Oppiminen, mitä se on?
Opetuksen tarkoitus on edistää oppimista. Tästä on helppoa olla yhtä mieltä. Periaatteessa. Aina siihen saakka, kunnes joku kysyy, mitä oppiminen lopulta on. Jos oikein ehtii ja jaksaa paneutua kysymykseen, voi joutua vastaamaan: Oppimisen käsite on tosi mutkikas. Meillä on lähes luvuton joukko erilaisia oppimisteorioita ja -näkemyksiä. Tässä suhteessa psykologiatiede on valitettavasti tuottanut syvän pettymyksen.Entäpä, jos lähestytään kysymystä arkijärjen avulla? Oppiminen on sitä, että osaan enemmän tai paremmin. Tiedän enemmän tai syvemmin. Teen hommia nopeammin tai taitavammin. Tahdon voimakkaammin tai tahdon arvokkaampia asioita. Kun opin, osaamiseni vahvistuu, selviän paremmin, onnistun useammin, elämänlaatuni nousee.
Seuraava kysymys on vähintään yhtä vaikea. Kuinka opetuksella voidaan edistää tuollaista oppimista? Oppia voi vain tekemällä, olemalla mukana. Nykyisen opetusnäkemyksen mukaan oppilas ei opi opettamalla vaan itse opettelemalla.
Jos sukellamme oppimisen historiaan, huomaamme, että alun perin ihminen on oppinut elämällä mukana yhteisössään. Katsomalla, matkimalla, jäljittelemällä, tekemällä perässä. Koulumuotoinen, kieleen ja lukemiseen perustuva oppimiskulttuuri on varsin nuori. Ja mikä mielenkiintoisinta: uusimmat pedagogiset virtaukset haluavat palauttaa oppimisen autenttiseksi.
Kehitysvammaisten lasten opetuksella on vasta joidenkin vuosikymmenten historia takanaan. Suomi voi olla monessa mielessä ylpeä kehittämästään harjaantumisopetuksen pedagogiikasta. Kritiikki kohdistuu lähinnä siihen, panostetaanko opetuksessa oleellisimpiin asioihin. Onko lukutaito sellainen? Tai faktojen muistiin palauttaminen? Onko ylipäätään maksimaalinen oppiminen oleellista?
Minulla oli etuoikeus olla rehtorina Auroran koulussa, johon Espoon kaupunki sijoitti 2000-luvulla kaksi ns. ryhmäintegraatioluokkaa. Niissä molemmissa oli neljä kehitysvammaista oppilasta, ja heille oli tarvittavat koulunkäyntiavustajapalvelut. Urani upeimpia kokemuksia oli saada toteuttaa tätä alun perin kehitysvammaisten lasten huoltajien unelmaa: kehitysvammaisten lasten oikeutta elää lapsuuttaan oman kylän lasten kanssa.
Kaikessa emme koulun arjessa onnistuneet, mutta monessa kyllä. Kaikkein tärkeintä oli oppia ymmärtämään, että koulutyö tai oppiminen ei ole vain valmistautumista menestymiseen tulevaisuudessa. Oppiminen on myös oikeutta kuulua samaan joukkoon omien ikätovereidensa kanssa, oikeutta kokea iloa tästä hetkestä, tästä elämästä. Jokaisella on oikeus kasvaa täyteen mittaansa, omista lähtökodistaan. Ihan jokaisella.
& KoKon KiK- hankkeen suvaitsevaisuuskummi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti