Kuntavaalit 2017

Kuntavaalit 2017

sunnuntaina, marraskuuta 06, 2016

Pirjo Raitasen muistelmat

Raitanen, Pirjo (2005). Kaikki elämäni koulut. Opin saunaa Espoossa
 ja muualla. Espoo. (omakustanne)
ALKAVAN viikon tiistaina 8.11. Espoon Perinneseura ry järjestää Auroran koululla syyseminaarin kouluteemasta. Tuossa seminaarissa opetusneuvos Atso Vilkkijärvi kertoo työvuosistaan Espoon koulutoimen palveluksessa vuosina 1974- 2000.

About samoista vuosista, eri positioista käsin on kertonut myös Pirjo Raitanen omissa muistelmissaan, jotka hän julkaisi omakustanteena vuonna 2005.  Hauska yhteensattuma on, että molemmat - niin erilaisia kuin ehkä ihmisinä ovatkin - valitsivat kirjansa kannet hyvin samanlaisiksi.

MUUTAMA sana aluksi Pirjo Raitasesta ja sukelletaan sitten Espoon koulutoimen historiaan niinkuin Raitanen sitä kertoo.

Pirjo Raitanen

Pirjo Raitanen syntyi vuonna 1937 ankaran opettajaisän perheeseen. Kiltillä tytöllä oli kunnianhimoa ja talenttia. Ei ihme, että koulu sujui ja aikaa jäi muuhunkin.  Oppikouluaikana hän esim. opetteli itsekseen kirjekurssilla luonnonmetelmällä englannin. Yliopisto-opiskeluaan Raitanen  kuvaa suorittamiseksi- mutta samalla kulttuurin kultavuosiksi. Filosofian kandidaatin paperit Pirjo sai 25-vuotiaana - ja sen jälkeen hän opiskeli  tovin vielä lääketiedettäkin. Energiaa piisasi. Opiskelun oheen mahtui yksityisopetusta ehtolaisille, radiohommiakin.

Tie vei biologian ja maantiedon opettajaksi. Auskultointi Jyväskylässä  lkv 1961-62, siitä suoraan vuodeksi norssinopettajaksi ja sitten Jyllaniin Helsinkiin. Työn ohessa kasvatustieteen opintoja ja koulusuunnitteluseminaareja.

Vuonna 1970 hallinto imaisi nuoren opettajan. Espoon kauppala haki koulusuunnittelijaa. Hänet valittiin. Vuonna 1974 Pirjosta tuli  kaupunkisuunnittelutoimiston esimies;  myöhemmin nimike kuului suunnittelupäällikkö ja vielä myöhemmin  koulutuksen rakenteen vastuuyksikön päällikkö.
30:een  hallintovuoteen mahtui myös irtiottoja. Vuosi Tansaniassa. Vuosi kouluhallituksessa om-toimiston ylitarkastajana. Paluu opettajaksi Viherlaakson lukioon kolmen lukuvuoden ajaksi. Eläkkeelle Raitanen jäi vuonna 2000 koko toimialan suunnittelupäällikön pestistä.

Espoo siirtyy peruskouluun

Vuonna 1970 Suomi oli päättänyt siirtyä peruskouluun. Nuoren koulusuunnittelijan tehtävänä oli luoda koulutusedellytykset koko ikäluokalle olemalla mukana  oppikoulujen suunnittelutoimikunnan valmistelutyössä.

Koulujärjestelmälain (1968) mukaan kunnan tuli laatia koulusuunnitelma,  selvitys toimenpiteistä, joihin se aikoo ryhtyä kunnan koululaitoksen järjestämiseksi ja kouluolojensa kehittämiseksi. Siihen oli kirjattava mm. mitä kouluja  ja lastentarhoja kunnan koululaitokseen sisällytetään, mitkä koulut korvaavat kunnan kouluja ja  aikataulu järjestelyille. Luotamushenkilöelimenä työstä vastasi koulusuunnittelutoimikunta.

Espoon asukasmäärä kasvoi jo tuolloin  4000:lla joka vuosi. Jotta koulupaikkoja olisi tarpeeksi, rakennettiin Karakallion ja Matinkylän keskikoulut. Oppikouluissa elettiin yhä peruskoulupelkoa. ”Koulutustason madaltuminen näyttää väistämättömältä”. Peruskoulun  tulossa ei nähty mitään hyvää.

Espoossa yleisemmin tilanne nähtiin toisin. Vuonna 1971 alettiin  valmistella yksityisoppikoulujen ja niissä opiskelevien lasten vanhempien tukemista. Vuonna 1972 alettiin  maksaa  pääoma- ja lukukausimaksutukea, jotta lukukausimaksuja voitaisiin  laskea. Tiedotusrumba käynnistyi niinikään.  Kaupungin tiedotuslehteen tehtiin  koulunumeroita, kirjoiteltiin artikkeleita päivälehtiin, annettiin  haastatteluja, kierrettiin vanhempainiltoja ja kaupunginosayhdistysten kokouksia.

Valtioneuvosto  päätti vuonna 1972, että  pääkaupunkiseutuu siirtyy peruskoulujärjestelmään syksyllä 1977. Espoossa olisi ollut  halua siirtyä jo aikaisemmin vuonna 1974. Tähän ei saatu lupaa. Siirtymä aloitettiin kuitenkin pedagogisesti: POPSia alettiin noudattaa I-III-luokilla ja rajoitetummin, vieläkin enemmän peruskoulun tavoitteista tinkien IV- ja V-luokalla syksyllä 1974.

Hakalehdon "Hikinen maratoni"

Tarkoitus oli ottaa yksityisoppikouluja tasaisesti kaupungin haltuun.  Neuvottelut -  joissa Pirjo oli mukana - alkoivat heti tukineuvottelujen jälkeen.  Ensimmäisenä - nyt Espoon kaupungille- siirtyi Leppävaara vuonna 1972.   Useimmat oppikouluista siirtyivät kaupungille kuitenkin vasta 1977.

Espoossa oli kolme kiistakoulua. Vaikeimmat neuvottelut käytiin Hakalehdon yhteiskoulun kanssa. Raitanen kuvaa niitä "hikiseksi maratoniksi".

Neuvottelut alkoivat myönteisesti vuonna 1972. Koulun hallintoelimiä kiinnosti  kaupungin haltuun siirtyminen. Heti kohta alkoi kuitenkin  tahtojen taistelu koulujen kunnallistajien  ja kunnallistamista vastustavien välillä.  Hakalehdon johtokunta yritti edistää asiaa, mutta koulun kannatusyhdistyksen hallitus halusi korvaavan koulun sopimusta. Hallituksen jäseniä vaihtui yhtä päätä; myöntyväisyyslinjaa edustaneiden tilalle valittiin uudet.

Kaupunginvaltuusto hyväksyi Espoon koulusuunnitelman  vuonna 1976. Se antoi  Hakalehdolle kaksi vaihtoehtoa 1) koulu liitetään kunnan koululaitokseen tai 2) se jää kunnan koulujärjestelmän ulkopuolelle.

Koulun opettajat kannattivat liittymistä kunnan koululaitokseen. Vuoden 1976 alussa OAJ julisti  kolmen espoolaisen kiistakoulun avoimet opettajan virat ja sijaisuudet hakukieltoon ja -saartoon. Kun asia ei edennyt, Hakalehdon opettajat  aloittivat työnseisauksen 22.3. 1976. Lakko kesti kaksi viikkoa.

Hakalehdon oppikoulun luovutus ja haltuunottosopimus hyväksyttiin kannatusyhdistyksen kokouksessa 8.6. 1976 äänin 215/166. Vaikeudet eivät loppuneet tähän. Säännöt edellyttivät 3/4:n enemmistöä.

Hakalehdon ja Viherkallion opettajat menivät uudelleen lakkoon. Lakko kesti viisi viikkoa 6.9. 1976 alkaen. Viherlaakson osalta se loppui  hieman aikaisemmin.

Oppilaille järjestettiin  aluksi opetusta  tukiopetuksena. Muutaman viikon kuluttua heille järjestyi  mahdollisuus opiskella Tapiolan yhteiskoulun yhteyteen perustetuilla  rinnakkaisluokilla. Opettajiksi palkattiin  Hakalehdon opettajat. Luokat sijoitettiin kahden läheisen kansakoulun tiloihin, ja opettajat vaelsivat.  Evakkoaikaa kesti vuodenvaihteeseen 1978/79!

Joulukuussa 1976 Hakalehdon  kannatusyhdistys haastoi entiset lakossa  olleet opettajat oikeuteen koulun taloudellisten menetysten takia. Kanne kaatui myöhemmim  kihlakunnan oikeudessa ja hovioikeudessa. Nyt Hakalehto pyrki vastaavaksi kouluksi, kielikouluksi. Kielikoululupaa ei kuitenkaan myönnetty.

Vuoden 1976 lopussa Opetusministeriö lakkautti  yhteiskoulun valtionavun lukion osalta vähäisen oppilasmäärän vuoksi. Vuonna 1978 kaupunginvaltuusto hyväksyi sopimuksen koulurakennuksen vuokraamisesta Espoon kaupungille raskain vuokraehdoin. Seuraavan vuonna  koulutyö käynnistyi talossa Etelä-Tapiolan kouluna ja lukiona kevätlukukauden alussa. Opettajat palasivat evakosta.

Jatkuvaa pulaa koulutiloista

Koulujen rakentamista ohjasi pitkään valtioneuvoston antama ns. normaalihintapäätös, jossa annettin yksityiskohtaisia ohjeita tiloista. 1970-luvun alussa saatiin peruskouluun uudet  tilanormit, joissa  tilojen väljyys kasvoi 30 %. Enää ei rakennettu tasakokoisia luokkahuoneita.  Normit kohosivat koko 70-luvun ajan. Tähän oli  monia syitä: pedagogiikka, erityisopetus ja työsuojelunäkökohdat.

Valtionapusäännöt ohjasivat rakentamaan mammuttikouluja.  Hankkeita ei haluttu rakentaa ilman valtionapua (vaikka luvassa vain 5 %). 1980-luvun alussa tehtiin kuitenkin periaatepäätös  täysin omin kustannuksin rakentamisesta.

Espoossa oppilasmäärä jatkoi kasvuaan koko 1980-ja 1990-luvut. Tämä edellytti  poikkeuksellisen laajaa koulurakentamista. Samaan aikaan oli jatkuva pula resursseista. Niinpä kouluja rakennettiin
tarkasti oppilaskehityksen mukaan ottaen huomioon alueiden elinkaari. Alueelliset väestöhuiput ratkaistiin survomalla oppilaita oleviin tiloihin:  yliahtamalla, siirtokelpoisilla tiloilla, kuljettamalla kauemmaksi, vuokramalla tiloja mm. kerrostalojen alakerroista, ottamalla käyttöö koulujen yhteyteen rakennettuja asuntoja, varastotiloja, ruokailutiloja ja erikoistiloja kotiluokiksi ja myös limi- tai vuoroluvun avulla.

Rakentamismäärärahoja ei ollut tuolloinkaan riittävästi. Niistä käytiin jatkuvaa taistelua. Mm. kouluvirastolla ja TTS-osastolla- jossa Pirjo teki töitä -oli  eri käsitys tulevan väestön kehityksestä.

Tilapulaa vaikeutti myös opetusryhmien pienentäminen. Vuonna 1979  (PkA) tehtiin
osauudistus: 1-2-luokkien oppilasmäärää  pienennettiin 32:sta 25:een. Ongelmia tuotti myös peruskouluasetuksen 181 §:n muutos 1980, jolla jälleen pienennettiin  ala-asteen ryhmäkokoja. Vuonna 1985  käyttöön otettu tuntkehysjärjestelmä kasvatti yläasteen tuntikertymää  17-20 %, mikä sekin johti aikaisempaa pienempien opetusryhmien muodostumiseen.  Väestökatokunnille nämä uudistukset oli hyviä: näin siellä vältyttiin koulujen ja opettajavirkojen lakkauttamiselta. Kasvukunnissa tilanne oli Raitasen mukaan toisenlainen.

Tiloista löytyi joustoa, eikä vuorolukuun jouduttu. Monissa kouluissa joudutiin kuitenkin ottamaan käyttöön opiskelun kannalta  hyvinkin epätarkoituksenmukaisia tiloja. Niinikään  käynnistettiin laajamittainen siirtokelpoisten viipalekoulujen  rakentaminen.

Tilapulaa pahensivat myös poliitikot.  Samat puolueet, jotka moittivat, ettei koulurakentamiseen oltu varauduttu riittävän ajoissa kokonaisvaltaisella ohjelmalla, tekivät itse hankkeiden myöhennysesityksiä. Lykkäysrintamaan kuuluivat usein kokomus + lib + vihreät. Niinikään kiellettiin varastoon suunnittelu, mikä esti hankkeiden aientamisia, silloin kun ne olisivat olleet mahdollisia.

Ristiriita kouluviranomaisten arvioiman tilatarpeen ja taloussuunnitelmien mahdollistaman koulurakentaisen välillä jatkui koko 90-luvun. Raitasen mukaan  koululautakuntien esittämät koulurakentamisohjelmat olivat epärealistisia; ne ylittivät jopa kaupungin tekniset toteuttamismahdollisuudet.

Uusi tuulia koulurakentamiseen

Lukuvuonna 1996-7 käynnistettiin toimialajohtaja  Liisa Tommilan johdolla hanke ”Uusia ideoita koulurakennusten suunnitteluun”. Työryhmän laati  mietinnön : Hyvät koulutilat- oppivat espoolaiset. Näkökulmia ja ehdotuksia koulutilojen suunnittelun, rakentamisen ja käytön kehittämiseksi (1999).

Tuosta mietinnöstä Raitanen on ylpeä. Sen mukaan oppimisympäristö edistää oppimista. Tilat tulee rakentaa kestävän kehityksen mukaan. Teknologinen osaaminen kasvaa. Koulurakennusten on oltava terveitä.  Tiloja ei tule hyödyntää  vain osaa vuodesta. Ne tulee avata kaupunkilaisten toiminnalle.

Tärkeää oli myös vuonna 1997 aloitettu Espoon koulutuspoliittisen strategian valmistelutyö. Ilkka J. Karin johdolla valmistui raportti:  Espoo - oppimisen ja osaamisen kaupunki.  Koulutuspoliittiset linjaukset.  Siinä luvattiin lukiopaikka 60 %:lle ikäluokasta. Niinikään luvattiin  toimintatilojen peruskorjausohjelma. Uusissa hankkeissa tilojen tuli olla  fyysisesti  turvallisia ja terveellisiä, toiminnallisesti oppimista edistäviä, monikäyttöisiä ja muunneltavia.

Ammattikorkeakoulu Espooseen

Raitasen viimeisen 10 työvuoden kiinnostavia kehittämishankkeita oli kysymys ammattikorkeakouluista.  Vuoden 1990 valtion budjetissa oli määräraha  ammattikorkeakoulun ja nuorisoasteen koulutuksen kokeilu- ja kehittämistoimintaan.  Laki siitä hyväksyttiin vuonna 1991.

Ideana oli nostaa väestön koulutustasoa. Hajanaista oppilaitosverkkoa haluttiin rationalisoida  selvästi suuremmiksi ja vahvemmiksi yksiköiksi. Opisto-asteen ja ylemmän opistoasteen eli ammatillisen korkea-asteen koulutus haluttiin kehittää korkea-asteen koulutukseksi. Kokeiluun mukaan hyväksytyiltä  edellytettiin tarpeeksi korkeakoulumaista koulutusotetta. AKK:lle annettiin myös työelämää palveleva, soveltava  tutkimus- ja kehittämistehtävä.

Innostus oli Espoossakin suuri. Espoossa ideoitiin omaa Espoon ammattikorkeakoulua.  Kokeilulupaa haettiin heti 1991. Ei saatu.  Vuonna 1996 valtuusto hyväksyi osakas- ja yhteistoimintasopimuksen osakeyhtiömuotoisen Espoon-Vantaan  ammattikorkeakoulun (EVAMK) perustamiseksi ja  kokeiluhakemus saatiin allekirjoittaa.  Syntyi Suomen suurin AKK.  Seuraavana vuonna kokeilu laajeni koskemaan kaikkea Espoon alueen koulutusta. Pentti Rauhala johti kokeilun ohjausryhmää.

Elokuun alussa vuonna 2000 saatiin ammattikorkeakoululle vakinaistamislupa. Samalla EVAMKin nimi muuttui  Laureaksi. Laurea valittiin vuonna  2003 valittiin AKK- huippuyksiköksi. Vuonna 2005 Opetusministeriö nimesi sen ammattikorkeakouluopetuksen laatyksiköksi.

Lopuksi 

Tanks Mirja Holsteelle, joka lainasi minulle oikeasti  Satu Hellsténille kuuluvan harvinaisen teoksen.  Kirja on nyt palautettu :-)

Koulutoimen kehityskaaren rinnalla kulkee Pirjo Raitasen kuvaus omasta elämästään. Monin tavoin lahjakas, kunnianhimoinen, perinteisestä naisen roolista irtirapiköinyt kirjoittaja kuvaa elämänvaiheitaan raikkaasti ja ilmeisen avoimesti. Aina ei ole mennyt kuin Strömsössä.  Vaikka ura on ollut komea, kirjan sivuilta on lukevinaan myös paljon pettymyksiä ehkä jopa katkeruutta.  Vahvaa tasapainoa on synkimmilläkin hetkillä tuonut oma perhe ja teekkaripuoliso.  

Ei kommentteja: