 |
| Raitanen, Pirjo (2005). Kaikki elämäni koulut. Opin saunaa Espoossa ja muualla. Espoo. (omakustanne) |
About samoista vuosista, eri positioista käsin on kertonut myös Pirjo Raitanen omissa muistelmissaan, jotka hän julkaisi omakustanteena vuonna 2005. Hauska yhteensattuma on, että molemmat - niin erilaisia kuin ehkä ihmisinä ovatkin - valitsivat kirjansa kannet hyvin samanlaisiksi.
MUUTAMA sana aluksi Pirjo Raitasesta ja sukelletaan sitten Espoon koulutoimen historiaan niinkuin Raitanen sitä kertoo.
Pirjo Raitanen
Pirjo Raitanen syntyi vuonna 1937 ankaran opettajaisän perheeseen. Kiltillä tytöllä oli kunnianhimoa ja talenttia. Ei ihme, että koulu sujui ja aikaa jäi muuhunkin. Oppikouluaikana hän esim. opetteli itsekseen kirjekurssilla luonnonmetelmällä englannin. Yliopisto-opiskeluaan Raitanen kuvaa suorittamiseksi- mutta samalla kulttuurin kultavuosiksi. Filosofian kandidaatin paperit Pirjo sai 25-vuotiaana - ja sen jälkeen hän opiskeli tovin vielä lääketiedettäkin. Energiaa piisasi. Opiskelun oheen mahtui yksityisopetusta ehtolaisille, radiohommiakin.
Tie vei biologian ja maantiedon opettajaksi. Auskultointi Jyväskylässä lkv 1961-62, siitä suoraan vuodeksi norssinopettajaksi ja sitten Jyllaniin Helsinkiin. Työn ohessa kasvatustieteen opintoja ja koulusuunnitteluseminaareja.
Vuonna 1970 hallinto imaisi nuoren opettajan. Espoon kauppala haki koulusuunnittelijaa. Hänet valittiin. Vuonna 1974 Pirjosta tuli kaupunkisuunnittelutoimiston esimies; myöhemmin nimike kuului suunnittelupäällikkö ja vielä myöhemmin koulutuksen rakenteen vastuuyksikön päällikkö.
30:een hallintovuoteen mahtui myös irtiottoja. Vuosi Tansaniassa. Vuosi kouluhallituksessa om-toimiston ylitarkastajana. Paluu opettajaksi Viherlaakson lukioon kolmen lukuvuoden ajaksi. Eläkkeelle Raitanen jäi vuonna 2000 koko toimialan suunnittelupäällikön pestistä.
Espoo siirtyy peruskouluun
Vuonna 1970 Suomi oli päättänyt siirtyä peruskouluun. Nuoren koulusuunnittelijan tehtävänä oli luoda koulutusedellytykset koko ikäluokalle olemalla mukana oppikoulujen suunnittelutoimikunnan valmistelutyössä.
Koulujärjestelmälain (1968) mukaan kunnan tuli laatia koulusuunnitelma, selvitys toimenpiteistä, joihin se aikoo ryhtyä kunnan koululaitoksen järjestämiseksi ja kouluolojensa kehittämiseksi. Siihen oli kirjattava mm. mitä kouluja ja lastentarhoja kunnan koululaitokseen sisällytetään, mitkä koulut korvaavat kunnan kouluja ja aikataulu järjestelyille. Luotamushenkilöelimenä työstä vastasi koulusuunnittelutoimikunta.
Espoossa yleisemmin tilanne nähtiin toisin. Vuonna 1971 alettiin valmistella yksityisoppikoulujen ja niissä opiskelevien lasten vanhempien tukemista. Vuonna 1972 alettiin maksaa pääoma- ja lukukausimaksutukea, jotta lukukausimaksuja voitaisiin laskea. Tiedotusrumba käynnistyi niinikään. Kaupungin tiedotuslehteen tehtiin koulunumeroita, kirjoiteltiin artikkeleita päivälehtiin, annettiin haastatteluja, kierrettiin vanhempainiltoja ja kaupunginosayhdistysten kokouksia.
Hakalehdon "Hikinen maratoni"
Tarkoitus oli ottaa yksityisoppikouluja tasaisesti kaupungin haltuun. Neuvottelut - joissa Pirjo oli mukana - alkoivat heti tukineuvottelujen jälkeen. Ensimmäisenä - nyt Espoon kaupungille- siirtyi Leppävaara vuonna 1972. Useimmat oppikouluista siirtyivät kaupungille kuitenkin vasta 1977.
Espoossa oli kolme kiistakoulua. Vaikeimmat neuvottelut käytiin Hakalehdon yhteiskoulun kanssa. Raitanen kuvaa niitä "hikiseksi maratoniksi".
Neuvottelut alkoivat myönteisesti vuonna 1972. Koulun hallintoelimiä kiinnosti kaupungin haltuun siirtyminen. Heti kohta alkoi kuitenkin tahtojen taistelu koulujen kunnallistajien ja kunnallistamista vastustavien välillä. Hakalehdon johtokunta yritti edistää asiaa, mutta koulun kannatusyhdistyksen hallitus halusi korvaavan koulun sopimusta. Hallituksen jäseniä vaihtui yhtä päätä; myöntyväisyyslinjaa edustaneiden tilalle valittiin uudet.
Kaupunginvaltuusto hyväksyi Espoon koulusuunnitelman vuonna 1976. Se antoi Hakalehdolle kaksi vaihtoehtoa 1) koulu liitetään kunnan koululaitokseen tai 2) se jää kunnan koulujärjestelmän ulkopuolelle.
Koulun opettajat kannattivat liittymistä kunnan koululaitokseen. Vuoden 1976 alussa OAJ julisti kolmen espoolaisen kiistakoulun avoimet opettajan virat ja sijaisuudet hakukieltoon ja -saartoon. Kun asia ei edennyt, Hakalehdon opettajat aloittivat työnseisauksen 22.3. 1976. Lakko kesti kaksi viikkoa.
Hakalehdon oppikoulun luovutus ja haltuunottosopimus hyväksyttiin kannatusyhdistyksen kokouksessa 8.6. 1976 äänin 215/166. Vaikeudet eivät loppuneet tähän. Säännöt edellyttivät 3/4:n enemmistöä.
Hakalehdon ja Viherkallion opettajat menivät uudelleen lakkoon. Lakko kesti viisi viikkoa 6.9. 1976 alkaen. Viherlaakson osalta se loppui hieman aikaisemmin.
Oppilaille järjestettiin aluksi opetusta tukiopetuksena. Muutaman viikon kuluttua heille järjestyi mahdollisuus opiskella Tapiolan yhteiskoulun yhteyteen perustetuilla rinnakkaisluokilla. Opettajiksi palkattiin Hakalehdon opettajat. Luokat sijoitettiin kahden läheisen kansakoulun tiloihin, ja opettajat vaelsivat. Evakkoaikaa kesti vuodenvaihteeseen 1978/79!
Joulukuussa 1976 Hakalehdon kannatusyhdistys haastoi entiset lakossa olleet opettajat oikeuteen koulun taloudellisten menetysten takia. Kanne kaatui myöhemmim kihlakunnan oikeudessa ja hovioikeudessa. Nyt Hakalehto pyrki vastaavaksi kouluksi, kielikouluksi. Kielikoululupaa ei kuitenkaan myönnetty.
Vuoden 1976 lopussa Opetusministeriö lakkautti yhteiskoulun valtionavun lukion osalta vähäisen oppilasmäärän vuoksi. Vuonna 1978 kaupunginvaltuusto hyväksyi sopimuksen koulurakennuksen vuokraamisesta Espoon kaupungille raskain vuokraehdoin. Seuraavan vuonna koulutyö käynnistyi talossa Etelä-Tapiolan kouluna ja lukiona kevätlukukauden alussa. Opettajat palasivat evakosta.
Jatkuvaa pulaa koulutiloista
Koulujen rakentamista ohjasi pitkään valtioneuvoston antama ns. normaalihintapäätös, jossa annettin yksityiskohtaisia ohjeita tiloista. 1970-luvun alussa saatiin peruskouluun uudet tilanormit, joissa tilojen väljyys kasvoi 30 %. Enää ei rakennettu tasakokoisia luokkahuoneita. Normit kohosivat koko 70-luvun ajan. Tähän oli monia syitä: pedagogiikka, erityisopetus ja työsuojelunäkökohdat.
Valtionapusäännöt ohjasivat rakentamaan mammuttikouluja. Hankkeita ei haluttu rakentaa ilman valtionapua (vaikka luvassa vain 5 %). 1980-luvun alussa tehtiin kuitenkin periaatepäätös täysin omin kustannuksin rakentamisesta.
tarkasti oppilaskehityksen mukaan ottaen huomioon alueiden elinkaari. Alueelliset väestöhuiput ratkaistiin survomalla oppilaita oleviin tiloihin: yliahtamalla, siirtokelpoisilla tiloilla, kuljettamalla kauemmaksi, vuokramalla tiloja mm. kerrostalojen alakerroista, ottamalla käyttöö koulujen yhteyteen rakennettuja asuntoja, varastotiloja, ruokailutiloja ja erikoistiloja kotiluokiksi ja myös limi- tai vuoroluvun avulla.
Rakentamismäärärahoja ei ollut tuolloinkaan riittävästi. Niistä käytiin jatkuvaa taistelua. Mm. kouluvirastolla ja TTS-osastolla- jossa Pirjo teki töitä -oli eri käsitys tulevan väestön kehityksestä.
Tilapulaa vaikeutti myös opetusryhmien pienentäminen. Vuonna 1979 (PkA) tehtiin
osauudistus: 1-2-luokkien oppilasmäärää pienennettiin 32:sta 25:een. Ongelmia tuotti myös peruskouluasetuksen 181 §:n muutos 1980, jolla jälleen pienennettiin ala-asteen ryhmäkokoja. Vuonna 1985 käyttöön otettu tuntkehysjärjestelmä kasvatti yläasteen tuntikertymää 17-20 %, mikä sekin johti aikaisempaa pienempien opetusryhmien muodostumiseen. Väestökatokunnille nämä uudistukset oli hyviä: näin siellä vältyttiin koulujen ja opettajavirkojen lakkauttamiselta. Kasvukunnissa tilanne oli Raitasen mukaan toisenlainen.
Tiloista löytyi joustoa, eikä vuorolukuun jouduttu. Monissa kouluissa joudutiin kuitenkin ottamaan käyttöön opiskelun kannalta hyvinkin epätarkoituksenmukaisia tiloja. Niinikään käynnistettiin laajamittainen siirtokelpoisten viipalekoulujen rakentaminen.
Tilapulaa pahensivat myös poliitikot. Samat puolueet, jotka moittivat, ettei koulurakentamiseen oltu varauduttu riittävän ajoissa kokonaisvaltaisella ohjelmalla, tekivät itse hankkeiden myöhennysesityksiä. Lykkäysrintamaan kuuluivat usein kokomus + lib + vihreät. Niinikään kiellettiin varastoon suunnittelu, mikä esti hankkeiden aientamisia, silloin kun ne olisivat olleet mahdollisia.
Ristiriita kouluviranomaisten arvioiman tilatarpeen ja taloussuunnitelmien mahdollistaman koulurakentaisen välillä jatkui koko 90-luvun. Raitasen mukaan koululautakuntien esittämät koulurakentamisohjelmat olivat epärealistisia; ne ylittivät jopa kaupungin tekniset toteuttamismahdollisuudet.
Uusi tuulia koulurakentamiseen
Lukuvuonna 1996-7 käynnistettiin toimialajohtaja Liisa Tommilan johdolla hanke ”Uusia ideoita koulurakennusten suunnitteluun”. Työryhmän laati mietinnön : Hyvät koulutilat- oppivat espoolaiset. Näkökulmia ja ehdotuksia koulutilojen suunnittelun, rakentamisen ja käytön kehittämiseksi (1999).
Tuosta mietinnöstä Raitanen on ylpeä. Sen mukaan oppimisympäristö edistää oppimista. Tilat tulee rakentaa kestävän kehityksen mukaan. Teknologinen osaaminen kasvaa. Koulurakennusten on oltava terveitä. Tiloja ei tule hyödyntää vain osaa vuodesta. Ne tulee avata kaupunkilaisten toiminnalle.
Tärkeää oli myös vuonna 1997 aloitettu Espoon koulutuspoliittisen strategian valmistelutyö. Ilkka J. Karin johdolla valmistui raportti: Espoo - oppimisen ja osaamisen kaupunki. Koulutuspoliittiset linjaukset. Siinä luvattiin lukiopaikka 60 %:lle ikäluokasta. Niinikään luvattiin toimintatilojen peruskorjausohjelma. Uusissa hankkeissa tilojen tuli olla fyysisesti turvallisia ja terveellisiä, toiminnallisesti oppimista edistäviä, monikäyttöisiä ja muunneltavia.
Ammattikorkeakoulu Espooseen
Raitasen viimeisen 10 työvuoden kiinnostavia kehittämishankkeita oli kysymys ammattikorkeakouluista. Vuoden 1990 valtion budjetissa oli määräraha ammattikorkeakoulun ja nuorisoasteen koulutuksen kokeilu- ja kehittämistoimintaan. Laki siitä hyväksyttiin vuonna 1991.
Ideana oli nostaa väestön koulutustasoa. Hajanaista oppilaitosverkkoa haluttiin rationalisoida selvästi suuremmiksi ja vahvemmiksi yksiköiksi. Opisto-asteen ja ylemmän opistoasteen eli ammatillisen korkea-asteen koulutus haluttiin kehittää korkea-asteen koulutukseksi. Kokeiluun mukaan hyväksytyiltä edellytettiin tarpeeksi korkeakoulumaista koulutusotetta. AKK:lle annettiin myös työelämää palveleva, soveltava tutkimus- ja kehittämistehtävä.
Innostus oli Espoossakin suuri. Espoossa ideoitiin omaa Espoon ammattikorkeakoulua. Kokeilulupaa haettiin heti 1991. Ei saatu. Vuonna 1996 valtuusto hyväksyi osakas- ja yhteistoimintasopimuksen osakeyhtiömuotoisen Espoon-Vantaan ammattikorkeakoulun (EVAMK) perustamiseksi ja kokeiluhakemus saatiin allekirjoittaa. Syntyi Suomen suurin AKK. Seuraavana vuonna kokeilu laajeni koskemaan kaikkea Espoon alueen koulutusta. Pentti Rauhala johti kokeilun ohjausryhmää.
Elokuun alussa vuonna 2000 saatiin ammattikorkeakoululle vakinaistamislupa. Samalla EVAMKin nimi muuttui Laureaksi. Laurea valittiin vuonna 2003 valittiin AKK- huippuyksiköksi. Vuonna 2005 Opetusministeriö nimesi sen ammattikorkeakouluopetuksen laatyksiköksi.
Lopuksi
Tanks Mirja Holsteelle, joka lainasi minulle oikeasti Satu Hellsténille kuuluvan harvinaisen teoksen. Kirja on nyt palautettu :-)
Koulutoimen kehityskaaren rinnalla kulkee Pirjo Raitasen kuvaus omasta elämästään. Monin tavoin lahjakas, kunnianhimoinen, perinteisestä naisen roolista irtirapiköinyt kirjoittaja kuvaa elämänvaiheitaan raikkaasti ja ilmeisen avoimesti. Aina ei ole mennyt kuin Strömsössä. Vaikka ura on ollut komea, kirjan sivuilta on lukevinaan myös paljon pettymyksiä ehkä jopa katkeruutta. Vahvaa tasapainoa on synkimmilläkin hetkillä tuonut oma perhe ja teekkaripuoliso.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti