Päivitetty 26.11.-13
ESPOON perinneyhdistys Aurora ry:n syyskokous on ensi tiistaina. Ohjelmaan kuuluu lyhyt, noin puolen tunnin alustus kansalaiskoulusta. Kunnianhimoisena tavoitteenani oli aluperin tuotaa oikea pieni leffa, mutta se idea jää myöhemmäksi. Puhun itse ja kuvitan esitystä kuvilla ja äänillä.
YKSI keskeinen lähteeni on teos Hannu Syväojan vuonna 2002 ilmestynyt omakustanne " Kansalaiskoulu 1958-1981. Työ- ja kansalaiskasvatusta koulunuudistuksen rinnalla."
Tai tarkasti ottaen: teoksen kustansi pieni, neljän entisen kansalaiskouluopettajan ryhmä olemattoman budjetin turvin.
Kansakoulu syntyi virallisesti vuonna 1866. Vuonna 1958 (siis 92 vuotta myöhemmin) siihen liitettiin aluksi kaksi- ja hieman myöhemmin kolmivuotinen kansalaiskoulu. Kun Suomi siirtyi vuosina 1972-1977 peruskoulujärjestelmään, kansa-, kansalais- ja keskikoulut lakkautettiin.
Kansalaiskoulu eli siis vain pari vuosikymmentä (1958 – 1977/1981). Joillakin paikkakunnilla kansalaiskoulu oli tuskin päässyt alkuun, kukoistuksesta puhumattakaan, kun se jo lakkautettiin. Kaikilla paikkakunnilla se ei saanut omaa koulutaloa. Varsinkin alussa se joutui sinnittelemään kansakoulun ”nurkissa” tai tiloissa, jotka jostakin syystä eivät kelvanneet muuhun käyttöön.
Tarkastelen seuraavassa mm. Syväojan tekstin pohjalta kansakoulun päättäneille tarkoitetun jatko-opetuksen kehittymistä ammattiopettajapolvittain.
Kuusi ammattiopettajapolvea
Suomalaisessa koulujärjestelmässä on ehtinyt toimia opettajina noin 150 ikäluokan miehiä ja naisia. Jos heidät jakaa karkeasti 30 vuoden ikäluokkiin, niin vuodesta 1866 vuoteen 2013:een, voidaan erottaa kuusi ikäluokkaa:
- valoa kansalle-rahvaan lasten opettajat 1866- 1888
- kansallisen taistelun opettajat 1889- 1917
- itsenäisen Suomen valkoiset opettajat 1918- 1944
- hyvinvointivaltiota rakentaneet opettajat 1945- 1971
- tasa-arvo-Suomen peruskoulun opettajat 1972- 1992
- uusliberaalin Suomen opettajat 1993-
I: Valoa kansalle-rahvaan lasten opettajat 1866- 1888
Varsin pian sen jälkeen kun Suomeen oli perustettu kansakoulu (1866), sille ryhdyttiin suunnittelemaan pidennystä, jatko-opetusta. Jatko-opetus syntyi aikana, jolloin sääty-yhteiskunta oli murtumassa ja alkava teollistuminen ja kaupungistuminen uhkasivat yhteiskunnallista järjestystä.
Kansalaiskasvatusta tarvittiin sisäisesti vahvan kansallisvaltion pystyttämiseksi ja erityisesti työläisnuorisoa oli kasvatettava sopeutuviksi kansalaisyhteiskunnan jäseniksi. Jatko-opetuksen synnyn keskeisinä perusteluina olivatkin tutkimusten mukaan varhaisnuorten määrittely joutilaiksi, kurittomiksi, ja erityishuomiota vaativaksi ikäryhmäksi. Jatko-opetus oli työhön, kansalaiseksi ja sukupuolirooleihin kasvattava koulu.
II: Kansallisen taistelun opettajat 1889- 1917
Tilanne muuttui venäläistämispaineiden vuoksi. Kansa tarvitsi lisää sivistystä. 1890-luvulla tehtiinkin useita esityksiä jatko-opetuksen kehittämiseksi. Jatko-opetuksesta ideoitiin kurssimaista ilta- tai päiväkoulua. Toisaalla haluttiin, että se perustuisi pakollisiin aineisiin, toisaalla taas toivottiin mahdollisimman käytännöllistä opetusta ja erikoiskursseja. Toivottiin, että opettajan harrastukset ja taipumukset voitaisiin ottaa huomioon.
Jatko-opetus käynnistyi 1880-luvulta alkaen suurimmissa kaupungeissa: Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Alkuvaiheessa jatkokoulut olivat tyttövaltaisia. Jatko-opetusta kehitettiin monissa kaupungeissa ammatilliseen suuntaan.Se ei tuottanut ammattipätevyyttä, mutta pyrki antamaan oppilailleen yleisiä käytännöllisiä perustaitoja sekä työmoraalia. Maalla jatko-opetusta järjestettiin erillisinä jatkokursseina, joilla saattoi opiskella myös vanhempaa väkeä.
Erityisen innokkaita oltiin Tampereen seudulla. Siellä käynnistyi jatkokoulu, joka toimi aina kansalaiskoulun alkuun saakka, tosin pitkään iltakouluna. Aluksi jatko-opetusta järjestettiin nimenomaan tytöille. Mm. Helsingissä innokkaat naisopettajat pitivät kursseja ilmaiseksi.
Vuonna 1893 saatiin viralliset ohjeet senaatilta jatkokurssien järjestelyistä (väh 150 tuntia lukuvuodessa eri aineita). Jatkokurssien järjestäminen ei ollut pakollista.
Cygnaeuksen kuoltua, uudeksi pedagogiikan guruksi nousi Mikael Soininen. Tutkija. Seminaarinjohtaja. Kansanedustaja. Pääjohtaja. Ministeri. Hän organisoi kansakoulun opettajille yliopistollisia jatkokursseja ja istutti niillä mm. kipinää jatko-opetusta kohtaan. Vuonna 1911 Soininen julkaisi teoksensa Kansakoulun jatko-opetuksen uudistus. Hän ajoi työkoulun ideaa. Kyse ei ollut ammattikoulutuksesta. "Työn oppii ammatissa, täällä opetetaan työntietoa". Jatkokoulun tärkeä ydin olisi kansalaiskasvatus - yhteiskuntaoppi. Se oli eräänlaista elinkeinoelämän kotseutuoppia. Soininen johti myös komiteoita, jotka ehdottivat jo 1900-luvulla pakollista jatko-opetusta ja oppivelvollisuutta siihen saakka, kunnes siirtyy töihin- mutta Venäjä ei voinut niitä hyväksyä.
III: Itsenäisen Suomen valkoiset opettajat 1918-1945
Kansalaissodan jälkeen yhtenä syynä maan jakautumiseen pidettiin riittämätöntä koulutusta. Soininen jatkoi työtä kansanedustajana ja ministerinä. Hänellä oli varsin ihanteellinen käsitys kansalaiskoulusta, joka suunnattaisiin sille 90 %:lle joka jäi ilman oppikoulu- ja ammmatikoulusivistystä.
Oppivelvollisuuslaki säädettiin vuonna 1921. Se legitimioi jatkoluokat. Kaksivuotinen jatko-opetus määriteltiin pakolliseksi osaksi oppivelvollisuuskoulua niille, jotka eivät käyneet kansakoulun jälkeen muita kouluja.
Kaupungeissa ja kauppaloissa sekä taajaväkisissä yhdyskunnissa kansakoulua seuraisi kaksivuotinen päiväjatko-opetus.
Maalaiskunnissa on jatko-opetusta annettava kahden lukuvuoden aikana vähintään sata ja enintään 150 tuntia vuodessa, jos opetusta saamaan kouluun ilmoittautui vähintään kahdeksan jatkokoululaista. Jos heitä oli viisi, oli opetusta järjestettävä 75 tuntia lukuvuodessa.
Jatko-opetukselle asetettiin 4 päämäärää: 1. uskonnollinen/siveellinen kasvatus 2. kansalaiskasvatus 3. ruumiin kasvatus ja 4. ammattiin valmistaminen. Oppiaineet lueteltiin. Oppilaille oli annettava ammatinvallinnan ohjausta. Kakkosluokalla oli oltava linja-jako: kauppa, teollisuus, maatalous.
Odotukset olivat suuret. Jatko-opetuksessa säilyi pyrkimys kasvattaa oppilaita perinteisiin sukupuolirooleihin, tytöt kotiaan rakastaviksi perheenäideiksi, pojat tunnollisiksi itsensä ja perheensä elättäviksi työläisiksi. Perheen ja kodin hoitoon valmentavat aineet muodostivatkin tytöillä pitkän aikaa jatko-opetuksen keskeisen sisällön, poikien saadessa muuta ammattiopetusta.
Vanhemmat pitivät jatkokoulua tarpeettomana. Jatkokoulusta puhuttiin "alempiarvoisena oppikouluna" tai "varastoaittana". Perheet tarvitsivat lasten ansiotyötä, ja työnantajat halpaa työvoimaa (juoksupojiksi). Iltaisin tai iltapäivisin toimiva jatkokoulu oli oppilaille liian raskas. Eikä pakolla kouluun lähetettyjen oppilaiden kurinpito ollut helppoa. Opettajat eivät osanneet eivätkä jaksaneet. Opetus oli liian teoreettista. Kun Soininen kuoli vuonna 1924, ote herpaantui. Sitten iskivät pulavuodet 1932 ja 1933. Kouluhallitus antoikin kaupungeille lupia korvata päiväkoulu suppealla iltaopetuksella. Ja sitten tuli toinen maailmansota.
Viranomaiset yrittivät keksiä lähes 50 vuotta keinoja, joilla oppilaat saataisiin osallistumaan jatko-opetukseen. Pakollista, teoreettista ohjelmaa kevennettiin. Opettajiksi koitettiin saada muita kun opettajia: pappeja, agronomeja ja lääkäreitä. Vuonna 1943 annettiin säädös, jonka mukaan kansakoulun päästökirjan saa vasta suoritettuaan jatko-opetuksen… Näin luotiin paineita jatko-opetuksen käynnille.
IV: Hyvinvointivaltiota rakentaneet opettajat 1945- 1971(-81)
Maailmansodan jälkeen Suomi oli lujilla. Tästä huolimatta maasta alettiin rakentaa johdonmukaisesti hyvinvointivaltiota. Tässä työssä neljännen polven opettajilla oli oma iso roolinsa.
Kansalaiskoulun "haudotus"
Heti vuonna 1945 alkoi vireä koulunuudistuskeskustelu. Rinnakkaiskoululle etsittiin vaihtoehtoa. 1940-luvun lopulla jatko-opetusta tehostettiin eri tavoin. Jtko-opetuksen asiaa ajoi ennen muuta Alfred Salmela.
Opetusministeri Johan Helo ehdotti vuonna 1945 yhtenäiskouluideaa, jossa kansakoulun yläaste liitetään oppikouluun. Oskari Mantere ehdotti, että yhdistetään 6-vuotinen kansakoulu ja 3-vuotinen keskikoulu. Alfred Salmelan kansakoulukomitea (1936-)1946 ehdotti mallia 4-4-4 (kansakoulu-keskikoulu-lukio). Toinen saman kansakoulukomitean ehdotus kansakoululle oli rakenne 7 vuotta kansakoulua + 1 vuosi kansalaiskoulua. Asutuskeskuksissa jako olisi 6 +2-. Yrjö Ruudun koulujärjestelmäkomitea (1946-48) ehdotti 8-vuotista oppivelvollisuutta ja mallia: 4- vuotinen alkeiskoulu + 4-vuotinen keskikoulu (ja kolmivuotinen vajaakeskikoulu harvaan asutulla alueella). Joissain kunnissa kokeiltiin ammatillista jatkokoulua. Eduskunnassa änestyksen voitti ns. Lex (Aino) Malkamäki. Siinä varsinainen kansakoulu määriteltiin 7-vuotiseksi tai 6-vuotiseksi, jos kansalaiskoulu olisi 1-vuotinen. 7-luokkainen kansalaiskoulu ei kuitenkaan saanut vanhempien suosioita.
Jatkokoulun asema vahvistui. Vuonna 1945 Kouluhallitus ei enää antanut lupia iltakouluun. Saman vuonna saatiin uusi opetussuunnitelma. Vuonna 1954 valmistui Alfred Salmelan johtaman maalaiskansakoulun jatko-opetuskomitean mietintö: jatko-opetus määriteltiin siinä voittopuolisesti käytännöllisammatilliseksi ja sen olisi liityttävä paikkakunnan elinkeinoelämään. Jatkokoulun nimeksi vakiintui kansalaiskoulu. Kansalaiskoulun isänä pidetäänkin juuri Salmelaa.
Hallitus antoi vuonna 1953 esityksen kansakoululaiksi. Eduskunta hyväksyi sen vuonna 1957, ja se astui voimaan seuraavana vuonna. Kirjavan ja vain varsin pientä osaa oppilaista koskeneen (3000-4000 oppilasta) jatko-opetuksen aikakausi päättyi.
Kansakoululaissa vahvistettiin vallinnut käytäntö: Alakansakoulut yhteen yläkansakoulun kanssa varsinaiseksi kansakouluksi. Varsinainen kansakoulu oli kuusi vuotta ja sen jatkona oli kaksivuotinen kansalaiskoulu. Laissa todettiin, että kansakoulun jatkopäiväkouluja muutetaan asetuksella vakinaisemmaksi kansalaiskouluksi. Suhteet ammattiopetukseen järjestettiin niin, että kansalaiskoulusta tuli ammattiopintoihin valmentava "väliaste", jossa ammatinvalinnanohjaukseen alettiin kiinnittää erityistä huomiota.
Kansalaiskoulu oli aluksi kaksivuotinen. Kolmas vuosi oli vuodesta 1962 alkaen kunnille vapaaehtoinen. Kansalaiskoulun minimikoko oli 50 oppilasta (Kka 54§).
Maaseutukunnille annettiin siirtymäaikaa vuoteen 1970 saakka. Siirtymäkaudella riitti kurssimuotoinen kansalaiskoulu, jossa opetusta annettiin vahintään 200 tuntia.
Kansalaiskoulut käynnistyvät
Kansalaiskoulu syntyi siis aikana, jolloin lopullinen päämäärä oli peruskoulu- väliaikaiseksi ratkaisuksi. Kansalaiskoulujen toiminta alkoi vuonna 1958. Kansalaiskoulu oli ilmainen - toisin kuin oppikoulu. Vuonna 1962 kunta sai luvan lisätä kansalaiskouluun kolmannen vuosiluokan. Se oli vapaaehtoinen sekä kunnalle että oppilaalle.
Lukuvuonna 1958/59 kansalaiskouluja oli 557. Suurten ikäluokkien myötä kansalaiskoulun oppilasmäärät kasvoivat nopeasti. Oppilasmäärän huippu saavutettiin lukuvuonna 1966-67: 1-3-vuotisia kansalaiskouluja oli jo 442. Lukuvuonna 1971-72 kansalaiskouluja oli enää 351.
Lukuvuonna 1958/59 kansalaiskouluja oli 557. Suurten ikäluokkien myötä kansalaiskoulun oppilasmäärät kasvoivat nopeasti. Oppilasmäärän huippu saavutettiin lukuvuonna 1966-67: 1-3-vuotisia kansalaiskouluja oli jo 442. Lukuvuonna 1971-72 kansalaiskouluja oli enää 351.
Lukuvuoteen kuului 200 työpäivää. Koulu alkoi 1.9 ja päättyi toukokuun viimeisenä arkipäivänä. Kiireellisten töiden vuoksi koulunkäynti voitiin keskeyttää syksyllä 12 päiväksi (päivät korvattiin kesällä). Joululoma kesti vähintään 12 päivää ja pääsiäisloma 5 päivää. Muita lupapäiviä oli oltava vähintään 10. Lukuvuoden aikana oli pidettävä ainakin kaksi juhlaa: joulujuhla ja lukuvuoden päättäjäiset. Keväällä järjestettiin myös oppilastöiden näyttely.
Koulua käytiin kuusi päivää viikossa. Opetusta oli 30-36 tuntia viikossa. Päivän työ aloitettiin aamuhartaudella. Tunti oli 60 minuuttia, josta opetukseen käytettiin vähintään 45 minuuttia ja välituntiin vähintää 10 minuuttia. Oppilaat saivat joka päivä riittävän aterian. Ruokailuvälitunti oli 25 minuuttia. Juoksutunteja ei saanut olla. Kaupungeissa ja taajamissa oli velvollisuus järjestää kesävirkistystä kaikille vähävaraisille. Samaan perheeseen annettiin yhdet kirjat käyttöön.
Luokkakoon maksimi oli 40 oppilasta. Yhdysluokkia ei ollut. Erillisopetusta oli käsityössä sekä voimistelussa ja urheilussa. Muutoin kansalaiskoulu oli yhteiskoulu.
Kansalaiskoululle tarvittiin oma rakennus, jossa oli monenlaisia tiloja. mm. kirjasto- ja kerhohuone, voimistelusali, kotitalouden opetustilat, tyttöjen käsityöluokka, poikien käsitytöluokka, kone- ja sähköopin huoneisto, maatilatalouden opetustilat, mallimyymälä, koulun johtajalle oma huone ja oppilasasuntola. Joka luokalle ei kuitenkaan taattu omaa luokkahuonetta. Leikkikenttä tarvittiin myös. Opettajien asunnot tuli rakentaa erilleen.
Kalusteita tarvittiin myös: työkoneita ja välineistöä, irtituoleja ja pöytiä- ei pulpetteja, ajantasalla olevat AV-laitteet, opettajakirjasto ja lainauskirjasto.
Kansalaiskoulun pedagogiikka
"Opetuksen idea ei ole käydä läpi asioita vaan omaksua ne",
Kansakouluasetuksen 1§:n mukaan Kansakoulun tulee kasvattaa oppilaansa siveellisyyteen ja hyviin tapoihin sekä antaa heille elämässä tarpeellsia tietoja ja taitoja. Lopullisena tavoitteena oli itsekasvatukseen pääseminen sekä kansalaisille tarpeellinen tieto- ja taitomäärä.
Kansalaiskoulun tavoitteena oli tukea yksilön pystyvyyttä elättämään itsensä ja perheensä. Kasvatustavoitteet olivat: 1) oppilaan persoonallisuuden kasvatus 2) hänen johtamisensa ammattiin (lisää ammativalinnan edellytyksiä ) ja 3) hänen johtamisensa ”yleisten kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen (sopeutuminen).
Persoonallisuus-käsitteessä yhtyivät individualinen ja sosiaalinen kasvatus. Jokaisen oli sopeuduttava yhteiskuntaan ja kyettävä täyttämään oma paikkansa. Yksilöä haluttiin auttaa hänen luontaisten edellytystensä pohjalta mahdollisimman täydelliseen itseilmaisuun. Demokratian arvoa korostettiin. Hyvä ihminen oli luonnollinen, hyvätapainen, luontoasuojeleva, raikas, raitis, siveellinen, säästäväinen. isänmaallinen ja maailmankansalainen. Hänellä oli oikea jumalasuhde.
Kansalaiskoulussa opiskeltiin sekä yleissivistäviä että ammatillisia aineita. Kansalaiskasvatukseen kuului riittävä yleissivistys, jolla ei tarkoitettu ensyklopedismia, koneellista muistitietoa. Listalla oli mm. äidinkieltä ja laskentoa, terveysoppia, lastenhoitoa (naisille) ja yhteiskuntaoppia. Paikkakuntakohtaisesti tarjolla oli erilaisia linjoja (ja yleislinja). Vuonna 1964 ohjelmaan tuli myös ruotsi ja vieras kieli.
1950-luvulla esitettiin toiveita varteenotettavasta käytännöllisestä koulutusvaihtoehdosta "kirjakouluksi" nimitetylle oppikoululle.Kirjakoulun sijaan kansalaiskoulusta haluttiin työkoulu. Alfred Salmelan samoin: Kansalaiskoulu on Homo Faberien koulu, työtätekevien ihmisten koulu ( vrt. Homo Sapiens - tietoa omaava).Vain harrastuksellinen työ voi palvella kasvatuksen välineenä!
Toiminnallisuus oli kansalaiskoulun perusajatuksia. Oleellista oli aktivisuuden herättäminen. Aktiivisuus herää, jos opetus tuo tyydytystä oppilaan senhetkisille tarpeille. Alfred Salmelan mukaan "työn ilo ei sinänsä ole vielä riittävä, tarvitaan myös työn tuloksen tuomaa iloa." Kasvatuksen välineenä oli harrastuksen sävyttämä reipas työskentely myönteisten ja murrosikää ymmärtävien opettajien johdolla. Kouluaika on ihmisen elämää. Koulusta oli jäätävä mieluisat muistot.
Kansalaiskoulussa vallitsi pyrkimys kokonaisopetukseen. Siihen pyrittiin läpäisemällä ja rinnastamalla.
Ainejakoa ei saa viedä liian pitkälle! Joka aineessa ei ole hyvä olla eri opettajaa.
Pedagogiikka oli oppilaskeskeistä ja havainnollista. Elävät persoonallisuuten vaikuttavat yksityiskohdat olivat tärkeitä. Opetuksen lähtökohtana tuli olla oppilaat. Opetus suunnitellaan heitä varten ja heidän edellytystensä mukaisesti. Oppilas hyväksytään sellaisena kuin hän on. Jokaiselta ei vaadita samaa.Tavoitteet oppilaiden edellytysten mukaisiksi.
Kansalaiskoulun menetelmiä olivat mm. ennakolta hiljainen lukeminen, sitten tuntikeskustelu. Harjoittelu kauppaliikkeissä. Harrastustoiminta (joka suojelee ja kehittää). Harjoitustyöt. Kotilukemistehtäviä. Laulujen varasto. Lähdekirjat. Oppilaiden kysymykset. Työ.
Opetus ei ollut jäykästi suunniteltua. Herkkyyskauden idea tunnustettin. Opettajan kannatti käyttää otollisia hetkiä. Ohjelmaan kuului paljon opintoretkeilyä ja urheilukilpailuja. Kotitehtäviä annettiin kohtuullisesti. Läksyjä ei annettu loman tai lupapäivän jälkeiseksi päiväksi. Läksynkuulustelun tuli olla tehokas.
Kansalaiskoulun pedagogiseen keinovalikkoon kuuluivat myös kaunokirjallisuustyöharjoittelu, oppilaskunta ja kerhot (saivat alkaa vasta 2 tuntia koulun jälkeen).
Arvostelun oli oltava vertailukelpoista. Keskiarvon tuli olla 7-8 välillä.
kiinteitä oppiennätyksiä. Tuntijako laadittiin olosuhteiden mukaan. Isoissa kansalaiskouluissa oli monia eri linjoja, joille sai hakea. Linjat muodostettiin paikkakunnam elinkeinoelämän pohjalta. Linjoille jouduttiin karsimaan.
Kullakin kansalaiskoululla oli oma Kouluhallituksen kaavan mukainen opetussuunnitelma. Siinä kuvattiin koulutyön yleinen järjestely, oppiaineet, oppimäärät, oppikirjat jne. Opetussuunniteman laatii johtaja yhteistyössä opettajien kanssa. Se alistettiin kansalaiskoulun johtokunnalle hyväksyttäväksi ja kansakoulutarkastajalle vahvistettavaksi.
Kurinpito
Kansalaiskoulun rangaistuksia olivat nuhteet (joko yksityisesti tai luokan läsnäollessa), seisottaminen, luokasta poistaminen, kotimuistutus, jälki-istunto korkeintaan kaksi tuntia, erottaminen väliaikaisesti (maksimissaan 3kk) tai lopullisesti. Erottamista perusteltiin huolella lapsirikollisista ja oppilaiden huonosta vaikutuksesta toisiinsa. Jos lapsi erotettiin, huoltajan oli hankittava opetus muusta koulusta. Jälki-istunnon sai vaihtaa työpalveluksi. Lisäksi käytössä oli käytöksenalennus. Työtä ei saanut määrätä rangaistukseksi. Ruumiillinen kuritus oli kiellettyä.
Kansalaiskoulun opettaja
Kansalaiskoulun opettajilta vaadittiin tutkinto, ja virkaan oli valittava taitavin ja sopivin. Kansalaiskoulun virkatyyppejä olivat mm. yleisaineiden opettaja, kotitalousopettaja, puutyön, metallityön ja tyttöjen käsityön opettaja. Lisäksi kouluissa oli työnohjaajia ja tuntiopettajia.
Kansalaiskoulujen opettajien koulutus alkoi vuonna 1959. Yleisaineiden opettajan koulutus oli yksivuotinen. Monia koulutukseen houkutteli hieman parempi palkka. Lisäksi jo vakituisessa virassa olleet saivat opiskeluajalta rahaa. Opetusvelvollisuuskin oli hieman pienempi: 24 tuntia.
Kansalaiskoulun opettajalla oli koeaika, jonka päättymisen jälkeen hän sai valtakirjan. Opettajan oli pidettävä päiväkirjaa ja osallistuttava kansakouluntarkastajan kutsumiin opettajainkokouksiin.
Kansalaiskoulussa oli luokanvalvojajärjestelmä (koko kansalaiskoulun ajaksi). Luokanvalvoja oli läsnä mm. lääkärintarkastuksissa.
Opettajan oli valmistauduttava huolellisesti oppitunneille (ainakin tunnin idea oli oltava selvillä: mitä opetan ja miten opetan).
Opettaja oli esikuva oppilailleen. Jollei ollut, oli uhkana varoitus, virantoimitusero ja lopulta viraltapano. Hän oli kasvattaja. Opettajan menestymiselle ratkaisevaa oli taito tulla toimeen murrosikäisten kanssa. Jokainen oppitunti oli nähtävä renkaana kasvatuksen kokonaisuuden ketjussa.
Kansalaiskoulun johtaja
Kansalaiskoululla oli oma johtaja ja hänen tukenaan johtokunta. Siinä oli kuusi valtuuston nimittämää jäsentä. Opettajiston edustajana oli koulun johtaja, jolla oli puhe- muttei äänioikeutta. Kansalaiskoulun johtaja valittiin neljäksi vuodeksi. Hän ei ollut opettajien esimies, kuten työnjohtaja on. Hän oli primus inter pares.
Koulun johtajan tuli johtaa koulun opetus- ja kasvatustyötä. Hänen tuli valvoa kirjaston hoitoa ja käyttöä, koulukeittolaa, asuntolaa. Hänen tuli ohjaa opettajia yhteistyöhön ja huolehtia hyvän kurin ja järjestyksen säilymisestä. Hänellä oli ratkaiseva asema hengen luomisessa ja työskentelyedellytysten aikaansaamisessa.
Johtajalla oli kuunteluvelvollisuus. Hänen oli seurattava muiden opettajien opetusta; kenenkään itsenäisyyttä ei tullut kuitenkaan tarpeettomasti rajoittaa.
Kansalaiskoulut Espoossa
Suomenkielisiä kansalaiskouluja oli Espoon kauppalassa 1960-luvun puolivälissä tiettävästi viisi: Kauklahdessa, Leppävaarassa, Olarissa (Länsi-Espoon kansalaiskoulu. ), Tapiolassa (Etelä-Espoon kansalaiskoulu ja Viherlaaksossa. Arkistolähteet tuntevat lisäksi nimem Pohjois-Espoon kansalaiskoulu.
Ruotsinkielisiä kansalaiskouluja Espoossa oli 1960-luvun alkupuolella kolme: Kilo- Viherlaaksossa, Lagstadissa ja Matinkylässä. Kilo-Viherlaakson ja Matinkylän kansalaiskoulu joutuivat vuosikymmenen lopulla lopettamaan oppilaspulan vuoksi.
Kansalaiskoulun loppu
Viimeinen oppilas sulki kansalaiskoulun oven vuonna 1981. Peruskouluun oli siirrytty Etelä-Suomessa syksyllä 1977 ohjeiden mukaan niin, että luokka-asteet 1-6 siirtyivät kerralla uuteen järjestelmään. Syksyllä 1977 kansalaiskoulun 7.-9.-luokilla olleet suorittivat oppivelvollisuutensa kansalaiskoulussa.
Mikä meni pieleen? Hallinto oli liian ohut. Yhdellä tarkastajalla saattoi olla jopa 200 koulua tarkastettavanaan. Luokkahuoneet olivat kurjia. Monien oppilaiden koulumatka oli niin pitkä, että he asuivat erillisessä oppilasasuntolassa. Järjestyshäiriöiden määrä kasvoi peruskoulua kohti tultaessa, mutta enemmistö oppilaista käyttäytyi hyvin. Monelle opettajalle oli outoa, että yhtäkkiä 1960-luvulla sinuttelu yleistyi ja oppilaat saivatkin vastata istualtaan.
Mutta ennen muuta kansalaiskoulun häviön syynä oli, ettei tuo koulumuoto täyttänyt moderneja tasa-arvovaatimuksia vaan koulutti umpiperään. Kansalaiskoulu ei ilmeisesti antanut tarpeeksi valmiuksia uuteen yhteiskuntaan. Esimerkiksi nykyään itsestään selviltä tuntuvia vieraita kieliä tai ruotsia opetettiin vuoteen 1964 saakka vain vapaaehtoisena aineena. Kansalaiskoulun pohjalta ei ollut myöskään tarpeeksi jatkokoulutusmahdollisuuksia. Opetuksen sitominen oman paikkakunnan elinkeinorakenteesen aiheutti sekin muuttotilanteissa ongelmia.
Kansakoulun jatko-opetus ja kansalaiskoulu olivat koko historiansa ajan leimallisesti työväestön nuorten koulutusväylä. Se valmisti oppilaansa lähinnä alempiin yhteiskunnallisiin asemiin: ruumiilliseen työhön ja käytännön ammatteihin.
Kansalaiskouluun lyötiin leima matalatasoisesta ja epäillyttävästä oppilaitoksesta. Asenteet kansalaiskoulua kohtaan olivat usein negatiiviset; sitä pidettiin "alempiarvoisena oppikouluna" tai "varastoaittana".
Vanhemmat hylkäsivät kansalaiskoulun - he halusivat lapsensa oppikouluun. 1960-luvun lopulla jo puolet ikäluokasta lähti oppikouluun. Ei ollut perustetta pitää yllä kahta koulumuotoa, kun vain toinen niistä houkutteli oppilaita.Tämä pakotti päättäjät toteuttamaan peruskoulu-uudistuksen.
 |
| Syväoja (ylärivi vasemmalla) ja hänen kansalaiskoulunopettajaryhmänsä. Ainakin kaksi heistä teki elämäntyönsä Espoossa. |
Oppivelvollisuuskoulun kehittäjille kansalaiskoulun tulo merkisi vuosikymmenien odotuksen täyttymystä.. Mutta unelma toteutui liian myöhään. Kansalaiskoulu ja jatko-opetus laajemminkin jäivät työväestön nuorison ylenkatsotuksi koulutusväyläksi. Koulutus-järjestelmässämme jatko-opetus sijoittui kansakoulun ja työelämän sekä myöhemmin ammattikoulun rajamaastoon.
Kansalaiskoulusta tuli lopulta vain jatko-opetuksen historian viimeinen aihe ja sen historian loppu, Syväoja summaa.
Kansalaiskoulun historiallisen merkityksen arviointi on hankalaa. Tämän koulun toimiaika jäi hyvin lyhyeksi, ja peruskoulu odotti koko ajan oven takana. Statukseltaan korkeamman oppikoulun varjossa jatko-opetus valmisti lähinnä oppilaansa alempiin yhteiskunnallisiin asemiin: ruumiilliseen työhön ja käytännön ammatteihin sekä selkeisiin (vanhan aikaisiin) sukupuolirooleihin.
Parasta oli varmaankin käytännön opetus ja pedagogiikan lapsilähtöisyys. Kansalaiskoulua onkin kuvattu yhdeksänvuotisen yhtenäiskoulun käytännölliseksi linjaksi.
Peruskouluun kansalaiskoulun perinnöstä siirtyi lähinnä vähäiset käytännönläheiset valinnaisaineet.
KIRJALLISUUTTA
Ahtokari, R. (1958). Uusi kansakoululaki. Teoksessa K. Alku & ym. ( toim.). 1958, ss. 145- 147.
Alku, K. & ym. ( toim.). 1958. Mitä Missä Milloin 1959. Kansalaisen vuosikirja . Helsinki: Otava.
Jauhiainen, T.A. (2002). Työväen lasten koulutie ja nuorisokasvatuksen yhteiskunnalliset merkitykset. Kansakoulun jatko-opetuskysymys 1800-luvun lopulta 1970-luvulle. Väitöskirja. Ann.Univ.Turkuensis C 187.
Kailanpää, A. (1962). Kansalaiskoulu. Porvoo-Helsinki: WSOY.
Karttunen, T.J. (1966). Ilta-jatko-opetuksesta 2- ja 3-vuotiseen kansalaiskouluun. Teoksessa A. Valtasaari ym. (toim.) 1966, ss. 48- 71
Salmela, A. (1966). Kansalaiskoululainsäädäntö oppivelvollisuuslain jälkeen. Teoksessa A. Valtasaari ym. (toim.) 1966, ss. 72-101.
Salmela, O. (2009). Isä Salmela. Ihminen ja koulunuudistaja. Helsinki: Okka.
Sarjala, J. (2008). Järki hyvä herätetty. Koulu politiikan pyörteissä. Helsinki: Kirjapaja.
Syväoja, H. ( 2002). Kansalaiskoulu 1958-81. Omakustanne.
Valtasaari, A., Henttonen, A., Järvi, L. & Nurmi, V. (toim.). (1966). Kansakoulu 1866-1966. Helsinki: Otava.
Tietoa netistä:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kansalaiskoulu
http://espoonaurora.net/Muut-oppilaitokset.html
KATSO myös yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kansalaiskoulu_kasvatti_suoraan_ammattiin_18958.html#media=18959
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti