Aikamatka Soinisen didaktiikkaan

TERVETULOA aikamatkalle didaktiikkaan sellaisena, kuin se oli melkein tasan 110 vuotta sitten. Innoittajana tähän lastuun on selkeä ja napakka 101-sivuinen  alempien ammattikoulujen opettajain sekä kansakoulun käsityönopettajain tarvetta varten kirjoitettu teos. Jo sen nimi on upea, eikö?

Soininen, Mikael. (1912).  Opetuksen metodi. Lyhyesti esitetty. Alempien ammattikoulujen opettajain sekä kansakoulun käsityönopettajain tarvetta varten.  Helsinki: Otava.

TÄSSÄ lastulla ratkotaan  kahta kysymystä:
1. Mitä metodia Soininen opettajille myi? ja
2. Voiskiko kukaan tämän päivän opettaja ostaa sen?

Teoksen rakenteesta

Teoksessa on  neljä osaa: 1. Johdanto, 2. Opetusmenettely, 3. Opetuksen muoto ja 4. Opetusnäytteitä

Osassa 1 perustellaan, että pelkkä ammattitaito ei riitä opettajalle. Hän  tarvitsee myös opetustaitoa. Osassa 2 kuvataan, kuinka opetustuokio rakentuu tukemaan oman aikansa oppimisnäkemystä. Osassa 3 esitellään 1900-luvun alun yleisimmät työtavat: esitys, keskustelu, näyttäminen ja  harjoittelu. Osassa 4 on neljä esimerkkituntia, joissa noudatetaan esiteltyä metodia. 

Soinisen opetusnäkemys on herbartilainen. Oppiminen on sitä, että uusi tieto liittyy jo olevaan (apperseptio-oppi).  Opetuksen tarkoitus on  herättää harrastus, kasvattaa arvokkaisisiin elämänharrastuksiin.

Opetusopin tehtävä on osoittaa, miten opetusta on annettava, jotta harrastus herää. Lapsi omaa jo kouluun tullessaan joko joukon  harrastuksen tai ainakin mielenkiinnon kohteita. Niistä harrastus siirtyy helposti kaikkeen, joka liittyy niihin.  Liikeelle on siksi  lähdettävä lasten luontaisesta  harrastuksesta kunakin ikäkautena. Tutkimus selvittää ne.

Opetussuunnitelmaopin tehtävä on  valita ja järjestää opetusaine niin, että se  liittyy tarkoituksenmukaisesti kulloisiinkin lasten harrastuksen kohteisiin. Opettajan pitää siis lähteä liikkeelle lasten harrastuksista ja valita opetuksen sisällys niin, että se koskettaa niitä ja esittää sisällys niin, että  oppilaat tuon yhteyden  selvästi huomaavat.

Opetusmenetelmäopin tehtävä on  osoittaa paras metodi, jolla uusi oppiaines liitetään entiseen ajatuspiiriin jolloin myös harrastus  siirtyy tähän uuteen.

Harrastuksen herättäminen oppilaissa edellyttää lisäksi ennen kaikkea sitä, että  samat harrastukset ovat vireillä  opettajassa itsessään, jolloin harrastus virtaa  välittömästi opettajan sielusta oppilaiden sieluun. Se säteilee… niinkuin auringon lämpö ja valo.

"Paljon saa aikaan, jos itsessä elävät ne samat harrastukset, joita hän koittaa oppilaisiinsa istuttaa... Sitä, mitä itsellä ei ole, ei voi toiselle antaa... Elävä harrastus... säteilee kuin päivänvalo ympärilleen, herättäen ja elämää luoden."

Nykypedagogiikan kielellä:  Opetuksen tulisi  lähteä (yhä) lapsen kiinnostuksesta (= sisäinen motivaatio). Ainakin opettajan kannattaa liittoutua oppilaiden tarpeiden ja kiinnostusten kohteiden kanssa. Opettajan on siis tunnettava oppilaat. Opetus tulee järjesää  ikäkauden mukaan. Lapsen tulee saada olla lapsi.  Ikäkausipedagogiikkaa osoittaa myös sopiva työtavat; pienillä lapsilla mm. leikin. Opettajan oma innostus tarttuu.

I Opetusmenettely

Apperseptio

Aluksi Soininen esittelee opetuksen sielutieteellisiä edellytyksiä. Oppiminen määritellään apperseptioksi eli tiedonlisäykseksi. Siinä uusi tieto liittyy vanhaan (= mielteisiin). Vanhat mielteet ovat aivoissamme. Uudet mielteet syntyvät aistimien välityksellä ulkomaailman kohteista. Uusi havainto saa aikaa liikettä  entisten mielikuvien kesken omituisella vetovoimallaan. Mielteet alkavat liittyä toisiinsa. Yksi uusi havainto voi liittyä moneen vanhaan ja käy renkaaksi  useampaan miellesarjaan. Edellytys on, että mielteet  sattuvat samaanaikaan tai niissä on riittävästi yhdenkaltaisuutta.

Idea  oppimisesta vanhojen ja uusien tietojen yhdistämisena elää edelleen mm. Piagetin skeeman, assimilaation ja akkomodaation käsitteissä. Edelleen ajatellaan, että aikaisempi tietomme ohjaa uuden valikointia jopa havainnointia (valikoiva tarkkaavaisuus). Mielteiden ydistymistä vastaavat nykypuheessa synopsien kytkennät.

Hmmm!   Tässä on ennenkaikkea kysymys opettajan keskeisestä tehtävästä muokata oppiaines niin, että sen istuu itselle ja oppilaille. Valitettavasti kovin usein aines otetaan valmiina vastaan?

Mielenkiinto

Apperseptio edellyttää, että uusi asia on  mielenkiintoinen. Kaikki uuden tajuaminen ja mieleen painaminen sujuu verrattomasti paremmin, kun mieli on itsestään kiinnittynyt asiaan.

• Ja sitten oivallus; Mieli ei kiinny vallan uuteen tai outoon, muttei myöskään vallan vanhaan, vaan opetettavan asian pitää olla osaksi uutta ja osaksi vanhaa. Mielenkiinto syntyy vain silloin kun,  tarkemmin katsoen oudossa onkin tuttua osa toisensa  perään, vaikka sitä ei ole ennen samassa yhteydessä nähty.
• Ja sitten toinen oivallus: Mielenkiinto syntyy  kun ensimmäisen kerran keksitään tuttuja aineksia  kokoonpanoltaan erilaisessa uudessa ilmiössä. Kun se on keksitty ja mieleenpainettu, mielenkiinto heikkenee ja  haihtuu pois. 
• Kolmas oivallus:  Lisäksi mielenkiinto näyttää elävän pidempään, jos siihen liittyy  jonkinlaista odotusta  esim.  kilpailussa  tai tiedemiehen työssä, jossa yhä uudet kysymykset  nousevat mieleen, eivätkä jätä rauhaan.
• Neljäs oivallus: Mielenkiinto jännittyy jo ennen mielteiden yhtymistä, jos jo olevat mielteet herätetään ”odotustilaan”,
• Viides  oivallus: Mielenkiinnon heräämiselle on myös ulkoisia ehtoja kuten elimistön vireys.

Tänään mielenkiinnosta puhutaan motivaationa, sisäisenä ja ulkoisena. Motivaatio syttyy ja se voi myös sammua. 

Hmmm!  Voi olla, että tänään ylioletamme kykymme pitää yllä jatkuvaa motivaatiota. Esiin onkin noussut sisukkuuden synonyymu resilienssi.

Opetuksen valmistus 

SOINISEN mukaan opetuksella on neljä tehtävää (vaihetta?)

1. valmistella opetus (kaksi päätehtävää: synnyttää mielenkiinto, ja  palauttaa vanhat mielteet mieleen)
2. esittää uusi aines varsinaisesti ja 
3. sitten syventää  uutta asiaa ja lopuksi 
4. harjoittaa

Kaikissa vaiheissa pitäisi soveltaa mielenkiinnon ”lakeja”.

(1) Mielenkiinnon sytyttäminen

Soininen hakee mallia mielenkiinnon/odotuksen virittämiseen  kirjailijoilta ja toimittajilta. Kirjailija käyttää tässä kirjan nimeä. Toimittaja uutisen otsikkoa. Opettajalla näitä vastaa ns. tehtävän ilmoitus tunnin alussa. Viritys tehdään kysymyksillä, joihin on etsittävä vastaus ja tehtävinä, jotka on  ratkaistava.

” Tänään saatte kuulla, miten kerran köyhä mies…”
” Tällä kertaa puhumme eräästä tutusta naapurista, joka elää... Mikähän se on? "                 " Tänään saatte ensimmäisen kerran käyttää sahaa ja vasaraa... "

Nyt  opetuksessa kohdistetaan huomio oppilaan entiseen mielikuvavarastoon. Kootaan tuttuja sukulaismielteitä  uutta vastaanottamaan ja viritetään ne odotustilaan.

Kysymysten tai ongelmien esittelyn  virittelyn tehoon mm. luennon aluksi ovat uskoneet mm. Yrjö Engeström ja Kirsti Lonka.

(2) Valmistava keskustelu

Joskus  aikaisemmin koetut asiat ovat voineet kadota mielestä. Silloin tarvitaan ns. valmistavaa keskustelua. Opettaja kysyy: mitä oppilaat jo tietävät  asiasta. Opettaja antaa kysymyksillään sysäyksen. Kysely  ei ole kuulustelua vaan muistelmien houkuttelua.

" Missä olette nähneet pääskysen?"                                                                                    "Minkä värinen lintu on vatsanpuolelta? " 

Opettaja ei tässä vaiheessa paljasta sitä uutta, mikä seuraavassa tunnin vaiheessa tuodaan ilmi. Rajan vanhan ja uuden välillä tulee olla selvä. On vain herätettävä uutta koskevia kysymyksiä ei annettava vastauksia, viritettävä odotusta ei tyydytettävä sitä.  Oppilaat saavat arvailla ja yritellä ratkaista kysymystä. Opettaja vain kuuntelee,  ei kerro onko vastaus oikein tai väärin. Kysymyksillä houkutellaan entisiä mielikuvia hitaampienkin mieliin.

Konstruktivismit lähtevät siitä, että uusi tieto rakentuu vanhan päälle. Jo tiedetty tehdään näkyväksi mm. käsitekartan avulla.

Ennakkokäsitykset ohjaavat.   

(3) Uuden esitys

Uuden esityksessä on siis kaksi päätehtävää: uuden asian varsinainen esittely ja sitten syventävä käsittely. Niissä tulee Soinisen mukaan  noudattaa kolmea opetuksen periaatetta:
1. Havainnollisuus
2. Oppilaiden itsetoiminnallisuus
3. Jaksottainen eteneminen.

1. Havainnollisuus

Havainnollisuus on kohteiden tajuamista aistimilla.  Se on välittömyyttä ja selkeyttä. Tiedämme, että kaikki tieto tulee aistien kautta. On  kuitenkin uskottu liikaa kieleen,  sanoihin.  Sana ei  kuitenkaan merkitse lapselle mitään, ennen kuin se on yhtynyt havaintoon. Ei riitä, että ne  merkitsevät opettajalle jotain. Koulun opettamat uudet sanat ovat jääneet ilman havaintopohjaa. Lapsista on tehty papukaijoja.

Havainnollisuus onnistuu parhaiten luonnontiedon opetuksessa. Historiassa opettajan kertomus  voi olla havaintojen kohteena.

2. Oppilaiden itsetoiminnallisuus

Soiniselle oppilaiden itsetoiminnallisuus on tahdon harjoittelua. Se on pyrkimystä omintakeisen toimintakyvyn kehittämiseen. Se  toteutuu  parhaiten siten, että  oppilas saa  mahdollisuuksiensa mukaan itsetoimivasti hankkia itselleen tietonsa.

Itsetoiminta tarkoittaa jo havaintojen yhteydessä sitä, että opettaja asettaa havaintoesineen näkyviin ja valvoo, että viritetyt kysymykset saavat kukin järjestään selvityksen. Opettajaa määrää esim.  oman kysymyksen kullekin oppilaalle. Oppilaan asia on esittää vastaukset, jotka hän havaintoesineestä ”lukee”.

Historian opetukseen- jossa on vaikea havainnollistaa mennyttä aikaa, on kehitetty myös ns. kehittävä esitystapa, jossa oppilaat  voivat myötävaikuttaa historiallisen esityksen kokoonpanoon:
Opettaja katkaisee opetukseen ja vaatii oppilaita kertomaan, miten he otaksuvat tapahtuman kehityvän tai mitä itse tekisivät.

3. Jaksottainen eteneminen

Herbartin mukaan opetuksen piti edetä pienin askelin. Jokaisen osan omaksumista tuli seurata sen sulattaminen. Kokonaisuus tuli näin omistettua vähin erin.  Syynä oli  ns. tajunnan ahtaus. Sarjana tunnilla opitavat asiat  eivät  mene yli tajuamisvoiman.

Yhden oppitunnin uudeksi tehtäväksi asetettu kokonaisuus jaetaan tavallisesti  2-3 tai usempaan jaksoon. Jakson on oltava eheä, ja sitä pitää koossa yksi pääajatus.

Kukin jakso käsitellään näin:
a) ensin määrätään mistä puhutaan, mitä tehdään. Tehtävän ilmoitusta voidaan vahvistaa siirtymiskeskustelulla, jossa oppilaat saavat kertoa, mitä he tehtävästä jo tietävät, mitä he ratkaisusta toivovat tai luulevat.

” Olemmeko nyt saaneet tietää, miten köyhä sai pyytää…? ” (Emme)
" Mitä tahdomme nyt tietää”

b) opettaja esittelee  sitten jakson joko asettamalla näytteille havaintoesineen ja johtaa oppilaita tarkastamaan sitä.  Opettaja   voi myös kertoa, esittää kehittävästi tai luetuttaa oppilaita.

c) lopuksi tarkastetaan, miten luokka on esitetyn jakson omaksunut. Joku oppilas saa kertoa, kuinka on jakson käsittänyt. Muut saavat korjata lopuksi virheet. Tämän jälkeen haetaan osajaksolle otsake  ja sitten lopuksi pääotsake. Otsakkeiden tulee olla lyhyitä. Niissä  tulee olla uudet sanat. Mieluummin oppilaiden keksimä versio kuin opettajan.  Otsakkeet kirjataan vihkoon.  Lopuksi kerrotaan koko esitys yhtäjaksoisesti alusta loppuun.

Soinisen hahmottelemassa prosessin juoksutuksessa on yhä järkeä. Älyllinen ristiriita esiin. Omat aikaisemmat käsitykset, jotka haastetaan.Tässä teoksessa hän ei korosta myllytysprosessia, mutta muissa teoksissa kyllä. Otsikointi on yksi tapa käsitteellistää opetusta, tiivistää ja nostaa abstraktiotasoa. Kovasti muistuttaa ajatusta yhteisestä tiedonrakentamisesta.

Tänään didaktisia periaatteita on  enemmän. Uusia  ovat mm. lapsikeskeisyys, sosiaalisuus, vapaus ja oppimisvaikeuksien voittamisen periaate. Havainnollisuus on edelleen IN: Oppilaiden itsetoiminnallisuus on tänään aktiivisuutta. Jaksoittain etenemisestä ei niinkään enää puhuta. ,   (vrt. myös ohjelmoitu opetus).nykypedagogiika; mm. pariporinat. Yhteinen tiedonrakentaminen,

(4) Syventävä käsittely 

Herbarttilaisessa ajattelussa oppiminen päättyy yleensä soveltamiseen, siis harjoittelemiseen uusissa vastaavissa tilanteissa.  Tästä teoksesta en löydä ihan samaa. Toisaalta  jossain toisessa teoksessa syventävää käsittelyä kuvattiin tietyllä tavalla "kohottavaksi loppunousuksi" joka on ennen soveltamista

Tässä teoksessa syventymisen aika on kun uuden esityksen luoma kuva kokonaisuudessaan on valmis.  Jos esitys on osunut oikeaan, mieli on kiinnittynyt asiaan ja harrastus on herännyt. Syventely voi olla siveellistä tai esim. esteettistä.

Esim. historiassa olisi tärkeää tarkastella lopuksi ihmisten tekoja siveelliseltä kannalta. Mikä oli hyvää? Mikä ihailtavaa?  Mikä väärää, mikä moitittavaa? Lopuksi opettaja voi lämpimin sanoin tuoda oman mielipiteensä esiin.

Syventyä voidaan myös kauneuden kannalta. Luetaan runo tms. joka liittyy asiaan. Lauletaan yhdessä.

Kirjan lopussa olevassa esimerkissä linnusta syventyminen liittyi linnu rakenteen hyötyihin.

Sillä näkemyksellä ja kokemuksella, mitä minulla on, vähän jään kaipaamaan sitä, että opittua jaksoa kohotettaisiin lopuksi.  Oman aikamme didaktikot ovat lisänneet jakson loppuun arviointivaiheen. Ei huono sekään.

(5) Opitun harjoittaminen 

Kerrataan vähän (muistakin lähteistä). Soinisen mukaan  oppitunti alkaa tehtävän ilmoittamisella ja valmistavalla keskustelulla ja jatkuu sitten uuden esityksellä. Kun uusi aines on esitetty, seuraa syventelyn vuoro, ehkei heti samalla tunnilla mutta sopivan kokonaisuuuden jälkeen. Sitten seuraa abstraktiotason kohottaminen eli käsitteellisyyden taso, jossa konkreetteja arkipäivän ilmiöitä käsitteellistetään ja muokataan oppilaan ajatusmaailmaa. Tämä on opetuksen toeretisointia. Ja lopuksi sitten harjoitellaan jopa yliopitaankin

Eli opitun harjoittaminen on kertaamista. Kuinka se tulisi tehdä?  Muistamiseen tarvitaan mielikuvien uusiutumista tietoisuudessa. Jotta mielenkiinto heräisi uudelleen,  tietoisuuteemme tulee  tuoda ilmiö, joka rakenteeltaan ja kokoonpanoltaan on uusi, mutta jossa  asiat ovat ennestään tuttuja. Mielenkiinto herää ja mielikuvat uusiutuvat kun palauttaa mieleen vanhat asiat uudessa järjestyksessä. Lapset voivat myös leikkiä opetetun tarinan.

Soinisen mielestä asiat pysyvät mielessä vielä paremmin kun muodostetaan sarjoja (esim Pohjamaan joet).

Kolmas tapa on soveltaa esim. opittuja siveellisiä sääntöjä omaan elämään keskustelun avulla.

Nykykoulussa ei ole aikaa kertaustunneille? Ylipäätään muistamisen arvoa kyseenalaistetaan, koska  informaatio on kaikkien käsillä netissä. Soveltamisen arvo tunnystetaan kyllä.  Opittua tulisi voida käyttää myös hyväksi. Omaa osaamista tulisi myös jakaa.


II Opetuksen muoto

Kirjan toinen luku ei ehkä ole nykylukijalle yhtä antava kuin luku 1. Soininen esittelee siinä neljä opetuksen silloista perustyötapaa.

1.  Suullinen  a) yksinpuhelu .- oppilas tai opettaja  ja a) vuoropuhelu -keskustelu, kysymykset-vastaukset.
2. Näyttävä ja
3. Harjoittava

Yksipuheiseen opetusmuotoon kuuluu kertomus ja kuvaus (asiat).
Vuoropuheinen opetusmuoto on keskustelua, jossa kysely vaikuttaa liikkeellepanevana sysäyksenä oppilaan ajatustoimintaan ja  vastaaminen vaatii tekemään selkoa ajatustyön suorituksesta ja tuloksista

Soinisen mukaan kaiken varsinaisen opetuksen täyyyy muodostua keskusteluksi, joko sitten, että oppilas tekee vastapuheen muodossa selkoa oppimastaan tai että opetus muodostuu varsinaiseksi  vuoropuheluksi. Vuoropuhelussa pettajan ja oppilaan  puhe vuorottelee nopeasti.

Näyttävässä opetusmuodossa käytetään havaintovälineitä: kuvia, esineitä, malleja, kuvatauluja, liitupiirustuksia. Siihen kuuluvat myös  kävelyretket ja matkat.

Harjoittavaa opetusmuotoa ot mm. malliksi lukeminen.

III Opetusnäytteitä

Teos päättyy neljään  esimerkkiin "oikeaoppisesti" toteutetuista opetustuokioista. Niiden teemoina ovat   Satu köyhästä ja rikkaasta  miehestä,  Pääskynen. Leikkipöydän valmistaminen ja  Paidan miehustan leikkaaminen.

Soinisen teoksen työtapavalikoima on kestämättömän kapeä.  Modernia siinä on ajatus keskustelusta - mutta sekin on kuvattu kovin opettajajohtoiseksi. Moderni on niinikään viittaus oppilaan omatoimisuuteen. Mutta se jää viittaukseksi. Mm. ryhmätyötä ja projekteja hän ei vielä tuolloin esitellyt eikä myöskään itsenäistä työtä. Uutta luova oppiminen jossa ratkaistaan ongelmia ei niinikään mahtunut esittelyyn.

Mutta se, mikä minusta kestää, on perusidea, että opetusprosessi tulee rakentaa niin, että se vastaa ajatustamme oppimisen vaiheista. Tässä se näyttää päättyvän muistissa pysymiseen. 2000-luvun sukupolvi lisätköön yhden vaiheen: opitun käyttämisen hyvän edistämiseen maailmassa.


Mikael Soininen 1900- luvun alussa

Mikael Soinisesta tuli vuonna 1907  kasvatustieteen järjestyksessä viides professori. Hänet nimitettiin  - ensimmäisenä Suomessa  -  henkilökohtaiseen ylimääräiseen kasvatustieteen professuurin.  Hän siirtyi tehtävään Heinolan seminaaristaa (naisopettajien koulutuslaitos), jota hän oli johtanut vuodesta 1899 alkaen. Vuonna  1907 hänet valittiin myös  eduskuntaan ja pian sivistysvaliokunnan puheenjohtajaksi.

Soininen toi Suomeen  herbartilaisuuden - tai tarkemmin hän toi tänne oman tulkintansa siitä. Herbartilaisuudessa luovuttiin filosofisesta spekulaatiosta menetelmien valinnan osalta. Sieluoppi (psykologia) sai ratkaista sen.  Menetelmissä tuli noudattaa sielullisen oppimisprosessin vaiheita niin kuin ne silloin ymmärrettin.

Soininen toi Suomeen myös herbartilaisuuden vastustajan ns. uuden koulun ideoita.  Vuonna 1911 hän julkaisi kirjan "Kansakoulun jatkopetuksen uudistus Suomessa". Siinä hän välitti saksalaisen työkoulupedagogin G. Kerschensteinerin henkeä.

Vuonna 1917 Soininen päätti yliopistouransa ja siirtyi täysin hallintoon ja politiikkaan. Hänet nimitettiin kouluhallituksen ylitirehtööriksi.