussa olivat rinnakkain tietopainotteinen opetus ja oppilaskeskeiset opetusmuodot. Kummallakin oli omat kannattajansa. Osaa kannatti ulkolukua, osa vastusti. Opettajan ja oppikirjan rinnalle nousivat oppilaan omat havainnot ja työkirjat.
Kyösti Kurtakko on kirjoittanut, että
1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat pedagogisen uudistuksen kulta-aikaa, jota kesti 30-luvulle saakka. Sitä seuranneet 30 vuotta olivat koulu-uudistuksessa hiljaiseloa, kunnes 1960-luvulla alkoi tapahtua.
1930-luku oli siis uuden lopun aikaa. Uusi koulu tarkoitti tuolloin ennen muuta työkoulua ja vapaampaa koulua. Vanha koulu oli luokkaopetuskoulu.( Mutta myös siinä voitiin käyttää työkirjaa. Tuolloin oli Ukon mielestä hyvä järjestää muutamia varsinaisia työskentelytunteja ja antaa ohjeita kotityöskentelyyn).
" Vanhakin koulu voi käyttää työkirjoja, mutta uusi, vapaampi koulu ei tule ilman sitä toimeen. "Vaikka Kivistö itse näyttää olleen kovin innostunut Uuden koulun omatoimisuusperiaatteesta ja siihen liittyneestä työkirjaideasta, kirjasesta välittyy myös rivien välistä, kuinka rajua muiden tuon ajan opettajien vastustus uusia ajatuksia kohtaan oli
Eikä Kivistön omakaan kanta ollut riidaton. Toisaalta hän selvästi ihaili mm. Ruotsissa rohkeammin toimeen tarttuneita uudistajia, toisaalta hän näyttää itse ottaneen metodin käyttöön varsin nöyrästi jopa varovaisesti.
"Omat kokemukseni ovat vielä kehityksen alaisia."Kirjassa hän haluaa selostaa jo työkirjan valinneille opettajatovereilleen, millaisiin tuloksiin hän on kokeilun perusteella päässyt ja kertoa eri tavoista, miten työkirjaa käyttäen voidaan opetusta rikastaa. Hän sanoo suoraan, ettei ryhdy puolustamaan työkirjan käyttöä.
Mikä työkirja oikein oli?
Oppikirja oli kaikille tuon ajan opettajille tuttu työkalu niin myös kouluvihko. Muualta tiedämme, että työkirjaidean toi Suomeen virolainen Johannes Käis. Hänen didaktinen periaatteensa oli oppilaiden omatoimisuus. Kivistön mukaan oppilaitten omatoimisuus oli tuolloin päivän polttavia koulukysymyksiä, ja siihen työkirja liittyi läheisesti.
avuksi aineissa, joissa on aikaisemmin turvauduttu vain ulkolukuun ja kirjatietoihin. Niihin tehtävät piirrokset selventävät opittavaa asiaa. Ne ovat myös hyvänä apuna muistiinpainamisessa
Työkirjassa uutta verrattuna vihkoon oli, että näitä muistiinpanomuotoja on kehitetty. Oppilaille on varattu tilaisuus omakohtaiseen, laajempaan tutkimiseen, jossa tietoa haetaan hakuteoksista, aikakauskirjoista ja lehdistä.
Jotta näistä saadut tiedot painuisivat paremmin muistiin, on oppilaille annettu työkirja, johon hän omien kykyjensä mukaan tallentaa hankkimansa lisätiedot, voidakseen ne sitten sieltä tarvittaessa palauttaa muistiinsa.
Työkirja on oppilaille apuneuvo, millä he voivat painaa opittavat asiat paremmin mieleensä, ei mikään leikkikalu, jolla saa tehdä mikä heitä miellyttää. Työkirja on tavallaan tutkimuksen tulos, joka jää tekijälleen tallelle elämää varten.
Konkreetisti työkirja on irtokannet, joihin tallennettin valmiit, hyväksytyt ja siistit työt. Oppilaan työvälineitä olivat muste, tussi, puuvärikynät ja vesivärit. Paperit reunustettiin punaisella, mustalla tai sinisellä. Marginaali varattiin sivulle joka puolella. Oppilaat voivat somistaa kannet. Lehdet numeroitiin ja loppuun liitetiin sisällysluettelo.
Työkirjan suuri etu oli, että siihen voitiin liittää mitä erilaisimpia töitä. Siihen voitiin piirtää kuvia, maisemia ja lippuja. Oli olemassa halpoja karttalehtiä, joissa oli vain ääriviivat. Karttoja voitiin värittää ja tehdä niitä pahvisten sabluunoiden avulla tai käyttämällä läpipiirustuspaperia.
Sinne voitiin kirjoittaa selostuksia, jotka oli pantu ymmärrettävään ja lyhyeen muotoon. Pojat tekivät mielellään erilaisia tilastoja. Hyvin valitut, leikatut kuvat antoivat kirjalle eloa ja tekivät sen monipuolisemmaksi. Lehtiuutisia voitiin kiinnittää työkirjapaperille ja liittää kirjaan vehnäjauholiisterillä. Postimerkit olivat maantiedon työkirjoissa hauska lisä.
Irtokansissa voitiin säilyttää lisäksi monenlaisia kokoelmia: Niihin voitiin liittää puristettuja kasveja…tavaranäytteitä, lankamalleja... nahkapaloja, mausteita.
Työkirjaa ei tullut käyttää kaikilla tunneilla, vaan pääasiassa luonnontiedon, historian ja maantiedon opetuksen yhteydessä. "Näissä aineissa aiheista ei ole puutetta."
Uskonnon henkeen se ei sopinut.
"Uskonnossa tehdään sana eläväksi koruttomilla, yksinkertaisilla sydämestä lähtevillä opetuksilla."Oli varottava, ettei työkirjoja tehdä liikaa. Kirjoittaja suositteli, että oppilaat saivat tutkia samaa teemaa jaksoittain, ja ehdotti, että maantietoa ja luonnontietoa opetetaan vuorotellen.
Työkirja oli hyvin monikäyttöinen. Se oli mainio ”pöytäkirja”, jonne omakohtaisten tutkimusten tulokset talletettiinn piirroksin ja sanoin sekä erinäisin vertailevin taulukoin.
"Työkirja ei tee koulutyötä leikiksi, joskin se tekee opiskelun hupaisemmaksi ja monesti helpommaksi. Se ei kasvata oppilaita velttouteen, vaan päinvastoin antaa monesti lisätyötäkin, mutta sellaisessa muodossa, että oppilaat ilolla tahtovat olla mukana."Milloin ja miten työkirjan kanssa työskenneltiin?
Vain ns. vapaissa kouluissa - joissa opetustyö ei ole sidottu päivitäiseen lukujärjestykseen- voitiin pitää esim 3 tuntia maantietoa peräkkäin. Opetustapahtuman rakenne oli tuolloin tällainen:
1. Kuulustellaan ensin läksyt.
2. Valmistetaan uusi tehtävä oppilaitten omatoimisuutta silmälläpitäen.
3. Opettaja antaa luokalle yhteiset tehtävät joko taululle kirjoitettuna tai monisteen kullekin oppilaalle.
4. Oppilaat tekevät sitten omiin työkirjoihinsa kaikki samaa työtä käyttäen apunaan hakuteoksia, seinäkartaa, omaa koulukarttaa tai mallivihkoja. Koska kaikille ei ole aina antaa hakuteoksia, joku etevämpi vuorotellen voi hakea asiatiedot ja merkitä ne lyhyesti luokan taululle.
5. Lahjakkaimmille annetaan erikoistehtäviä (monistetut lisätehtävät ).
Ylemmillä luokilla voi opettaja antaa maanantaina työohjeet koko viikoksi.
Tavallisessa luokkaopetuksessa tilanne oli toinen, kun opetettavalle aineelle oli varattu vain tunti. Tällöin oli Kivistön mielestä parasta antaa työkirjatyöskentelyä kotitehtävinä.
”Ihmeteltävän paljon oppilaat keksivät, kun vain annamme heille tilaisuuksia, joissa voivat kekseliäisyyttään käytää. "Opettajan tuli vaatia, että työkirja on pidettävä siistinä. Se ei ollut töherryksiä täynnä oleva aihekirja vaan työn lopullisen suorituksen tulos. Työkirjaan kirjoitettiin virheetöntä kieltä.
Irtolehtiä käyttäen saatiin hauskoja luokkalehtiäkin. Siihen kirjoitti joku runon, toinen kertomuksen, kolmas piirtelikuvia luokan elämästä ja tapahtumista.
Työkirja voitiin laatia myös ryhmätyönä (kuten Ruotsissa jo rohjettiin). Ryhmän kullekin jäsenille annettiin oma tehtävä omalta tutkimusalaltaan (esim. maantieto: historia, kasvillisuus…)
Jos haluttiin kehittää oppilaitten omatoimisuutta oli luokalle vähitellen kerättävä kokoelma hakuteoksia. Niistä oli löydettävä opittavat asiat.
" Jos oppilas oppii jo nuorena etsimään tietolöhteistä haluamansa tiedot, on hän saanut koulussa taidon, josta koko elämälle on hyötyä."Sanomalehdistä ja aikausjulkaisista voitiin leikellä erikoistietoja ja liimata ne ohuelle pahville. Nämä ja muut mallit olivat sitten lokerohyllyillä, jotta oppilaat voivat niitä vapaasti käyttää
Omatoimikoulumuoto merkitsi jaloa opiskelua, jossa oppilaat saivat tehdä tarmokkaasti työtä. Oppilaat eivät enää odottaneet valmista, vaan etsivät itse tietolähteistä tarvitsemansa tiedot ja opiskelevat elämää varten. Monesti sai Kivistön mukaan luokkaopetus väistyä ja opettaja siirtyä opettaja-asemasta oppilaittensa työtoveriksi.
Mutta sitten....
” Koska olemme koulussa, jonka tehtävänä on siirtää edesmenneitten sukupolvien kulttuuriperintö kasvavalle sukupolvelle, on lapselle annettava hyväksytyt totuudet ponnistuslaudaksi, jotta he sitten pääsevt eteenpäin rikastuttamaan tietojaan omilla havainnoillaan."Omatoimisuusperiaatteen mukaisesti lasten tutkielmien ja havaintojen tuli olla mahdollisimman omaperäisiä. Lapsilta ei saanut kuitenkaan vaatia liikaa. Heitä oli tuettava ja opastettava. Opettajaa tarvittiin
Opettaja laati työsuunnitelmat, määräsi viikotaiset tehtävät, antoi herätteitä, ohjasi työskentelyä, valvoi etä oppilaat huolellisesti tekevät tehtävänsä ja tarkastaa tulokset.
Opettaja oli työtoveri ja silti ylivalvoja, jonka sanaa oli toteltava. Jokaisella täytyi olla työrauhansa.
 |
| Ukko Kivistö |
Oppilaat oppivat myös toisiltaan. Lahjakkaat voivat piirtää malleja taululle, eikä ollut vaaraksi vaikka lahjattomimmat niitä kopioivat. Lahjakkaimmat edistyivät useasti taidossa opettajansakin edelle; vähemmän lahjakkaitten oli tässä, kuten niin monessa muussakin, kuljettava perässä. Tasan ei ole lahjoja ihmislapsille jaettu. Se on erikoisesti työkoulussa muistettava.
Loppukohotus
KIVISTÖ - ihan herbartilaisesti - päättää esityksen loppukohotukseen.
" Meille on langennut arpa kauniisti, kun olemme saanet kutsunopettajatehtävään. Emmekö silloin ilolla uhraisi voimiamme, jotta nykypolven Suomen lasten, noitten kirkassilmäisten ihmisalkjen kouluaika tulisi hyödylliseksi ja iloiseksi. Emmekö vaivojamme säästämättä halua etsiä uusia työmuotoja jamenetelmiä, joista koulutyömme hyötyisi.
Kokeillaamme, mutta olkaamme varovaisia, toimikaamme huolellisesti. Vaatikaamme itsetlämme paljon, älkäämme silmät ummessa omaksuko kaikkea uuta, vaan kokeilkaamme kriitillisessä mielessä ja pitäkäämme vain se, mikä kesää kokeen kiirastulen. "
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti